Lue keskustelun säännöt.
Kaikille teille, jotka syyllistätte lähisuhdeväkivallan uhrit: Miksi se ei vain lähde
06.06.2021 |
Virheeni oli luottaa väärään ihmiseen. Miksi uskoin sitten uskoin sen kaiken? Koska hän on taitava. Parhaimmillaan hän on manipuloinnissa ja valehtelussa. Myöhemmin olen nähnyt, että häntä uskovat kaikki muutkin kuin minä alussa.
Mutta minä ymmärsin totuuden ja pakenin. Hänen kostonsa ei kuitenkaan lopu koskaan.
Yli vuosikymmen sitten ymmärsin, että pelastaakseni itseni ja lapseni minun on tehtävä kaikkeni, jotta mies jättäisi meidät rauhaan. Sain apua turvakodista, mutta esimerkiksi lastensuojelu pesi kätensä: 'normaalia eron jälkeistä riitelyä', vaikka pelkäsin kirjaimellisesti kuolevani. Tiesin uhkauksienkin perusteella, että jättäminen ei ole turvallista.
Koko sosiaaliviranomaispuoli käänsi takkinsa sen jälkeen, kun olin työskennellyt meille perusturvallisen, normaalin, ennakoitavan arjen. Lapsen etu on saada pitää yhteyttä molempiin vanhempiinsa. Tämä biologinen side on tärkeämpää kuin mikään muu. Isää tosin eivät matalan kynnyksen sopimukset kiinnostaneet. Työtön ja luottotiedoton saa ilmaisen oikeusavun elämänsä loppuun saakka. Miksipä ei valjastaa lastensuojelun lisäksi myös oikeuslaitos äitiä ja pientä lasta vastaan. Samalla saa kuormitettua yksinhuoltajaa taloudellisestikin, eikä hän voi tuoda esiin edes elatusmaksujen laiminlöyöntiä näyttämättä itse toden totta kostavalta vieraannuttajalta.
Tiedättekö minkälaista on elää, kun lähisuhdeväkivalta muuttuu kostoksi lapsen kautta? Lapsi kuulustellaan, yhdessä käydään läpi kodin asiat, ajellaan ohi autolla ja tarkkaillaan ja tapaamisten aikana laiminlyödään lapsi, joka palaa kerta toisensa jälkeen itkuisena ja uupuneena takaisin. Tilanteeseen ei saa apua mistään, koska äiti on syyllinen vieraannuttamiseen siitäkin huolimatta, että tapaamiset tapahtuvat ja lapsi puolestaan aivopesty. Isä on huolehtinut ajoissa, että jokainen taho tietää, ettei lapsen sanaan saa luottaa.
Ei yhtäkään päivää ole mennyt ilman uhkaa uusista käänteistä. Lapsi toivoisi normaalia elämää, jossa ei tarvitsisi pelätä mitä tapahtuu seuraaksi. Lapsi suorittaa tapaamisia, ettei mitään pahempaa tapahtuisi. Oikeuslaitoskin perustuu mielikuviin niin, että väitteet näytöittä voittavat dokumentoidun totuuden ja toisen vastapuolen, mutta heikennetyn, kiusatun ja pelkäävän osapuolen kertomuksethan ovat toki vaikempia uskoa. Todisteet turvakodistakin ovat tietenkin vain julmaa mustamaalauskampanjaa. Sinnehän ei hakeuduta, jos pelätään oikeasti.
Lasta ei saa altistaa konflikteille, eikä tehdä hänestä osaa siitä. Olen yrittänyt kaikki keinot, mutta mies väistää kaiken ja keksii aina jotakin uutta. Lapsi on todellakin hänen kostonsa välikappale. Lapsen syntymän olisin voinut estää olematta luottamatta väärän, pahaan ihmiseen, mutta sen jälkeen ei ole ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä turvatakseni lapselle hyvän elämän.
Jos olisin jäänyt elämäntilanteeseen miehen kanssa olisin varmasti ennen pitkää kuollut. Olisin kuitenkin voinut olla läsnä lapsen elämässä myös niinä hetkinä kun mies oli niissä. Lapsi ei olisi joutunut vainon välikappaleeksi ja kaikkiin niihin tilanteisiin miehen kanssa kahdestaan. 'Äiti minä tiedän, mitä ahdistus ja pelko on.Mutta kukaan ei välitä.'
Suomi on lähisuhdeväkivallan luvattu maa, eivätkä uhrit todellakaan saa apua, vaan heidät syyllistetään. Tein niin tai näin, olen joka tapauksessa syyllinen. Väkivaltaa ei kuitenkaan saa loppumaan kukaan muu kuin tekijä itse. Jos hän ei itse sitä tee, niin pakkokeinoin. Mutta kukaan ei näe vallankäyttöä, kukaan ei ymmärrä kuvioita, kukaan ei edes yritä. Kiltti, empaattinen, kunnollinen äiti on helpointa syyllistää ja kivittää henkisesti ei ainoastaan vallankäyttäjän, vaan myös kaikkien olemassaolevien muiden tahojen kautta.
Kommentit (244)
201/244
|
09.06.2021 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Täällä kommentoivat myös ihmiset, joilla ei ole omakohtaista kokemusta.
Väkivaltainen isä toi puukon valvottuun tapaamiseen. Se pelästytti 10-vuotiaan lapsen niin, että joksikin aikaa tapaamiset laitettiin katkolle, mutta vain joksikin aikaa, koska: lapsen etu.
Väkivaltainen isä hakkasi äidin ja tuli lähestymiskielto. Isä oli poissa kuvioista vuosia, mutta palasi. Oli äidin syy, kun lapset pelkäsivät isää. Äiti ei olisi saanut välittää alitajuista pelkoaan lapsille ja olisi kai pitänyt olla kertomatta taustastakaan. Perusteluina lapsen edun mukaisuudelle oli myös, että lapset varmasti voivat luoda suhteen isään, koska ovat voineet luoda hyvän suhteen myös isäpuoleensa. Vastuuta väkivallasta ei tässäkään tuoreessa oikeuden päätöksessä annettu yhtään tekijälle. Vain sille, miten uhri oli reagoinut. Kaikkihan olisi ollut hyvin, jos ISÄ ei KOSKAAN olisi hakannut. Mutta ongelman ydin oli se, miten äiti reagoi. Äidin piti huolehtia, etteivät lapset pelkää ja että heidän etunsa mukaiset tapaamiset alkavat ( Turun hovioikeus 3.3.2021 Päätös Nro 172)
Joo, tunnistan tämän. Minua myös on syytetty pelkäämisestä. Tein sen virheen, että selitin, miksi pelkään. Kerroin niitä asioita, joiden takia pelkäsin. Pelkäsin todella (ja pelkään yhä), että me emme välttämättä selviä tästä erosta hengissä. Ymmärrän, että perhesurmat eivät ole yleisiä, mutta kaikki ne taustatekijät, joita niissä on tutkimusten mukaan ollut, täyttyivät isässä. Se on niin hämmästyttävää, miten ongelma ei ole se isän väkivaltainen, pelottava ja ajoittain psykoottiselta näyttävä käyttäytyminen, vaan se, että minä äiti pelkään. Sitä olen joskus itsekseni ihmetellyt, että millainen on näiden lastensuojelun ihmisten tietämys käyttäytymisestä, jos samaan aikaan he ovat sitä mieltä, että minä pelkään, eli vältän pelkoni kohdetta, mutta kuitenkin olen vieraannuttaja, eli vihainen ja hyökkäävä. Pelkäänkö ja pakenenko vai vihaanko ja haen taistelukontaktia? Ei nuo molemmat mahdu samaan ihmiseen, yhteen elämäntilanteeseen. Näissä ei ole järjenhäivää.
Ja tunnistan myös tuon, miten nopeasti lastensuojelu vaatii lapsen toipuvan tilanteesta, jossa isä on ollut tapaamisessa nimenomaan lasta kohtaan väkivaltainen. Heidän ajattelutapansa on niin kieroutunutta ja elämälle vierasta. Puhe lapsen oikeudesta molempiin vanhempiin on tällaisessa tilanteessa todella sairasta ja kieroutunutta. Entäs se lapsen oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja turvallisuuteen? Ai niin, se ei ole ongelma, kun yleensä väkivallasta ei jää mitään pysyviä fyysisiä vammoja. Pääasia on, että saadaan ylläpidettyä sitä läpsis-läheistä suhdetta isään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kommentoivat myös ihmiset, joilla ei ole omakohtaista kokemusta.
Väkivaltainen isä toi puukon valvottuun tapaamiseen. Se pelästytti 10-vuotiaan lapsen niin, että joksikin aikaa tapaamiset laitettiin katkolle, mutta vain joksikin aikaa, koska: lapsen etu.
Väkivaltainen isä hakkasi äidin ja tuli lähestymiskielto. Isä oli poissa kuvioista vuosia, mutta palasi. Oli äidin syy, kun lapset pelkäsivät isää. Äiti ei olisi saanut välittää alitajuista pelkoaan lapsille ja olisi kai pitänyt olla kertomatta taustastakaan. Perusteluina lapsen edun mukaisuudelle oli myös, että lapset varmasti voivat luoda suhteen isään, koska ovat voineet luoda hyvän suhteen myös isäpuoleensa. Vastuuta väkivallasta ei tässäkään tuoreessa oikeuden päätöksessä annettu yhtään tekijälle. Vain sille, miten uhri oli reagoinut. Kaikkihan olisi ollut hyvin, jos ISÄ ei KOSKAAN olisi hakannut. Mutta ongelman ydin oli se, miten äiti reagoi. Äidin piti huolehtia, etteivät lapset pelkää ja että heidän etunsa mukaiset tapaamiset alkavat ( Turun hovioikeus 3.3.2021 Päätös Nro 172)
Joo, tunnistan tämän. Minua myös on syytetty pelkäämisestä. Tein sen virheen, että selitin, miksi pelkään. Kerroin niitä asioita, joiden takia pelkäsin. Pelkäsin todella (ja pelkään yhä), että me emme välttämättä selviä tästä erosta hengissä. Ymmärrän, että perhesurmat eivät ole yleisiä, mutta kaikki ne taustatekijät, joita niissä on tutkimusten mukaan ollut, täyttyivät isässä. Se on niin hämmästyttävää, miten ongelma ei ole se isän väkivaltainen, pelottava ja ajoittain psykoottiselta näyttävä käyttäytyminen, vaan se, että minä äiti pelkään. Sitä olen joskus itsekseni ihmetellyt, että millainen on näiden lastensuojelun ihmisten tietämys käyttäytymisestä, jos samaan aikaan he ovat sitä mieltä, että minä pelkään, eli vältän pelkoni kohdetta, mutta kuitenkin olen vieraannuttaja, eli vihainen ja hyökkäävä. Pelkäänkö ja pakenenko vai vihaanko ja haen taistelukontaktia? Ei nuo molemmat mahdu samaan ihmiseen, yhteen elämäntilanteeseen. Näissä ei ole järjenhäivää.
Ja tunnistan myös tuon, miten nopeasti lastensuojelu vaatii lapsen toipuvan tilanteesta, jossa isä on ollut tapaamisessa nimenomaan lasta kohtaan väkivaltainen. Heidän ajattelutapansa on niin kieroutunutta ja elämälle vierasta. Puhe lapsen oikeudesta molempiin vanhempiin on tällaisessa tilanteessa todella sairasta ja kieroutunutta. Entäs se lapsen oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja turvallisuuteen? Ai niin, se ei ole ongelma, kun yleensä väkivallasta ei jää mitään pysyviä fyysisiä vammoja. Pääasia on, että saadaan ylläpidettyä sitä läpsis-läheistä suhdetta isään.
Itse asiassa erotusdiagnostiikassa nimenomaan tuo aito pelko versus hyökkäävyys ja viha ovat niitä, joihin pitäisikin osata kiinnittää huomiota. Edellinen kuuluu lähisuhdeväkivallan kriteeristöön, jälkimmäinen perusteettomaan vieraannuttamiseen. Olisi ensiarvoisen tärkeää erottaa nämä kaksi ilmiötä toisistaan. Nämä eivät ole ainoita seikkoja kuitenkaan, mutta pelkoon tulisi puuttua aina. Jokaisella tulisi olla oikeus elää ilman pelkoa.
Muita erotusdiagnostisia kriteerejä tai riskitekijöitä, jotka viittavat lähisuhdeväkivaltaan ja sitä kautta siihen, että lapsi itse vieraantuu vanhemmasta huolen, pelon, vallankäytön, traumaattisten kokemusten ja ylipäätään sen tapaajavanhemman oman käytöksen vuoksi ovat ennen eroa olemassaollut väkivalta, työttömyys, taloudelliset ongelmat, haluttomuus kantaa vastuuta lapsen ja perheen arjesta, päiväkodista, koulusta, terveydenhuollosta, harrastuksista, elatukseen osallistumattomuus, päihdeongemat, monet muutot, vaikeudet elämänhallinnassa, valehtelu/ristiriitaisuudet puheissa versus mitä tosiasiallisesti on tapahtunut, haluttomuus sovitteluun. Sitä vastoin vieraannuttamistapauksissa perheessä on ollut hyvä, osallistuva ja luotettava, työllistynyt, vastuullinen isä, joka on vienyt harrastuksiin ja ollut kiinnostunut lasten elämästä, suhde lapsiin on ollut olemassa ja hyvä, eikä viitteitä perheväkivallasta ole ollut. Henkilö on ollut kunnollinen ja tunnollinen omista vastuualueistaan ja niitä myös on ollut. Eron jälkeen tilanne ja tarinat niiden mukana muuttuvat ihan täysin. Tyypillisesti lapsi ei osaa sanoa, miksi vanhempi on niin hirveä, ettei sen kanssa voi enää olla, vaan se on vaan.
Kuvaukset eivät ole ollenkaan täydelliset, eivätkä poissulkevat, vaan tarkoitus on tuoda esiin vain sitä, että oikeasti on kyseessä kaksi aivan erilaista tilannetta ja erilaista historiaa ja erilaiset ihmistyypit. Vaikka väitetään, että on mahdotonta arpoa erilaisten tarinoiden välillä silloin, kun ne ovat täysin toisistaan poikkeavat vanhempien välillä, on väitteitä väkivallasta, päihteistä, vieraannutuksesta ja peloista, niin ei se ihan niinkään ole. Totuuden jäljille voi päästä jo ihan strukturoidusti etenemällä ja edes perustiedot huolellisesti selvittämällä.
Aloitukseen vain sen verran, että ei sitä apua tai turvaa ole muillekaan sen enempää tässä maassa. Todistajat, kiristyksen ja väkivallan uhan alaiset uhrit eivät saa apua kuin vasta siinä kohtaa kun heidän ruumiitaan kärrätään säkissä pois rikospaikalta.
[/quote]
Ei tässä maassa poliisit eikä lasu kuljettele lapsia tapaamaan vanhempaansa. Voit olla siitä ihan varma. Uhkasakkoa voi isä hakea, mutta myönnetäänkö, on eri juttu. Miksi te uskotte niiden lorttoäijienne kaikki sadut ihan sellaisinaan ettekä viranomaisia?[/quote]
Blame the victim -mentaliteetti tulee läpi tästä ja voin sanoa, että pikkuisen kirvelee. Yksi osa tätä laajaa ongelmavyyhtiä on se, että tässä helvetillisessä pyörremyrskyssä ei ole olemassa selkeitä ohjeita, sääntöjä, periaatteita, kriteerejä. Tässä kontekstissa, mistä minä sen tiedän, kenen sanomiset ovat totta ja kenen ei? Isä saa kuitenkin ohjeita sekä asianajajaltaan että "lasten" asioita hoitavalta yhdistykseltä, jolla on kuulemma oma lakimies, joka neuvoo näitä "lapsista" huolissaan olevia isejä siitä, miten asiat menevät. Kaikki on tulkinnanvaraista. Lisäksi, virkamies yhtäällä kirjoittaa (vaikka THL'n kauniit ohjeet) yhtä ja toisaalla sanoo toista, eli paikalliset sossut suullisesti sanovat tai vihjaavat jotain, mikä on aivan toiselta planeetalta kuin THLn kauniit sanat. On olemassa paljon tilanteita historiassa, jossa sanat ja teot ovat olleet räikeässä ristiriidassa ja jossa julkinen valta on tehnyt hirveyksiä. Sanotaan nyt vaikka kehitysvammaisten pakkosterilisoinnit, mielisairaiden lobotomiat, ihmisoikeusloukkaukset koulukodeissa.
Tämä sanoilla leikittely, mitä sosiaaliala harrastaa, on jotain niin käsittämätöntä, että aivot menevät solmuun: Sossu kirjaa lausuntoon, että heillä on huoli vieraannuttamisesta, koska äiti puhuu isästä negatiivisesti (tosiasiassa on kertonut, että taustalla on lähisuhdeväkivaltaa), niin mitä on tämä huoli, mitä sen suhteen pitäisi tehdä, rankaista äitiäkö? Mitä ovat vieraannuttamisen tunnusmerkit - oikeastiko ei saa kertoa siitä tilanteesta, joka perheessä on vallinnut ja mikä omasta mielestä vaikuttaa lapseen siten, että tämä pelkää isää? Miten niin nainen ei saa kertoa, että on ollut lähisuhdeväkivaltaa? Jos ei saa sanoa, että on ollut väkivaltaa, niin miten kukaan on ikinä onnistunut tekemään rikosilmoitusta pahoinpitelystä, jos ei saa sanoa, että henkilö A löi henkilöä B? Pitääkö asiat sanoa passiivissa - kun meillä oli erilaiset näkemykset asioista, niin lopulta kävi niin, että olin tullut ohjatuksi vasten tahtoani huoneen kulmaan, josta oli vaikea päästä pois tietyn esteen vuoksi ja sitten tapahtui pam, jotenkin poskeen sattui, ja korvat jäivät epämukavasti soimaan, kun oli tapahtunut puhetta hyvin suurella volyymilla. Oh my goodness. Opetettiinko tämä kansalaistaidon tunneilla? Nukuinko?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eri kommenteissa tällä palstalla on sanottu, että jos isä on selvin päin, annat lapsen ja jos on kännissä, niin et anna lasta. Oijoijoi, kuinka toivon, että meidän tapauksessa asia olisi näin yksinkertainen, että väkivaltaa tapahtuu vain kännipäissään. Meidän tapauksessa yksikään väkivaltainen teko tai uhkaus ei ole tapahtunut alkoholin vaikutuksen alaisena. Ei lapseen kohdistuva eikä aikuiseen. Olisi hyvä, jos tähän keskusteluun osallistujat korjaisivat käsityksiään. Osa väkivaltaisista puolisoista on alkoholisteja, osa todellakaan ei. Oma arvaus (ei tieto) on, että sossuilla on paremmat valmiudet tunnistaa alkoholisti kuin persoonallisuushäiriöinen tai mieleltään sairastunut väkivaltainen isä. Yksi ääripää näistä iseistä on hyvin koulutettuja, siistejä, normaalin näköisiä, varakkaita ja hyvissä tehtävissä, jos toisessa ääripäässä on haiseva, punanaamainen, pöhöttynyt rappioalkoholisti.
Taustaa eräästä tuoreesta hovioikeuden ratkaisusta: Isä oli pahoinpidellyt äidin aikanaan eron aikaan ja äitiä ja silloin pieniä lapsia oli suojeltu lähestymiskiellolla. Isä oli vuosikausia poissa heidän elämästään, mutta arvaamatta palasi vaatien mm yönyli-tapaamisia alakouluikäisten tyttöjen kanssa.
Tapaamiset määrättiin, tosin ensin valvottuina, mutta yönyli-tapaamisiin tähtäävinä. Perusteluina mm ettei lasten pelko voi perustua omiin kokemuksiin ja muutenkaan heidän ikänsä vuoksi mielipiteelle ei voi antaa painoarvoa. Lasten oikeuksien yleissopimus velvoittaa kuulemaan lapsia ikärajatta.
Ratkaisussa todetaan, että on selvää, että kanssakäyminen läheisten kanssa ja ympäristössä vallitsevat näkemykset vaikuttavat lapsen mielipiteen muodostumiseen. Tapahtumat, jotka äiti on tuonut esille taustatietoina ja tapaamisoikeuden vahvistamisen vastustamisperusteina, selittävät epäilemättä käsittelyssä esille tullutta äidin puuttuvaa luottamusta ja varsin jyrkkää ja ehdotonta suhtautumista isään. Tähän nähden lasten kielteinen mielipide liittyy epäilemättä myös äidin kielteiseen suhtautumiseen tapaamisiin sekä siihen, mitä äiti on heille isän poissaoloon kuuluvista syistä tai tapahtumista kertonut.
Äiti on se ongelma, ei isä, joka on käyttäytynyt väkivaltaisesti. Olkoonkin, että tapahtumista on aikaa, ei voida pitää hyväksyttävänä sitä, että isän käytöksen osalta mikään ei ole tuomittavaa vaan ainoastaan upeaa, että hän on kiinnostunut perheestä yhtäkkiä vuosien jälkeen. Sitä vastoin sitä ei hyväksytä, että äiti on peloissaan, huolissaan ja luottamuspula on ilmeinen. Hän ei olisi saanut näitä seikkoja tuoda mitä ilmeisimmin edes esiin.
Siinä missä kaikki äidin kertomukset usein tulkitaan juuri nimenomaan negatiivisena suhtautumisena isään kaikki tahot laittavat isän raivarit, kiroilut ja uhkailut sen piikkiin, että no tilanne nyt on vähän raskas isälle, turhauttaahan se, ihan normaalia silloin tällöin että tulee lipsahduksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eri kommenteissa tällä palstalla on sanottu, että jos isä on selvin päin, annat lapsen ja jos on kännissä, niin et anna lasta. Oijoijoi, kuinka toivon, että meidän tapauksessa asia olisi näin yksinkertainen, että väkivaltaa tapahtuu vain kännipäissään. Meidän tapauksessa yksikään väkivaltainen teko tai uhkaus ei ole tapahtunut alkoholin vaikutuksen alaisena. Ei lapseen kohdistuva eikä aikuiseen. Olisi hyvä, jos tähän keskusteluun osallistujat korjaisivat käsityksiään. Osa väkivaltaisista puolisoista on alkoholisteja, osa todellakaan ei. Oma arvaus (ei tieto) on, että sossuilla on paremmat valmiudet tunnistaa alkoholisti kuin persoonallisuushäiriöinen tai mieleltään sairastunut väkivaltainen isä. Yksi ääripää näistä iseistä on hyvin koulutettuja, siistejä, normaalin näköisiä, varakkaita ja hyvissä tehtävissä, jos toisessa ääripäässä on haiseva, punanaamainen, pöhöttynyt rappioalkoholisti.
Tuot esiin tärkeän näkökulman. On kuitenkin niin, että edes alkoholisteja ei tunnisteta, eikä niitä, joilla on koko joukko lähisuhdeväkivallan riskitekijöitä tai edes niitä, joiden entisillä on dokumentteja turvakodista ja muista avustavista palveluista. Kuten tuosta oikeuden ratkaisusta näkyy, ongelma on sitten kuitenkin se äiti. Jos se äiti jää, altistaa hän lapset väkivaltaiselle lapsuudelle, jos hän lähtee, on hän vieraannuttaja, mikä puolestaan on henkistä väkivaltaa ja todellinen uhka jopa huoltajuuden menetyksestä on olemassa. Sitä paitsi huoltajuusoikeudenkäynneissä menee usein vuosi/a ja ne ovat todella raskaita sille, joka on yrittänyt kasata elämänsä ja itsensä rippeet kasaan vuosien vallankäytön jälkeen. Ne ovat usein raskaita myös taloudellisesti ja koko ajan lopputulos pelottaa. Ennustettavuus puuttuu ihan kokonaan, eikä ole epätyypillistä, että pelkäät pahinta ja vielä pahempi tapahtuu.
Huomioinarvoista muuten, ettei tähän ole tullut yhtään, ei yhtäkään kommenttia, jossa väkivaltaisesta suhteesta lähtenyt olisi saanut tukea, apua tai oikean ratkaisun oikeudesta.
Vierailija kirjoitti:
Aloitukseen vain sen verran, että ei sitä apua tai turvaa ole muillekaan sen enempää tässä maassa. Todistajat, kiristyksen ja väkivallan uhan alaiset uhrit eivät saa apua kuin vasta siinä kohtaa kun heidän ruumiitaan kärrätään säkissä pois rikospaikalta.
Se saattaa olla juuri näin, että Suomessa suhde väkivaltaan ja väkivallalta suojaamiseen on vääristynyt. Voisiko olla sodan jälkiä? Sodasta tuli kotiin paljon miehiä, jotka olivat sodasta vaurioituneet ja käsittääkseni se purkautui alkoholismina ja väkivaltana, joka kohdistui naisiin ja lapsiin. Tunteiden käsittely alkoholin ja väkivallan avulla periytyy herkästi seuraavalle sukupolvelle. Ja myös se hiljaa kärsiminen ja oman kokemuksen tukahduttaminen lyöntien saamapuolella herkästi periytyy. Blame the vicitim -ajattelutapa jollain kierolla tavalla auttaa potentiaalisia uhreja etäännyttämään väkivallan mahdollisuuden itsestään, eli hallitsemaan asiaa (naisia lyödään ja raiskataan vain silloin, jos he ovat toimineet väärin; minulla ei ole väkivallan vaaraa, jos vaan en nalkuta, jos en esitä kärkeviä mielipiteitä, jos en käytä lyhyttä hametta, jos en liiku yksinäisillä alueilla jne.). Kaikki voivat tykönään laskea, että ei tässä ole kansakunnalla ollut kovin montaa sukupolvea aikaa parantua sodan haavoista.
Tällaiset taustat voivat olla selittäviä tekijöitä, mutta nyt olisi aika tehdä asiaan korjauksia. Ketään ei saa lyödä tai uhkailla väkivallalla, piste. Yhteisön tehtävä on nousta suojelemaan niitä, ketä pahoinpidellään ja uhataan väkivallalla. Yhteiskunnan sivistys mitataan sillä, miten heikoimpien oikeudet on turvattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kukaan muu kiinnittänyt huomiota siihen, että täällä ei ole ollut YHTÄKÄÄN kommenttia, jossa väkivallan uhri olisi kertonut saaneensa apua ja tukea ja että kaikki kääntyi lopulta hyväksi.
Jos näitä kokemuksia olisi, niin kaipa tänne edes yksi olisi eksynyt.
Kirjassa Miksi se ei vain lähde kuvataan myöskin sosiaaliviranomaisten takinkääntö eron jälkeen ja täällä oli eilen hovioikeuden päätös lapsikaappausuhan käsittelystäkin, missä ei äitiä ja uhkaa uskottu ja lapsi kaapattiin.
Jos kerran olet tavannut patologisen vallankäyttäjän, olet siinä ikeessä lopun elämäsi ja mahdolliset lapsesi myös. Kukaan ei auta, vaikka meillä on ehkä nytkin kaikista eniten heikkojen puolella oleva hallitus. Kaikki tehtiin jopa kaukana Suomesta olevien lasten auttamiseksi ja hakemiseksi kotiin. Ihan lähelläkin olisi hädänalaisia, kun vain aukaisisi silmänsä todellisuudelle.
Nostetaanpa tätä tärkeää ketjua vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä on sellaisia asioita, että ihminen ei pysty sitä ymmärtämään ellei ole itse sitä kokenut. Helppo sanoa miksei lähde. Niin itsekin sanoin, mutta elämä opetti ymmärtämään miksi. Turha sitä on muille opettaa ymmärtämään ei heidän tarvitse. Ennemminkin sanoisin ohjeeksi "älä anna yhtäkään lyöntiä tai potkua tai muuta anteeksi." Anteeksi anto antaa hyväksynnän väkivaltaiselle tehdä se uudelleen. Henkisen väkivallan merkeistä olisi jo hyvä alkaa ottamaan etäisyyttä mikä helpottaa lähtemistä, on voimia ja itsenäisyyttä, itseluottamusta irtaantua.
Sepä se, pitäisi lähteä jo siitä ensimmäisestä lyönnistä tai sairaasta henkisestä manipuloinnista.
1)Jos mies vaikuttaa alussa liian hyvältä ollakseen totta, ole erittäin varovainen. Normaalissa ihmisessä on aina vikoja, kukaan ei ole täydellinen. Elämä ei ole satua virheettömine prinsseineen.
2)Usko aina tekoja, älä sanoja. Mies voi hokea miten kovasti rakastaa ja suusta voi valua kultaa ja hunajaa, mutta jos hänen tekonsa eivät täsmää sen suusta tulevan läpätyksen kanssa tai sinulla on kauniista puheista huolimatta huono olla, ymmärrä lähteä suhteesta ja pian. Naiset ovat liian hömelöjä ja uskovat puheita ja selityksiä herkästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä on sellaisia asioita, että ihminen ei pysty sitä ymmärtämään ellei ole itse sitä kokenut. Helppo sanoa miksei lähde. Niin itsekin sanoin, mutta elämä opetti ymmärtämään miksi. Turha sitä on muille opettaa ymmärtämään ei heidän tarvitse. Ennemminkin sanoisin ohjeeksi "älä anna yhtäkään lyöntiä tai potkua tai muuta anteeksi." Anteeksi anto antaa hyväksynnän väkivaltaiselle tehdä se uudelleen. Henkisen väkivallan merkeistä olisi jo hyvä alkaa ottamaan etäisyyttä mikä helpottaa lähtemistä, on voimia ja itsenäisyyttä, itseluottamusta irtaantua.
Sepä se, pitäisi lähteä jo siitä ensimmäisestä lyönnistä tai sairaasta henkisestä manipuloinnista.
1)Jos mies vaikuttaa alussa liian hyvältä ollakseen totta, ole erittäin varovainen. Normaalissa ihmisessä on aina vikoja, kukaan ei ole täydellinen. Elämä ei ole satua virheettömine prinsseineen.
2)Usko aina tekoja, älä sanoja. Mies voi hokea miten kovasti rakastaa ja suusta voi valua kultaa ja hunajaa, mutta jos hänen tekonsa eivät täsmää sen suusta tulevan läpätyksen kanssa tai sinulla on kauniista puheista huolimatta huono olla, ymmärrä lähteä suhteesta ja pian. Naiset ovat liian hömelöjä ja uskovat puheita ja selityksiä herkästi.
Nämä ovat hyviä neuvoja.
Tiedän kokemuksesta, että tuo 'juuri täydellinen juuri tähän minulle ja minun elämäntilanteeseeni' on räätälöity niin näppärästi, että liian hyvä ollakseen totta on vaikea kuitenkin hahmottaa. Neuvona se on kuitenkin erittäin tärkeä ja tämä havainto toistuu väkivaltasuhteissa kärsineiden kertomuksissa. Mikään suhdehan ei ala väkivallalla, vaan alussa on todella ihanaa.
Toinen kohta on myöskin erittäin merkityksellinen. Kuitenkin heti, jos epäilet sanoja ja nostat esiin ristiriidan puheiden ja tekojen välillä saat huutoa siitä, kuinka epäluotettava ja salaileva h...a olet itse. Hyvin nopeasti vallankäyttötilanne kääntyy niin, ettei sinulla ole enää oikeuksia edes havainnoida itse ja luottaa omiin kokemuksiisi.
Pitää lähteä ennen ensimmäistä lyöntiä. Sitä ennen tapahtuu jo todella paljon. Mutta jos lähdet ja sinulla sattuu olemaan lapsi, et tule koskaan saamaan apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todelliset uhrien kokemukset eivät juuri kiinnosta ketään. Silloin tosin tilanne saattaa olla ja usein onkin toinen, mikäli uhriutuja on tekijä. Hän osaa kuvata tilanteen ulkopuolisille manipulatiivisen taitavasti ja tunteita herättävästi. Mutta kun lapset ja väkivallattomat äidit yrittävät löytää ymmärrystä ja apua, sitä ei tule. Ei mistään.
Väärinkohdellut, vieraannutetut isät saavat palstatilaa ja kauhistelua hirviöäideistä. Väkivaltaa ja vainoa kokeneet äidit syyllistetään: Miksi se ei vain lähde.
Tämä. Mistä saa apua et lapsen turvallisuus edellä mentäisiin jos vanhempi on uhka ja pelkäät hänen puolestaan - se että suojelet häntä on nykypäivänä vierottamista. Missä menee lapsen etu? Hyvinvointi ja turvallisuus edellä niin että fyys ja henk väkivaltaiselle narsisti isälle laitetaan rajat. Niin että hän ei väitä vieroitan ja kiistää kaiken?!
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan muu kiinnittänyt huomiota siihen, että täällä ei ole ollut YHTÄKÄÄN kommenttia, jossa väkivallan uhri olisi kertonut saaneensa apua ja tukea ja että kaikki kääntyi lopulta hyväksi.
Jos näitä kokemuksia olisi, niin kaipa tänne edes yksi olisi eksynyt.
Kirjassa Miksi se ei vain lähde kuvataan myöskin sosiaaliviranomaisten takinkääntö eron jälkeen ja täällä oli eilen hovioikeuden päätös lapsikaappausuhan käsittelystäkin, missä ei äitiä ja uhkaa uskottu ja lapsi kaapattiin.
Jos kerran olet tavannut patologisen vallankäyttäjän, olet siinä ikeessä lopun elämäsi ja mahdolliset lapsesi myös. Kukaan ei auta, vaikka meillä on ehkä nytkin kaikista eniten heikkojen puolella oleva hallitus. Kaikki tehtiin jopa kaukana Suomesta olevien lasten auttamiseksi ja hakemiseksi kotiin. Ihan lähelläkin olisi hädänalaisia, kun vain aukaisisi silmänsä todellisuudelle.
Aika vaikeaa on joo. Sit ihmetellään mistä tulee mielenterveys asiakkaita lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todelliset uhrien kokemukset eivät juuri kiinnosta ketään. Silloin tosin tilanne saattaa olla ja usein onkin toinen, mikäli uhriutuja on tekijä. Hän osaa kuvata tilanteen ulkopuolisille manipulatiivisen taitavasti ja tunteita herättävästi. Mutta kun lapset ja väkivallattomat äidit yrittävät löytää ymmärrystä ja apua, sitä ei tule. Ei mistään.
Väärinkohdellut, vieraannutetut isät saavat palstatilaa ja kauhistelua hirviöäideistä. Väkivaltaa ja vainoa kokeneet äidit syyllistetään: Miksi se ei vain lähde.
Tämä. Mistä saa apua et lapsen turvallisuus edellä mentäisiin jos vanhempi on uhka ja pelkäät hänen puolestaan - se että suojelet häntä on nykypäivänä vierottamista. Missä menee lapsen etu? Hyvinvointi ja turvallisuus edellä niin että fyys ja henk väkivaltaiselle narsisti isälle laitetaan rajat. Niin että hän ei väitä vieroitan ja kiistää kaiken?!
Voi tulkaa kaikki te kertomaan tänne, joilla viranomaiset ovat tunnustaneet tilanteessa aidon pelon ja olette saaneet apua ja turvaa lapselle. Miten onnistuitte tulematta itse huonosta vanhemmuudesta syytetyiksi?
Puolisoani on pahoinpidelty useasti entisen liittonsa aikana. Hänellä on esimerkiksi kädessä vamma siitä, että heräsi mätkimiseen ja sai käden tielle, johon iski raskas esine. Olen kysynyt monesti, miksi, miksi. Mikä sai jäämään. Tai miksei vetässyt takaisin köniin edes vahvempana. Poliisit oli välillä soittanut ja välillä ex-puoliso lähti jäähylle putkaan. Selitys: Se alkoi pienestä, läpsäisy, tönäisy yms. Se paheni pikkuhiljaa. Aina ajatteli, että toisella on ollut vaan vaikeaa ja hermot kireällä. Ja yleensä kohtauksen jälkeen oli superihanaa. Tosin on miettinyt sitäkin, että oliko se oikeasti niin ihanaa vai korostuiko se kontrasti vaan sen kamaluuden jälkeen. Pahoinpitelyn jälkeen lupasi hakeutua terapiaan ja varasi ajan. (tietysti perui sen muutaman päivän päästä, koska ei tarvitsekaan) Teki upeimpia aterioita, hieroi hartioita, keksi hauskaa tekemistä ne. Sitten oli taloudellinen riippuvuus jossain määrin. Voimattomuus lähteä. Usko parempaan. Pelko siitä, miten toinen reagoi eroyritykseen jne. Loppua kohden nähdessä mustan pilven tulevan pään päälle eli näitä kohtauksia pystyi ennakoimaan, lukkiutui esim. pesuhuoneeseen nukkumaan, koska pelkäsi saavansa puukosta nukkuessaan.
Kannattiko tehdä lapsia tuollaisen miehen kanssa? Turha väittää ettei muka nähnyt ennen lisääntymistä millainen toinen on, ei tuollaiseksi kukaan muutu yhtäkkiä vuosien jälkeen. Eli oma valinta.