Perheen sisällä tapahtuva kiusaaminen, kohtalontovereita?

Itsellä myös toinen vanhempi nälvii.

Olisi ollut kiva jos vanhempi olisi ollut tukena eikä vähätellyt jos joku ongelma.

AP:n tilanne on hirveä ja toivotan hänelle voimia, mutta itseäni on aina kiinnostanut tässäkin ketjussa ilmenevät vähättelevät ja lyttäävät kommentit AP:tä kohtaan. Olisi mielenkiintoista tietää, että minkälaisia ihmisiä on kyseisten kommenttien takana. Ei tietenkään mieleltään täysin terveitä, mutta olisi mielenkiintoista tietää, että ymmärtävätkö kyseiset kommentoijat että järjestäen liki koko muu yhteiskunta leimaa heidät häiriintyneiksi, epänormaaleiksi, sosio- tai psykopaateiksi? Tuollaiset ihmiset eivät ymmärrä empatiaa, mutta ymmärtävätkö he itse sen, että he itse ovat hyvin vihattavia ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Toivon, että kävisit terapiassa juttelemassa noista sinua painavista asioista ja pääsisit kokonaan eroon entisestä perheestäsi. Kaikki perheenjäsenesi (paitsi sinä) tuntuvat luonnehäiriöisiltä. Miksi isäsikään ei laittanut veljeäsi kuriin vaikka tiesi hänen touhuistaan? Sinua on lapsesta asti lytätty ja tunteesi mitätöity kokonaan. Koeta nyt rakentaa itsetuntoasi, olet jo hyvällä alulla. Voimia sinulle taisteluun!

.

En tiedä miksi ei puuttunut, ehkä hän ajatteli että sanominen riitatilanteessa riittää. Usein he päivittelivät sitä että "taasko se kiusaa" tai saattoivat huutaa veljelle, mutta muuten eivät tehneet juuri mitään asialle. Äitikin yritti kasvattaa minusta vahvaa tyttöä, mutta todellisuudessa se on vaikuttanut henkiseen hyvinvointiini eikä mitään kiusaamista pitäisi noin vain lakaista maton alle ja käskeä kiusattua olemaan vähemmän herkkä.

Vierailija kirjoitti:

Oliko teillä veljen kanssa koskaan mitään positiivista? Juttelitteko välillä normaalisti, teittekö jotain yhdessä, leikittekö pieninä. Tapahtuiko kiusaaminen yleensä piilossa vai vanhempien silmien edessä eivätkä he silti noteeranneet?

Vanhemmille se on myös aika raskasta, jos lapset tappelevat koko ajan. Ei välttämättä jaksa kaikkeen puuttua, ja ehkä myös odottavat, että lapset selvittävät itse välinsä.

En tiedä oletko tosissasi, mutta vastaan tähän silti. Veljen kanssa harvemmin oli mitään positiivista, ollessani nuorempi saatettiin pelata jotain ulkopeliä vähän aikaa yhdessä mutta siinäpä yhteiset tekemiset oli. Maatilan töitä tehtiin yhdessä tai niissä veli saattoi käskyttää minua. Oli hän usein myös apunani, mutta harmittaa että kiusaaminen jatkui niin kauan. Kiusaaminen ei tapahtunut mitenkään piilossa, ihan sitä tapahtui vanhempien silmien alla ja he saattoivat siinä hetkessä käskeä veljeä lopettamaan, mutta eivät puuttuneet pidemmällä tähtäimellä asiaan.

Ja vaikka olisi miten raskasta, pitäisi kiusaamiseen puuttua aina. Tämä ei ollut mitään keskenään nahistelua sillä veli on minua 6 vuotta vanhempi ja näin ollen valta-asemassa minuun nähden. Yleensä kyllä riidat alkoivat hänen puoleltaan.

-Ap

Tuollainen henkinen ja fyysinen väkivalta sisarusten välillä on todella traumatisoivaa ja siihen tuo todellakin oman kerroksensa se, jos (kun) vanhemmat ovat tilanteen kanssa kädettömiä eivätkä puutu. Kuvaamasi ei ole mitään pientä kiusaa vaan systemaattista henkistä väkivaltaa. Vanhempiesi olisi pitänyt uskaltaa alusta asti laittaa veljesi käytökselle piste ja tehdä kaikkensa sisarussuhteenne eteen.

Veljesi myös siirtää traumaa eteenpäin käyttämällä pienen lapsensa kanssa henkistä väkivaltaa ja tarpeettoman ankaria rangaistuksia, jotka eivät luultavasti opeta mitään itse aiheesta vaan ainoastaan sen, että isi on pelottava napsahtelija. Sille et valitettavasti voi mitään, mutta älä vähättele senkään normalisoimisen kautta veljesi käytöstä.

Suhde veljeen ja vanhempiin kerta kaikkiaan poikki, ja muista ettei sinun tarvitse selitellä heille mitään. Et selvästikään ole heille mitään velkaa. Hae kriisiapua, ja tilanteen sen salliessa (taloudellisesti tai kun jaksat raahautua B-lausunnon hakuprosessin läpi, saat sen varmasti) hakeudu terapiaan.

Minulla oli samansuuntaisia kokemuksia lapsuudenperheessäni kuin sinulla, ap. Olin kuin kakkosluokkaa. Joitakin sairauksia on tullut myöhemmällä iällä, joista joskus mietin vaikuttaako esim. se, että veli pamautti täysillä nyrkillä päähäni ylhäältä päin istuessani sohvalla.

En ole enää katkera, mutta asian mieleen juolahtaessa mietin sitä miksei esim. vanhempia asia kiinnostanut, vaikka muuten olivat fiksuja ihmisiä.

Olen kuitenkin elänyt hyvää elämää nyt aikuisena ja näin keski-ikäisenä olen jo onnellisen etäällä noista tapahtumista. Siitä olen nykyään tarkka, miten annan itseäni kohdella.

Olen pahoillani kokemistasi asioista. Et ole ansainnut sellaista osallesi. Toivottavasti elämä näyttää sinulle jatkossa kaunista puoltaan ❤️

Minulla on aika samantyylinen kokemus, ensimmäiset ehkä 6? vuotta tultiin veljen kanssa hyvin toimeen, leikittiin yhdessä yms. Sen jälkeen vähitellen alkoi kiusaaminen, vaikka välillä olikin aikoja kun saatettiin jutella tai leikkiä jotain, mutta ajan kanssa ne hetket väheni ja kiusaaminen lisääntyi. Nykyään ei olla missään väleissä, kiusaamista/piilovttuilua on kyllä hänen puoleltaan yhä kun nähdään, vaikka lapsuus ja teiniajoilta se onkin vähentynyt (ollaan alle 30v molemmat).

Kiusaaminen oli tavaroiden varastamista, haukkumista, kaikessa ”yli kävelemistä” kuin minua ei olisi ollut olemassakaan eikä minulle kuuluisi mitään hyviä asioita. Pahimmillaan myös fyysistä väkivaltaa, varsinkin silloin jos erehdyin sanomaan mitään hänelle vastaan. Tai ottamaan vahingossa yhden konvehdin hänen suklaarasiastaan kun luulin sen olevan perheen yhteinen… Vanhemmat yrittivät kyllä puuttua asiaan, mutta veli yritti tehdä kaiken heidän huomaamattomissaan, että vaikuttaisin itse vain turhan herkältä ja hankalalta.

Kiusaamisella on ollut pitkäaikaisia vaikutuksia tunne-elämääni, en osaa näyttää tunteitani ulospäin ja olen todella sisäänpäinkääntynyt. Aina olen ollut ujo, suurimmaksi osaksi siksi koska olen koulukiusattu ja kiusaaminen jatkui myös kotona. Opin olemaan reagoimatta koska reagointi sai aikaan väkivaltaa. Se tunne on aina taustalla että olen arvoton, ruma ja en saa kertoa mielipidettäni jos jokin on mielestäni väärin. Tiedän kyllä ettei se ole totta, mutta niitä ajatuksia vastaan taistelen yhä päivittäin, onhan niitä taottu päähäni pitkästi yli 10 vuotta.

Nykyään olen päättänyt, että anteeksi voin antaa jos veli opettelee käyttäytymään, mutta läheisiä välejä en usko meille voivan koskaan tulla. Veljellä on omat ongelmansa mielenterveyden yms. kanssa, mutta vaikka vanhempien mielestä minun tulisi ymmärtää häntä eikä ”loukkaantua turhasta”, niin en aio elämässäni enää kestää sellaista käytöstä ja yrittää vaan mielistellä etten suututa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aika samantyylinen kokemus, ensimmäiset ehkä 6? vuotta tultiin veljen kanssa hyvin toimeen, leikittiin yhdessä yms. Sen jälkeen vähitellen alkoi kiusaaminen, vaikka välillä olikin aikoja kun saatettiin jutella tai leikkiä jotain, mutta ajan kanssa ne hetket väheni ja kiusaaminen lisääntyi. Nykyään ei olla missään väleissä, kiusaamista/piilovttuilua on kyllä hänen puoleltaan yhä kun nähdään, vaikka lapsuus ja teiniajoilta se onkin vähentynyt (ollaan alle 30v molemmat).

Kiusaaminen oli tavaroiden varastamista, haukkumista, kaikessa ”yli kävelemistä” kuin minua ei olisi ollut olemassakaan eikä minulle kuuluisi mitään hyviä asioita. Pahimmillaan myös fyysistä väkivaltaa, varsinkin silloin jos erehdyin sanomaan mitään hänelle vastaan. Tai ottamaan vahingossa yhden konvehdin hänen suklaarasiastaan kun luulin sen olevan perheen yhteinen… Vanhemmat yrittivät kyllä puuttua asiaan, mutta veli yritti tehdä kaiken heidän huomaamattomissaan, että vaikuttaisin itse vain turhan herkältä ja hankalalta.

Kiusaamisella on ollut pitkäaikaisia vaikutuksia tunne-elämääni, en osaa näyttää tunteitani ulospäin ja olen todella sisäänpäinkääntynyt. Aina olen ollut ujo, suurimmaksi osaksi siksi koska olen koulukiusattu ja kiusaaminen jatkui myös kotona. Opin olemaan reagoimatta koska reagointi sai aikaan väkivaltaa. Se tunne on aina taustalla että olen arvoton, ruma ja en saa kertoa mielipidettäni jos jokin on mielestäni väärin. Tiedän kyllä ettei se ole totta, mutta niitä ajatuksia vastaan taistelen yhä päivittäin, onhan niitä taottu päähäni pitkästi yli 10 vuotta.

Nykyään olen päättänyt, että anteeksi voin antaa jos veli opettelee käyttäytymään, mutta läheisiä välejä en usko meille voivan koskaan tulla. Veljellä on omat ongelmansa mielenterveyden yms. kanssa, mutta vaikka vanhempien mielestä minun tulisi ymmärtää häntä eikä ”loukkaantua turhasta”, niin en aio elämässäni enää kestää sellaista käytöstä ja yrittää vaan mielistellä etten suututa.

Kuulostaa hirveältä, olen pahoillani mitä olet joutunut kokemaan. Minuakin kiusattiin yläasteella, tai yksi vuosi yläasteesta oli syrjivää ja tästä usein äidille itkin koulun jälkeen mutta silloinkin hän oli että yritä olla välittämättä. Opettajille en sanonut asiasta koskaan.

Minäkin anteeksi voin antaa, mikäli haukkuminen ym käytös ei enää jatku, mutta unohtaa tuskin voin koskaan. Harmillisinta tässä on se että tunteet ja tuo kiusaaminenkin on meidän perheessä tabu, eikä veli edes tiedä mitä vahinkoa hän on aiheuttanut.

-Ap

Tämä on vakava asia ja merkki koko perheen häiriintyneestä tunne-elämästä. Vanhempien pitää suojella lapsia toisiltaan. Jotkut lapset on jo pienenä sadisteja. Jos siihen ei puututa, se jatkuu loputtomiin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vakava asia ja merkki koko perheen häiriintyneestä tunne-elämästä. Vanhempien pitää suojella lapsia toisiltaan. Jotkut lapset on jo pienenä sadisteja. Jos siihen ei puututa, se jatkuu loputtomiin.

Aivan totta, onneksi itse olen oivaltanut asian ja tiedän mistä suurin osa henkisistä ongelmistani johtuu ja pystyn käsittelemään asiaa terapiassa. Persoonallisuushäiriöinen en ole, vaikka sitäkin joku täällä oli väittänyt. Jos koskaan itse saan lapsia, pidän huolta etteivät he toisiaan kiusaa.

-Ap

Mun lapsuuden kotona se kiusaaja oli isä.

Äitini ummisti silmänsä tälle ja antoi nimittelyn, fyysisen väkivallan, alistamisen ja suoranaisen sadismin tapahtua.

Olisiko ollut pelkoa ja antamalla isän kiusata, pahoinpidellä ja kaltoinkohdella äitini välttyi samalta itse.

Olin sisaruksista vanhin, joten pienempiä suojellakseni otin ison osan väkivallasta vastaan. Lapsi on hyvin suojaton ja avuton tällaisessa perheessä.

Molemmilla vanhemmillani on kaiketi myös narsistisia piirteitä ja minusta valikoitui syntipukki.

Vaikka sanonkin, että kiusaaja oli isä, mutta ehkä paremmin tilannetta kuvaa, että isäni oli pääkiusaaja. Syntipukkina, jota vanhempani hyljeksivät ja kaltoinkohtelivat, sisarukseni oppinut myös että minulla ei ollut niin väliä.

Vasta aikuisena olen tajunnut, kuinka läpeensä sairas perheeni olikaan.

Välit vanhempiini ovat olemattomat, samoin sisaruksiin.

Terapiassa olen joutunut kursimaan itseäni kokoon.

Olen kuitenkin päättänyt, että käyn terapiani loppuun asti, vaikka kokemusten kohtaaminen on raskasta. Olen myös päättänyt, että saan vielä onnellisen elämän.

Lapsuuden perheestä luopuminen on kivuliasta kuitenkin, mutta ainakin minulle ollut välttämätöntä, muuten olisin syntipukki ja itsellenikin olematon koko elämäni.

Nostetaanpas keskustelua. Olisi kiva jakaa kokemuksia aiheesta. Tuli mieleen asioita, joista haluan kirjoittaa.

Vaikka nuorin isoveljeni oli se pahin kiusaaja, on muukin perhe osallistunut siihen. Eivät he varmaan pahaa ole tarkoittaneet, meillä vain kulttuuri perheessä sellainen.

Minua on koko elämäni pidetty hyvin tyhmänä. Näin jälkeenpäin ajateltuna ajattelen sen olleen niin. Jo ollessani lapsi, minua pidettiin liian pienenä ymmärtämään monia asioita. Jos meillä oli vieraita ja he puhuivat jotain "sopimatonta" jota en saisi kuulla, käskettiin mennä toiseen huoneeseen.

Kuitenkaan en ollut niin tyhmä etten olisi ymmärtänyt. Äitini käytti monissa sanonnoissaan kirosanoja. Luuli ilmeisesti, etten kuule niitä kun ne sanotaan sanonnassa.

Ala-asteen loppupuolella sain puhuttelun kun olin pelleillyt kaverini kanssa ja kirjoittanut pelleilymielessä kirosanoja paperiin. Äidilleni oli suuri mysteeri mistä olen moiset sanat oppinut. Pornosivuiltako? Kysyi hän.

Jos muu perhe oli keskustelemassa pöydän ääressä jostakin asiasta ja minä tulin eri huoneesta paikalle ja kysyin tarkentavan kysymyksen heidän keskusteluun liittyen, ei minulle välttämättä vastattu mitään. Vasta usean kysymykseni jälkeen saatettiin ärähtää vastaus, niinkuin asia ei kuuluisi minulle. Tai asiaan vastattiin äänensävyllä, niinkuin minulle olisi hyvin vaivalloista vastata. Varsinkin nuorin isoveljeni käyttäytyy edelleen näin.

Joulupukkiin uskomisen lopetin jo 7-8 vuotiaana, silti minut perheen kuopuksena pakotettiin pukin polvelle istumaan vielä ysiluokallakin. Kuulemma lahjoja ei voi jakaa, jos pukki ei käy. Tiesin jo 7-vuotiaana pukin olevan eräs naapuri. Olin kuitenkin kasvanut niin alistettuna ja itsetuntoni oli niin heikko, etten yläasteellakaan uskaltanut tarpeeksi napakasti sanoa vastaan. Oli opetettu siihen, että pitää vaan sietää eikä pidä välittää. Sanoin silloin ollessani 7-8v äidilleni että tiedän kuka pukki on. Äiti kielsi asian ja vaikka tiesin olevani oikeassa, pukin tulo jatkui useita vuosia.

Jos katsoimme telkkarista esim. jotakin tietovisaohjelmaa, saattoi vanhin isoveljeni kysyä jonkun kysymyksen kohdalla: "(Nimeni) et tiedä tätä" tai hän kysyi "Tiiätkö tämän?". En ollut matikassa tai maantiedossa kovin hyvä ja kysymykset olivatkin kuin testi, että tiedänkö vastauksen johon 14 vuotta vanhempi veljeni tottakai tiesi.

Lapsena kuitenkin tiesin johonkin kysymykseen vastauksen ja sanoin sen ääneen. Vanhin isoveli kysyi hämmästellen: "Mistäs sinä tuon tiiät?"

Äitini on usein myös verrannut minua nuorimpaan isoveljeeni. Miten hän oli talvella jo puhdistamassa auton päältä lumia kun minä vasta laittaudun. Tämmöiset kommentit saivat minut häpeämään itseäni lisää ja ajattelemaan, että olen vääränlainen.

Monelle on varmaan rikkaus, kun on sisaruksia. Minun kohdallani se ei ole niin. En toivo heille pahaa tietenkään, mutta välimme vain eivät ole hyvät. En myöskään luota veljiini pätkääkään.

Jos kerron jostakin haaveestani esim. matkustelusta tai lemmikin hankinnasta, lyttää äiti haaveen täysin. "Ei lemmikkiä kannata kerrostaloon ottaa" tai "Varmaan kannattaisi tienata ensin, ennenkuin miettii tuollaisia" tai "No jos rahaa on, niin mikäs siinä". Jos heitän nuorimmalle veljelle ja hänen vaimolleen puolivitsillä lähteväni kuukaudeksi ulkomaille reissuun, kummastelee veli asiaa ja ei mene kauaa, kun hän on mennyt sanomaan asian äidilleni. Seuraavan kerran kun äitiä näin, kysyi hän asiasta: "Sinäkö ulkomaille kuukaudeksi? Ja millä rahalla?" Tms. Tiedän heidän keskenään arvostelleen asiaa ja jopa nauraneen asialle.

Mistään uusista kodin hankinnoista tai ostoksistani ei kannata veljilleni hintaa ääneen sanoa. Alkaa muuten heti arvostelu selän takana, että miten sillä nyt on rahaa tai että on kyllä kallista tms. Varsinkin vanhin isoveljeni tykkää arvostella raha-asioita. Kaikki mitä ostan, on hänen mielestään liian kallista.

Meillä on yhteinen whatsapp-ryhmä ja siellä meidän, tai oikeastaan heidän, kulttuuri näkyy hyvin. Melkein mihin tahansa kuvaan tai asiaan, olipa kyseessä upea maisemakuva tai ilmoitus työpaikan saamisesta, vastaus on vain jokin käsihymiö, kuten peukku. Koskaan ei käytetä sanoja: "Mahtavaa, upea, hieno" tms. Usein on myös käynyt niin ettei minulle vastata siellä mitään. Ei ole yllättävää, etten kovin usein jaa sinne elämästäni mitään.

-Ap

Isoveljeni aiheutti minulle fyysisen vamman ja myöhemmin pilkkasi kuinka ruma olen tuon vamman vuoksi.

Meidän perheessämme pari-kolme vuotta vanhempi poikamme kiusasi vuosia pikkusiskoaan. Haukkui päivittäin ja jopa tunteja putkeen siskon ulkonäköä ja vartaloa ja mitä tahansa. Poika oli myös agressiivinen ja valvotti muuta perhettä kiusatakseen. Sylki päälle, sotki paikat, tyhjensi tölkkejä lattialle. Elimme vuosia hyvin ahdistuneina.

Apua yritimme saada, mutta eipä ketään tuntunut kiinnostavan pikkusiskon ja perheen mielenterveys. Lopulta päätös oli se, että poika muutti pois. Sisarusten välit ovat sen jälkeen parantuneet. Poika on adhd/as.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessämme pari-kolme vuotta vanhempi poikamme kiusasi vuosia pikkusiskoaan. Haukkui päivittäin ja jopa tunteja putkeen siskon ulkonäköä ja vartaloa ja mitä tahansa. Poika oli myös agressiivinen ja valvotti muuta perhettä kiusatakseen. Sylki päälle, sotki paikat, tyhjensi tölkkejä lattialle. Elimme vuosia hyvin ahdistuneina.

Apua yritimme saada, mutta eipä ketään tuntunut kiinnostavan pikkusiskon ja perheen mielenterveys. Lopulta päätös oli se, että poika muutti pois. Sisarusten välit ovat sen jälkeen parantuneet. Poika on adhd/as.

Kyllä on avutonta porukkaa...tekö vanhempina katselitte päältä ja ahdistuitte? Ihan käsittämätöntä!

Mulla oli samaa. Myöskin isoveli saman ikäinen, 6v vanhempi. Aina olen ollut nälvimisen ja haukkumisen kohde, pienestä pitäen. ja kiusaamisen.  Jossain vaiheessa, parikymppisenä kuitenkin hermostuin kunnolla ja haukuin isoveljen lyttyyn. Huusin ja haukuin, olet kusipää yms. Tämän jälkeen veljestä ei kuulunut aikoihin mitään ja sen jälkeen veli oli pitkään nöyrää poikaa. Sillon kaduin, etten ollut jo aiemmin palauttanut veljeä maan pinnalle niin sanotusti. Tämä mun ulostulo selkeästi herätti hänet ja alkoi ehkä vähän miettimään käytöstään.

Nykyään olemme nelikymppisiä ja välimme ovat parantuneet, koska molemmilla saman ikäiset lapset. Myös veljelle tullut vähän järkeä päähän. Pystymme jopa viettämään aikaa yhdessä. Veli ei enää "kehtaa" aukoa päätään koska miehenikin on usein mukana ja käyttäytyy normaalisti ja asiallisesti. Siltikään koskaan en tule veljeeni täysin luottamaan ja varsinkin, kun olen ilman miestä esim vanhempien luona, veli saattaa nälviä ja naureskella asioista. Kyllä tuo kaikki lapsuuden sekoilu on jälkensä jättänyt itsetuntooni. Näen itseni rumana, en mielestäni osaa mitään ja aina sellainen fiilis, että ei kukaan musta voi tykätä. Kun olen veljen seurassa, huomaan miettiväni että teenkö asiat nyt oikein ja toivottavasti en sano mitään tyhmää ettei siitä seuraa pilkkaamista.

Meillä myös vanhemmat ei koskaan puuttunut tähän riittävästi, vähättelivät juuri noin, että "älä välitä". Välillä myös meidän isä lähti mukaan noihin naureskeluihin, pilkkasivat minua yhdessä. Omasta mielestään tuo tietysti vaan hyväntahtoista huumoria, mutta kun tätä on kuunnellut koko ikänsä, se iskee tuonne jonnekin sisimpään eikä itse pysty ottamaan huumorina. Nyt kun itsellä kaksi lasta, tulen kyllä pitämään huolen että meidän talossa ei tällaista nälvimistä suvaita.

Olen pahoillani teidän muiden puolesta. Meillä se yksi kiusaaja olin minä. Kuusi vuotta sitten muutin pois ja nyt vasta tajuan miten kamala olen ollut. Olen ollut täysin alistettu, kuten muutkin sisarukseni. Rikkonaisuuden olen kanavoinut veljiini ja se oli puhdasta henkistä kiusaamista.

Tosin edelleen huomaan, että ei perheeni arvosta tai puhu minulle kuin vertaiselleen. Äidiltäni ei tule vieläkään mitään onnitteluja mistään. Kun kerron esimerkiksi onnistumisesta tai valmistumisesta FM:ksi ei kukaan reagoi mitenkään. Kutsuin juhlakahville ei kukaan tullut paikalle. Veljeni puhuvat kuin likasangolle. Isäni juttelee small talkia. Korona-aikaan kun en ole ollut autottomana ihmisenä kuskina erilaisiin perheen sisäisiin tapahtumiin niin koko perhejuhlien peruuntuminen on minun vika. Vaikka kaikilla muillakin on ajokortti ja heillä lisäksi auto.

Ajattelin aloittaa terapian. Vaikka tiedostan, että oma käyttäytymiseni on johtunut kasvatuksesta niin silti häpeän, että olen voinut kiusata nuorempaa veljeäni ja käyttää niin julmaa henkistä väkivaltaa. Tänä kesänä olen jättänyt kertomatta omia asioitani ja todennut sen aika hyväksi. Ei ainakaan harmita kun en saa mitään vastareaktiota. Nyt olen jopa sen verran kasvanut henkisesti, että ymmärrän minullakin olevan jotain arvoa.

nro 37 jatkaa. Omalla kohdallani voin sanoa, että veljeni on luonteeltaan vaan tuollainen "epäempaattinen" ihminen. Kun ikää on tullut, olen saanut kuulla että hän on kohdellut vuosien saatossa muitakin ihmisiä huonosti, mm. ex-puolisoaan. Ja tämä kaikki nälviminen oli helppo purkaa minuun kun nähtiin joka pvä. Tämäntyyliset ihmiset ovat juuri muutenkin tätä koulukiusaaja-tyyppiä.

Vierailija kirjoitti:

AP:n tilanne on hirveä ja toivotan hänelle voimia, mutta itseäni on aina kiinnostanut tässäkin ketjussa ilmenevät vähättelevät ja lyttäävät kommentit AP:tä kohtaan. Olisi mielenkiintoista tietää, että minkälaisia ihmisiä on kyseisten kommenttien takana. Ei tietenkään mieleltään täysin terveitä, mutta olisi mielenkiintoista tietää, että ymmärtävätkö kyseiset kommentoijat että järjestäen liki koko muu yhteiskunta leimaa heidät häiriintyneiksi, epänormaaleiksi, sosio- tai psykopaateiksi? Tuollaiset ihmiset eivät ymmärrä empatiaa, mutta ymmärtävätkö he itse sen, että he itse ovat hyvin vihattavia ihmisiä?

Osa ehkä ymmärtää , osa ei. Itsellä kokemusta sen verran että kummitäti dg. narsisti ja veljeni ja äitini suku voimakkaasti narsistisia taipumuksia omaavia. Psykiatri todennut. Meininki oli sitä luokkaa että pääsin psykiatrin ja poliisien avulla näistä eroon. Ovat yrittäneet luikerrella takaisin , ei onnistu kun pelkäävät poliisien toimia (maine menee , eivät tajua että se on jo mennyt). En ole tekemisissä mutta kautta rantain kuulen miten ovat ihmeissään kun KAIKKI kaverit ja ystävät kaikkoaa (luulevat että ovat kateellisia). Yksinäistä kuuluu jokaisen elämä olevan. Ap.lle hae terapiaa , irrottaudu fyysisesti ja henkisesti tästä porukasta. Tsemppiä sinulle!!