Perheen sisällä tapahtuva kiusaaminen, kohtalontovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia lapsen teko pitäisi saada luvanvaraiseksi toiminnaksi. Järkyttävät vanhemmat.

Teko on aina väärin ja sympatiat uhrin puolella, mutta jos näitä haluttaisiin oikeasti ymmärtää täytyisi katsoa, mitä tekijöille on tapahtunut. Isovanhempani oli tärähtäneiden vanhempien tärähtäneitä lapsia, joiden ei olisi pitänyt koskaan tehdä lapsia. He syntyi kesäkuussa 1944 kumpikin samoihin aikoihin. Vuonna jolloin Neuvostoliitto aloitti massiivisen suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella.

Jos koet olevasi uhri, millään muulla ei ole väliä kuin sinun subjektiivisella tunteellasi.

Uhriasema on nykyään sosiaalista pääomaa. Mistä kirjoitat aihe vapaalle, jos et koe olevasi jollakin tapaa uhri?

Siellä se on taas somessa, Nykäsen tytär kuinka häntä kiusattiin isänsä takia. Montako vuotta Matti on jo ollut kuolleena?

Niin mutta siltä ap:stä tuntuu. Ei hän voi miettiä miltä naapurin Lassesta tuntuu kun ei ole naapurin Lasse. Voi kuvitella Lassen fiiliksiä mutta ei hän niitä tiedä. 

Eli ap kuvaa sitä miltä hänestä tuntuu. 

Nämä uhriutumisen huutajat ovat itse usein helposti uhriutuvia ja terapeuteilla ravaajia ja jolleivat jo käy niin ehkä kannattaisi. Sivuhuomiona vaan.

Vierailija kirjoitti:

No ap on uhri jos on lapsuutensa tullut veljensä kiusaamaksi. 

70-luvulla syntyneenä tuo kuulostaa ihan normaalilta sisaruus suhteelta.🤣 Ja tyypillisin lause vanhempien suusta oli mitä sä mulle kerrot. Käy ihan omat sotasi. Nyt on menty sinne toiseen ääripäähän. Tunteiden ylisanottamiseen. Ei mikään ihme, että nuoret voi huonosti. Ukrainassa käydään sotaa ja nyt minun pitäisi miettiä miten MINÄ selviän siitä henkisesti.

no saat nyt mielipiteeni. Lapsuudessa lasten keskeinen fyysinenkin kinastelu ei ole mitenkään tavatonta, mutta vanhempiesi olisi pitänyt tietenkin puuttua ja kieltää koska kyseesä on poika ja tyttö. Lapsi kehittyy tuollaisessa voimien mittelössä, nethän esim. karhunpentujen leikkimielisesti telmivän keskenään. Ei se kaikki mielestäni ole vahingollista, vaan luonnon tapa saada pentu kehittymään. Lapsi tekee sitä luonnostaan. Sun tapauksessa tietysti liian rajua. Aisalle et enää voi mitään, muuta kun puhua veljesi kanssa siitä jos se edelleen vaivaa, ehkä saat hänet tunnustamaan ja myöntämään asian ja anteeksipyynnön. Mutta sun pitäisi ensin sitä saada häneen hyvä suhde, että voitte jutella kavereina, eikä vihollisina.

Mitä tulee kaikkeen muuhun, ei-fyysiseen, mielestäni olet yliherkkä. Ymmärtäisit että arvostelu ei ole aina paha asia, vaan tarkoituksena on saada se toinen henkilö oppimaan ja kehittymään ,hänen omaksi edukseen. Miksi suhtaudut arvosteluun kielteisenä asiana? Jos sulla on räkää poskella, etkö haluaisi että joku kertoo sen sinulle jos et itse näe? Yms. No ehkä he sanoo sen ivaten, mutta ei heillä ole parempia keinoja. Totta kai säälittää että olet kokenut noin koko lapsuutesi. Pojat vaan on rajumpia, heidän on pakko oppia rajuiksi voidakseen puolustaa itseään ja perhettään myöhemmin... Et voi sille mitään, muuta kuin puhua. Ota se hyvä mitä käteen jäi lapsuudestasi mutta älä hyvä ihminen heittäydy uhriksi, syyllistämään omista huonoista miessuhteista ketään muuta ihmistä, sinä olet oman elämäsi kapteeni eikä kukaan muu.Ei veli, ei isä, ei äiti. Oon nähnyt ystävästäni, jolla oli pikkuveli, että he oli tosi rajuja leikeissään, fyysisestikin, löivät toisiaan, mutta aikuisena ihan hyvä suhde. Pääasia ettei fyysistä väkivaltaa ole enää aikuisena veljiesi taholta. Kaikki muu, voisitko nähdä että he koittaa auttaa sinua omilla vajailla keinoillaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ap on uhri jos on lapsuutensa tullut veljensä kiusaamaksi. 

70-luvulla syntyneenä tuo kuulostaa ihan normaalilta sisaruus suhteelta.🤣 Ja tyypillisin lause vanhempien suusta oli mitä sä mulle kerrot. Käy ihan omat sotasi. Nyt on menty sinne toiseen ääripäähän. Tunteiden ylisanottamiseen. Ei mikään ihme, että nuoret voi huonosti. Ukrainassa käydään sotaa ja nyt minun pitäisi miettiä miten MINÄ selviän siitä henkisesti.

Sanatkin on nykyään väkivaltaa.

Tunnistan omaa taustaani aloituspostaajan tarinassa, mutta kauheaa kuulla, että perheen jäsenistä useampi "lyöttäytyy yhteen" kiusaajina jotain toista vastaan :(

Itse olin pienenä arka ja hiljainen, jälkikäteen ymmärrän että myös todella herkkä, itkinkin helposti, ja tästä sain aina kuulla kommenttia, miten "se nyt taas itkee.." Kuitenkin muuten 9 vuotta vanhemman isosiskoni kanssa jatkuvasti tapeltiin, ja teini-iästäni eteenpäin sain aina kuulla, rivien välistä tai suoraan sanottuna, miten en ollut tarpeeksi sitä tai tätä, tai miten olisi pitänyt käyttäytyä tai sanoa jne. En ole koskaan riittänyt hänelle tällaisena kuin olen.

Aikuisuuden kynnyksellä oltiin eräästä syystä vuoden-pari melkeinpä päivittäin tekemisissä (vaikkei asunut enää kotitalossamme toisin kuin minä), ja melkeinpä päivittäin purki stressiään minuun, ja sain kuulla etten ollut toiminut niinkuin hänen mielestään pitäisi, ja että kuinka lapsellinen muun muassa olin. Onneksi olin jo tässä kohtaa sen verran aikuistumassa, että aloin pikaisesti ymmärtämään, että kyse oli pahan olon ja stressin purkamisesta minuun (mikä tietysti väärin), ja etten voisi koskaan hänen toivomansa kaltainen olla, koska en vain ole sellainen. Edelleenkään :)

Yhden tietyn yksipuolisen "keskustelun" jälkeen yhtäkkiä tajusin, että minun ei yksinkertaisesti tarvitse tällaista kuunnella. En ollut tehnyt mitään väärin. Heti tuon keskustelun jälkeen tietoisesti en hakeutunut hänen seuraansa missään tilanteissa, ja tietoisesti vältin hänen seuraansa. Koska yksinkertaisesti päätin, että en halua lähelleni sellaista ihmistä, joka tuo elämääni vain pahaa. En edes siitä syystä, että olemme siskoksia. Tuntui että tuo äkillinen välirikko tuolloin meni hänelle aika hyvin perille, vaikka edelleenkin yrittää silloin tällöin rivien välistä "kritisoida".

Välit nykyisin ihan kohtuulliset, välttelen edelleen kohtaamisia, en enää pelosta tai ahdistuksesta, vaan ihan senkin takia, että en tuollaista kohtelua hyväksy, vaikka onkin perhettä. Edelleenkin esimerkiksi tapaamiset sisarusten ja/tai perheen kesken menevät huomaamattaankin hänen ehdoillaan (esikoisena tottunut saamaan tahtonsa läpi :) ), jos olisi vain minusta kiinni, niin en omalta puoleltani pitäisi ollenkaan yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen henkinen ja fyysinen väkivalta sisarusten välillä on todella traumatisoivaa ja siihen tuo todellakin oman kerroksensa se, jos (kun) vanhemmat ovat tilanteen kanssa kädettömiä eivätkä puutu. Kuvaamasi ei ole mitään pientä kiusaa vaan systemaattista henkistä väkivaltaa. Vanhempiesi olisi pitänyt uskaltaa alusta asti laittaa veljesi käytökselle piste ja tehdä kaikkensa sisarussuhteenne eteen.

Veljesi myös siirtää traumaa eteenpäin käyttämällä pienen lapsensa kanssa henkistä väkivaltaa ja tarpeettoman ankaria rangaistuksia, jotka eivät luultavasti opeta mitään itse aiheesta vaan ainoastaan sen, että isi on pelottava napsahtelija. Sille et valitettavasti voi mitään, mutta älä vähättele senkään normalisoimisen kautta veljesi käytöstä.

Suhde veljeen ja vanhempiin kerta kaikkiaan poikki, ja muista ettei sinun tarvitse selitellä heille mitään. Et selvästikään ole heille mitään velkaa. Hae kriisiapua, ja tilanteen sen salliessa (taloudellisesti tai kun jaksat raahautua B-lausunnon hakuprosessin läpi, saat sen varmasti) hakeudu terapiaan.

höpö höpö. Terapiaa Kelan kustanuksella kun hänellä ei ole mitään oireita? Totta kai hänellä on ollut vaikea lapsuus , emutta ei nyt liioitella. Puhuminen veljien ja vanhempien kanssa ja anteeksipyytäminen ja antaminen on se apu mitä he tarvitsee. Tekemisissä ei ole pakko olla, mutta tuommoinen "täysi välien kakatkaiseminen" on lyhytnäköistä ja umpikuja. "systemaattinen henkinen väkivaltakin" kuulostaa nyt hieman liioitellulta. Pojat ivaa aina nuorempaa tyttöä, mutta voisiko olla että hän on erityisherkkä ja se olisi myös osa hänen omaa ongelmaa? Hän oli erityisen ujo. Jokaisella meillä on ikäviä muistoja lapsuudesta, veli oli lapsi eikä ole vastuussa tekemisistään, jos vanhemmat ei näytä esimerkkiä, poika ottaa sen kavereilta. Mitä se terapia häntä auttaa? Vellomista menneessä. Ongelmat paisuu ja suurnnellaan. En voisi mitään pahempaa hänelle kuvitella kun aamusta iltaan muistella näitä tapahtumia ja elää niissä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Joku ongelma hänellä on mutta sillä ei ole mitään tekemistä veljen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Nostetaanpas keskustelua. Olisi kiva jakaa kokemuksia aiheesta. Tuli mieleen asioita, joista haluan kirjoittaa.

Vaikka nuorin isoveljeni oli se pahin kiusaaja, on muukin perhe osallistunut siihen. Eivät he varmaan pahaa ole tarkoittaneet, meillä vain kulttuuri perheessä sellainen.

Minua on koko elämäni pidetty hyvin tyhmänä. Näin jälkeenpäin ajateltuna ajattelen sen olleen niin. Jo ollessani lapsi, minua pidettiin liian pienenä ymmärtämään monia asioita. Jos meillä oli vieraita ja he puhuivat jotain "sopimatonta" jota en saisi kuulla, käskettiin mennä toiseen huoneeseen.

Kuitenkaan en ollut niin tyhmä etten olisi ymmärtänyt. Äitini käytti monissa sanonnoissaan kirosanoja. Luuli ilmeisesti, etten kuule niitä kun ne sanotaan sanonnassa.

Ala-asteen loppupuolella sain puhuttelun kun olin pelleillyt kaverini kanssa ja kirjoittanut pelleilymielessä kirosanoja paperiin. Äidilleni oli suuri mysteeri mistä olen moiset sanat oppinut. Pornosivuiltako? Kysyi hän.

Jos muu perhe oli keskustelemassa pöydän ääressä jostakin asiasta ja minä tulin eri huoneesta paikalle ja kysyin tarkentavan kysymyksen heidän keskusteluun liittyen, ei minulle välttämättä vastattu mitään. Vasta usean kysymykseni jälkeen saatettiin ärähtää vastaus, niinkuin asia ei kuuluisi minulle. Tai asiaan vastattiin äänensävyllä, niinkuin minulle olisi hyvin vaivalloista vastata. Varsinkin nuorin isoveljeni käyttäytyy edelleen näin.

Joulupukkiin uskomisen lopetin jo 7-8 vuotiaana, silti minut perheen kuopuksena pakotettiin pukin polvelle istumaan vielä ysiluokallakin. Kuulemma lahjoja ei voi jakaa, jos pukki ei käy. Tiesin jo 7-vuotiaana pukin olevan eräs naapuri. Olin kuitenkin kasvanut niin alistettuna ja itsetuntoni oli niin heikko, etten yläasteellakaan uskaltanut tarpeeksi napakasti sanoa vastaan. Oli opetettu siihen, että pitää vaan sietää eikä pidä välittää. Sanoin silloin ollessani 7-8v äidilleni että tiedän kuka pukki on. Äiti kielsi asian ja vaikka tiesin olevani oikeassa, pukin tulo jatkui useita vuosia.

Jos katsoimme telkkarista esim. jotakin tietovisaohjelmaa, saattoi vanhin isoveljeni kysyä jonkun kysymyksen kohdalla: "(Nimeni) et tiedä tätä" tai hän kysyi "Tiiätkö tämän?". En ollut matikassa tai maantiedossa kovin hyvä ja kysymykset olivatkin kuin testi, että tiedänkö vastauksen johon 14 vuotta vanhempi veljeni tottakai tiesi.

Lapsena kuitenkin tiesin johonkin kysymykseen vastauksen ja sanoin sen ääneen. Vanhin isoveli kysyi hämmästellen: "Mistäs sinä tuon tiiät?"

Äitini on usein myös verrannut minua nuorimpaan isoveljeeni. Miten hän oli talvella jo puhdistamassa auton päältä lumia kun minä vasta laittaudun. Tämmöiset kommentit saivat minut häpeämään itseäni lisää ja ajattelemaan, että olen vääränlainen.

Joo, joulupukki kävi ja tarviit kriisiterapiaa Kelan maksamana vuosikausia?

Tähän on menty.

Alan pikkuhiljaa nähdä sen veljen kannan....sori! :)

Mun veli kiusasi minua koko lapsuuden ajan. Pikkuveli, mutta ikäeroa oli alle 2 vuotta, niin minulla ei ollut iän tuoma ylivoimaa siihen. Veli kiusasi myös siskoa, joka taas oli parisen vuotta häntä nuorempi. Koska äitini oli tottunut siihen että hänen veljensä (eli enoni) oli kiusannut ja rääkännyt häntä koko lapsuuden, niin kaipa mutsi piti "luonnollisena" sitä että sisarukset tappelee. Isänikään ei asiaan pahemmin puuttunut. Minä en pidä veljestäni ja en ole hänen kanssaan tekemisissä jos ei ole pakko. En myöskään pahemmin ole tekemisissä vanhempieni kanssa. Omien lasteni tappeluihin puutun nopeasti ja kannustan lapsia tekemään yhdessä mukavia asioita, kunnioittamaan ja auttamaan toisiaan. 

Vierailija kirjoitti:

No ap on uhri jos on lapsuutensa tullut veljensä kiusaamaksi. 

uhrimentaliteetti on pahinta mitä voi itselleen tehdä.

Voi valita joko olen uhri tai selviytyjä. Uhri on uhri loppuelämänsä, kaikki on muiden syytä, sekin että otin miehen joka lyö. Se on aina jonkun muun vika. Selviytyjä ei anna muiden kohdella häntä miten tahansa. HÄn selviytyy ja nousee voittajana ylös, ei anna tilanteiden toistua , olemalla uhri uudestaan ja uudestaan(sillä

 varjolla koska olin kerran aeimminkin)

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, isäni on pilkannut minua aina ja kohdellut eriarvoisesti sisaruksiini verrattuna. Edelleen vähättelee saavutuksiani/tekemisiäni ja on todella ilkeä, olen keski-ikäinen.

Ei tule muuttumaan, kärsin tästä ajoittain kovasti.

Itse katkaisisi välit kiusaajiin ja kertoisin, mistä se johtui, silloin, kun toinen on puolustuskyvyttömänä tilassa.

Joillekin ihmisille kaipaa huonosta itsetunnosta johtuen pienikin valta-asema kohoaa nuppiin. Oli se sitten vanhemmuus tai vaikka pari vuotta vanhempi sisarus.

Varmaan vanhempasi ap ovat olleet vain laiskoja, kun veljesi rääkkää sua, pysytte molemmat poissa niiden tieltä ettekä aiheuta vaivaa.

Myös empatiakyvyttömyys aiheuttaa sen, että pikkuhiljaa alkavat pitää sinua vähempiarvoisena koska joudut alistumaan rääkkäykseen. Jos olet nainen, Suomessa on syvään juurtunut misogynian perinne, jonka valossa jotkut vanhemmat näkevät veljen toiminnan ihan oikeutettuna.

Miettikääpä vaikka elon muskin isää. Onko kiva tyyppi?

Miksi tässä ketjussa on niin paljon ihmisiä, joiden mielestä on luonnollista ja normaalia, että sisarukset on ilkeitä toisilleen? Niin kuin omat sisarukset olisivat joku poikkeus muihin ihmisiin verrattuna, että kiusaaminen ja ilkeily on ihan ok ja kuuluu asiaan, eikä siitä pidä välittää? Ei kyllä meidän perheessä ole, jos sanoo pahasti pitää aina pyytää anteeksi ja jos tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, niin siitä seuraa aina keskustelu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ap on uhri jos on lapsuutensa tullut veljensä kiusaamaksi. 

uhrimentaliteetti on pahinta mitä voi itselleen tehdä.

Voi valita joko olen uhri tai selviytyjä. Uhri on uhri loppuelämänsä, kaikki on muiden syytä, sekin että otin miehen joka lyö. Se on aina jonkun muun vika. Selviytyjä ei anna muiden kohdella häntä miten tahansa. HÄn selviytyy ja nousee voittajana ylös, ei anna tilanteiden toistua , olemalla uhri uudestaan ja uudestaan(sillä

 varjolla koska olin kerran aeimminkin)

Elämäkerrassaan voi kirjoittaa itsestään sen sankarin ja kaikista muista syypäitä kaikkiin ongelmiin ja siihen pystyy kuka tahansa, mutta se vaatii rohkeutta nostaa katseen peiliin ja kohdata se mitä tekee itselleen.

Vierailija kirjoitti:

no saat nyt mielipiteeni. Lapsuudessa lasten keskeinen fyysinenkin kinastelu ei ole mitenkään tavatonta, mutta vanhempiesi olisi pitänyt tietenkin puuttua ja kieltää koska kyseesä on poika ja tyttö. Lapsi kehittyy tuollaisessa voimien mittelössä, nethän esim. karhunpentujen leikkimielisesti telmivän keskenään. Ei se kaikki mielestäni ole vahingollista, vaan luonnon tapa saada pentu kehittymään. Lapsi tekee sitä luonnostaan. Sun tapauksessa tietysti liian rajua. Aisalle et enää voi mitään, muuta kun puhua veljesi kanssa siitä jos se edelleen vaivaa, ehkä saat hänet tunnustamaan ja myöntämään asian ja anteeksipyynnön. Mutta sun pitäisi ensin sitä saada häneen hyvä suhde, että voitte jutella kavereina, eikä vihollisina.

Mitä tulee kaikkeen muuhun, ei-fyysiseen, mielestäni olet yliherkkä. Ymmärtäisit että arvostelu ei ole aina paha asia, vaan tarkoituksena on saada se toinen henkilö oppimaan ja kehittymään ,hänen omaksi edukseen. Miksi suhtaudut arvosteluun kielteisenä asiana? Jos sulla on räkää poskella, etkö haluaisi että joku kertoo sen sinulle jos et itse näe? Yms. No ehkä he sanoo sen ivaten, mutta ei heillä ole parempia keinoja. Totta kai säälittää että olet kokenut noin koko lapsuutesi. Pojat vaan on rajumpia, heidän on pakko oppia rajuiksi voidakseen puolustaa itseään ja perhettään myöhemmin... Et voi sille mitään, muuta kuin puhua. Ota se hyvä mitä käteen jäi lapsuudestasi mutta älä hyvä ihminen heittäydy uhriksi, syyllistämään omista huonoista miessuhteista ketään muuta ihmistä, sinä olet oman elämäsi kapteeni eikä kukaan muu.Ei veli, ei isä, ei äiti. Oon nähnyt ystävästäni, jolla oli pikkuveli, että he oli tosi rajuja leikeissään, fyysisestikin, löivät toisiaan, mutta aikuisena ihan hyvä suhde. Pääasia ettei fyysistä väkivaltaa ole enää aikuisena veljiesi taholta. Kaikki muu, voisitko nähdä että he koittaa auttaa sinua omilla vajailla keinoillaan?

Kyllä on sellaistakin, joko veli-sisar -suhteessa tai vaikka serkusten välillä, kuten omassa tapauksessani, että se vanhempi poika ihan jo lapsena osaa ottaa huomioon sen, että nuorempi tyttö on fyysisesti heikompi. Ei ole turhaa sanahelinää, että osa lapsista "kasvaa kieroon" jo hyvin pieninä. Siitä on mielestäni  kyse ap:n tarinassa, ja tämä on periytynyt välinpitämättömiltä vanhemmilta (ja vahvistunut vanhempien välinpitämättömyyden vuoksi). Kysehän on aivan täydestä empatian puutteesta, mikä on yksi epäsosiaalisuuden merkki. Se, että telmitään ja mitellään lapsina ja se, että tyttöjen ja poikien välillä on eroja, on tietenkin totta ja kuuluu asiaan. Mutta se ei ole automaatio, että pojat eivät tuntisi empatiaa ja ottaisi tyttöjä rajuissakin leikeissä huomioon. Lisäksi, riippumatta siitä, millaisia leikit ovat, vanhempien tulee niitä ainakin puolella silmällä seurata ja ohjeistaa lapsia. Tässä karmeassa tapauksessa näin ei ole tehty, vaan hyvin perisuomalaiseen tapaan on sallittu epätasa-arvo ja syyllistetty uhria. Ihan riippumatta siitä, onko lapsi temperamentiltaan ujo vai ei, häntä tulee päinvastoin tukea löytämään omat vahvuutensa ja pärjäämään ja kehittämään niitä ominaisuuksia, jotka ovat hänellä heikkoja. On selvää, että tässä ap:n tarinassa on selkeä kehityskulku, ja ap on itse ymmärtänyt (kun on sen läpi elänyt ja päivittäin havainnoinut), mistä asiat johtuvat. Pientä lasta ei voi vastuuttaa hoitamaan itseään ja selviämään omista kiusatuksi tulemisen tunteistaan ja siitä, että kokee jatkuvasti tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Lapsella ei ole siihen eväitä, ei millään voi olla. Jotkut selviävät tuollaisista kokemuksista paremmin, jotkut huonommin.

Tältä edelliseltä kommentoijalta tuntuu puuttuvan jonkin verran empatiakykyä, eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. On myös haitallista, että hän esittää asian jotenkin biologisesti - että poikien nyt vaan pitää olla tietynlaisia, siis mitä pitää olla? Kiusaajiako? Muutenko ei pojista tule miehiä, ellei kiusata toisia, varsinkin pienempiä tyttöjä? Ja kommentoija samanaikaisesti toteaa, että (pienillä) pojilla ei ole kunnon keinoja ilmaista kritiikkiään kuin kiusaaminen, mutta pienellä tytöllä pitäisi olla voimavaroja ja keinoja pitää itsestään huolta emotionaalisella tasolla. Pojat on poikia ja heidän tuleekin olla, sille ei voi mitään, mutta tytöt ovat yliherkkiä ja heidän pitää itse tehdä sille asialle jotain.

Ap:lle voimia elämän jatkumiseen. Lapsuudenperheesi dynamiikka on ollut sairasta, ja kiusaajaveljesi pistää tuota perintöään vielä eteenpäin. Niin vaikeaa kun se saattaa ollakin, sinulle olisi parasta yrittää irrottautua lapsuudenperheestäsi mahdollisimman kauaksi.

Olen jo yli 60-vuotias, olen kokenut saman kuin ap. Isoveljeni oli minua 5v vanhempi ja isosiskoni oli 2v vanhempi. Ätini ilmoitti aina että hän halusi vain kaksi lasta. Minä ja pikkusiskoni olimme liikaa ja sen saimme tuntea.

Meitä sai kiusata ja meidät sai ohittaa. Elämä oli yhtä helvettiä.

Minusta tuli hyväksyttävä vasta kun aloin seurustella "sopivan" miehen kanssa. Veljeni halusi päteä tämän silmissä ja minä sain siinä siivellä normaalia kohtelua.

Nykyisin lähetän tekstiviestin jouluna ja syntymäpäivinä, muuten emme ole yhteydessä. Vanhempien kuoleman jälkeen ja kuolinpesän jakamisen kanssa olin taas vanhassa lapsuuden tilassa, olin täysi nolla, eikä minua tarvinnut huomioida.

Aina kun muistelen lapsuuttani niin mieleni on musta. En mene terapiaan, koska tunnen yhden erikoistuneen psykologin ja psykoterapeutin ja ajatuskin että hänen tyyppisensä henkilö voisi auttaa minua saa aikaan lisäahdistusta. Ajattelen ilman että multa kysytään mitä itse tästä ajattelet.

Omille lapsilleni olen tehnyt kaikkeni jotta he eivät olisi toisiaan kiusanneet ja että koti olisi ollut hengeltään kannustava ja hyväksyvä. Lapsenlapset kyselevät paljon lapsuudenperheestäni ja ihmettelevät kun eivät ole tavanneet sisaruksiani. Kiemurtelen vastauksissa koska en halua että he tietävät kurjan ja kylmän totuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen henkinen ja fyysinen väkivalta sisarusten välillä on todella traumatisoivaa ja siihen tuo todellakin oman kerroksensa se, jos (kun) vanhemmat ovat tilanteen kanssa kädettömiä eivätkä puutu. Kuvaamasi ei ole mitään pientä kiusaa vaan systemaattista henkistä väkivaltaa. Vanhempiesi olisi pitänyt uskaltaa alusta asti laittaa veljesi käytökselle piste ja tehdä kaikkensa sisarussuhteenne eteen.

Veljesi myös siirtää traumaa eteenpäin käyttämällä pienen lapsensa kanssa henkistä väkivaltaa ja tarpeettoman ankaria rangaistuksia, jotka eivät luultavasti opeta mitään itse aiheesta vaan ainoastaan sen, että isi on pelottava napsahtelija. Sille et valitettavasti voi mitään, mutta älä vähättele senkään normalisoimisen kautta veljesi käytöstä.

Suhde veljeen ja vanhempiin kerta kaikkiaan poikki, ja muista ettei sinun tarvitse selitellä heille mitään. Et selvästikään ole heille mitään velkaa. Hae kriisiapua, ja tilanteen sen salliessa (taloudellisesti tai kun jaksat raahautua B-lausunnon hakuprosessin läpi, saat sen varmasti) hakeudu terapiaan.

höpö höpö. Terapiaa Kelan kustanuksella kun hänellä ei ole mitään oireita? Totta kai hänellä on ollut vaikea lapsuus , emutta ei nyt liioitella. Puhuminen veljien ja vanhempien kanssa ja anteeksipyytäminen ja antaminen on se apu mitä he tarvitsee. Tekemisissä ei ole pakko olla, mutta tuommoinen "täysi välien kakatkaiseminen" on lyhytnäköistä ja umpikuja. "systemaattinen henkinen väkivaltakin" kuulostaa nyt hieman liioitellulta. Pojat ivaa aina nuorempaa tyttöä, mutta voisiko olla että hän on erityisherkkä ja se olisi myös osa hänen omaa ongelmaa? Hän oli erityisen ujo. Jokaisella meillä on ikäviä muistoja lapsuudesta, veli oli lapsi eikä ole vastuussa tekemisistään, jos vanhemmat ei näytä esimerkkiä, poika ottaa sen kavereilta. Mitä se terapia häntä auttaa? Vellomista menneessä. Ongelmat paisuu ja suurnnellaan. En voisi mitään pahempaa hänelle kuvitella kun aamusta iltaan muistella näitä tapahtumia ja elää niissä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Joku ongelma hänellä on mutta sillä ei ole mitään tekemistä veljen kanssa. 

Veli ei ole vastuussa (mistään), mutta ap on vastuussa kaikesta, mitä hänelle on tehty ja hänen pitää ryhdistäytyä?

Ap:n kuvaama tilanne ei ole normaalia, eikä perhe saatika veli ole ollut normaali. Mikäli kommentoija ajattelee näin, on todennäköistä, että hänellä on omassa taustassaan jotakin pielessä. Tai hän on toiminut ap:n veljen tavoin ja yrittää vähättelemällä keventää omaa jossain syvällä kalvavaa syyllisyydentunnettaan.

Veli on ollut empatiakyvytön, mikä on saattanut periytyä vanhemmilta. Se menee persoonallisuushäiriön puolelle. On mahdollista, että kommentoija on myös samaa sarjaa. Sitä kannattaa miettiä. Jos siis itsetutkiskelu yhtään kiinnostaa. Turvallisempaa tietenkin omalta kannalta olla ajattelematta asiaa - neuvo, jonka kommentoija antaa ap:lle myös.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa on niin paljon ihmisiä, joiden mielestä on luonnollista ja normaalia, että sisarukset on ilkeitä toisilleen? Niin kuin omat sisarukset olisivat joku poikkeus muihin ihmisiin verrattuna, että kiusaaminen ja ilkeily on ihan ok ja kuuluu asiaan, eikä siitä pidä välittää? Ei kyllä meidän perheessä ole, jos sanoo pahasti pitää aina pyytää anteeksi ja jos tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, niin siitä seuraa aina keskustelu. 

Ehkä siksi, että monella tänne kirjoittavalla on itsellä samanlaisia kokemuksia ja koska täälläkin joku niin painokkaasti sanoo, että uhriksi ei saa joutua vaan pitää olla ehdottomasti selviytyjä. Selviytyjä selviää, ja jos tunteet tai ikävät muistot pyrkivät pintaan horjuttamaan selviämistä, ne painetaan niin alas, kuin vain voidaan. Ja ne ihmiset, jotka täällä yrittävät piipittää (minä mukaan lukien), että niitä tunteitakin olisi hyvä kuulostella, painetaan tällä sivulla samalla tavalla alas kuin ne omatkin tunteet.

Tuo selviytymismoodi on ollut Suomessa pakollinen, varmaan vuosisatojen ajan tavallisten ihmisten keskuudessa, mutta sotien aikana ja niiden jälkeen ihan kaikkien keskuudessa. Siitä(kin) on kyse, kun puhutaan sotien ylisukupolvisesta traumasta. Se näkyy tällä sivulla, ja se näkyy myös sukupuoliasetelmassa - miehen pitää olla tietynlainen, ja naisen pitää kestää valittamatta kaikki, mikä miehen puolelta tulee.

En yhtään ihmettelisi, jos ap:n perheen taustalta löytyisi isovanhempia, jotka ovat kärsineet sodassa tai sodan jälkeen, esim. sodassa ollut perheenisä posttraumaattisella stressioireyhtymällä, jota ei ole millään tavalla hoidettu (itsehoitona mahdollisesti alkoholi ja muut päihteet) ja jota tilaa perhe on aikoinaan joutunut kestämään. (Ja jos joku alkaa sönkätä kaiken psykologisen liirumlaarumin tunkemisesta mukaan keskusteluun, niin todettakoon jo ennakoiden, että PTSD on aikoinaan diagnosoitu Yhdysvaltain armeijan toimesta, kun miehiä palasi Vietnamin sodasta todella pahasti traumatisoituneina. Eli tuo diagnoosi tulee suoraan sotalääketieteellisestä tutkimuksesta.) Nimittäin jostainhan tuo täydellinen empatiakyvyttömyys ja välinpitämättömyys, väkivallan salliminen juontaa juurensa.

Oi kyllä. Samanlaista koin isosiskoni toimesta. 16-vuotiaaksi saakka sain jatkuvasti kuulla olevani läski, lehmä, vammainen, idiootti ja kaikkea muuta mukavaa. Tämä riippumatta siitä, ketä oli paikalla; siskon mielipuuhaa oli nöyryyttää minua kavereidensa tai minun kavereiden edessä. Jokaisen mahdollisuuden härnätä ja kiusata hyödynsi.

Kerran luuli minun rikkoneen hänen tavaransa, joten meni huoneeseeni ja hajotti sieltä kaiken minkä irti sai ja sotki loput.

Äiti tai isä eivät koskaan puuttuneet asiaan. Eikun hei, puuttuivat: "noni, lopetas nyt". Oli todella tehokas...

Kun muutin pois, aloin vasta kasvaa omaksi itsekseni, koska viimein minulla oli tilaa. Ihmisiin en kovin luota, vaan olen tottunut siihen, että kukaan ei pidä minun puoliani. Jostain kumman syystä päädyin lopulta hyvään parisuhteeseen, jossa olen turvassa ja rakastettu. Nuoruuden suhteissa oli aineksia pahempaan.

Nyt aikuisena sisko leikkii maailmanparantajaa, jatkuvasti somessa mainostaa kuinka on hyvä ihminen, rauhassa, yhteydessä maailmankaikkeuteen sun muuta. Ei ole koskaan puhunut menneestä, ei koskaan pyytänyt anteeksi minulta.