Miten hyväksyä se että miestä ei vain kiinnosta hänen lapsi?

Eroa.

Jätä se sika

Pariterapia?

Onko miehellä sitten muita kiinnostuksen kohteita, vaikka oma lapsi ei kiinnosta?

Vai onko ennemmin niin, että ei jaksa arkeean, on kenties vähän masentunut ja tuo käytös johtuu siitä?

Ehkä asian hyväksymisessä ja läpikäymisessä auttaa ajatus siitä, että se on pakko tehdä, eikä tilannetta voi jäädä vatvomaan. Pian nimittäin on se aika, kun lapsi kasvaa ja ihmettelee itsekin, miksi isä ei ole hänestä kiinnostunut. Siinä vaiheessa täytyy olla omat traumat käyty läpi, jotta voi tukea lasta.

Eroa sen lapsen vuoksi. Se kyllä vaistoaa, että ei ole isälleen tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Pariterapia?

Onko miehellä sitten muita kiinnostuksen kohteita, vaikka oma lapsi ei kiinnosta?

Vai onko ennemmin niin, että ei jaksa arkeean, on kenties vähän masentunut ja tuo käytös johtuu siitä?

Voi olla masentunutkin mutta lääkäriin ei suostu menemään. Ainakin tekee päivittäin muita asioita, en tiedä kuinka kiinnostunut niistä sitten aidosti on mutta tekee kuitenkin, käy siis töissä, lenkkeilee, tapaa kavereitaan jne. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ehkä asian hyväksymisessä ja läpikäymisessä auttaa ajatus siitä, että se on pakko tehdä, eikä tilannetta voi jäädä vatvomaan. Pian nimittäin on se aika, kun lapsi kasvaa ja ihmettelee itsekin, miksi isä ei ole hänestä kiinnostunut. Siinä vaiheessa täytyy olla omat traumat käyty läpi, jotta voi tukea lasta.

Olisiko neuvoja miten konkreettisesti tukea lasta asiassa? En halua lapselle mitään negatiivista isästään sanoa mutta toisaalta en myöskään antaa katteettomia odotuksia ja toiveita. Ap

Voitko sä järjestää itsellesi säännöllistä menoa pois kotoa, ilta viikossa ja viikonloppu kuukaudessa jolloin isä olisi lapsen kanssa kahden? Ehkä he lähestyisivät ja löytyisi yhteys kun viettävät aikaa kahdestaan.  Ja näille ajoille et tee mitään valmsteluja tai ohjeista mitä syövät ja tekevät, annat isän hoitaa kaiken niinkuin itse haluaa. 

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Meillä on vähän tuon tapainen tilanne, olen toki eronnut lasten isästä. Kyllä se aiheuttaa haavan lapsen sieluun, se on ihan selvä juttu. Olen yrittänyt olla mahdollisimman hyvä äiti ja nyt kun lapset ovat isompia, olen myös puhunut siitä,  että isä on vähän omanlaisensa tapaus, sanonut, että hän rakastaa lapsiaan, mutta ei pysty ns parempaan. Puhun kaiken kauniisti, mutta siten, että lapsi ymmärtäisi, että maailmassa on monenlaisia ihmsiä, eikä ole hänen oma vikansa millaisia muut ovat. Asiasta on helppo puhua sitten kun lapsi on isompi, koska nykyaikana on kaikkia mahdollisia diagnooseja joihin voi vedota ja lapset ymmärtävät esim neuroepätyypillisyyttä. Lapsen on hyvä saada jonkinlainen suhde siihen huonoonkin isäänsä, joten tue heidän suhdettaan, mutta pidä huolta, ettei lapsi jää välinpitämättömän ihmisen armoille vaan sinä vastaat hänen tarpeisiinsa.

Onpa kurjaa ja kohtuutonta, jos mies itse halusi lasta. Missä vaiheessa asiat alkoivat mennä pieleen ja kiinnostus lapseen loppui?

Onko hän suostunut antamaan mitään perusteluja käytökselleen?

Olen nähnyt useita vastaavia avauksia täällä ja kaikkia yhdistää se, ettei mies suostu puhumaan asiasta ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Tästä asiasta olen eri mieltä. Ehkä toisaan voi pysyä yhdessä lapsen takia jonkin aikaa, ettei lapsi joudu pienenä isäviikonlopuille, mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen kuvio ahdistaisi ja v-tuttaisi äitiäkin jo niin paljon, että hänkin tulisi jo ihan oudoksi ja huonoksi vanhemmaksi lapselle ja lopulta lapsella ei olisi ketään tyytyväistä ja normaalia vanhempaa vaan koti olisi täynnä kieroja ihmissuhteita ja salaisuuksia. Kun lapsi kasvaa, niin poissaoleva isä alkaa todella ihmetyttää ja lapsethan syyttävät aina itseään kaikesta. Tärkeintä lapsen minäkuvalle ja onnelliselle kasvulle on se, että on edes yksi koti, jossa vanhemmat ovat rennosti omia itsejään ja jossa on hyvä tunnelma ja jossa lapsi kokee saavansa arvostusta.

Vierailija kirjoitti:

Onpa kurjaa ja kohtuutonta, jos mies itse halusi lasta. Missä vaiheessa asiat alkoivat mennä pieleen ja kiinnostus lapseen loppui?

Onko hän suostunut antamaan mitään perusteluja käytökselleen?

Olen nähnyt useita vastaavia avauksia täällä ja kaikkia yhdistää se, ettei mies suostu puhumaan asiasta ollenkaan.

Oikeastaan pian vauvan syntymän jälkeen alkoi näyttää siltä, että ei kiinnosta. Ihan siis ensimmäisinä päivinä jo. Silloin minulle tuli tunne kuin vauva ei olisi ollut sellainen kuin mies halusi ja oli odottanut ja mies jotenkin koki vauvan vieraaksi (vaikka vauvamme oli aivan tavallinen vauva eikä ekoissa päivissä ollut mitään poikkeavaa). Yritin ja yritin kannustaa ottamaan vauvaa syliin jne, mutta ei oikein halunnut. Siitä saakka tilanne on hitaasti huonontunut, mies jättäytynyt etäälle lapsestaan, ekat pari kuukautta kyllä puhui vauvan asioista mutta sen jälkeen ei oikein sitäkään. Ei ole suostunut antamaan mitään syytä käytökselleen vaikka olen yrittänyt monta kertaa kysellä ja kuunnella. Ap

Ei kai tässä nyt vain ole kyse siitä, että lapsi oli "väärää sukupuolta"? Sori kun kysyn, tällaistakin tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Tästä asiasta olen eri mieltä. Ehkä toisaan voi pysyä yhdessä lapsen takia jonkin aikaa, ettei lapsi joudu pienenä isäviikonlopuille, mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen kuvio ahdistaisi ja v-tuttaisi äitiäkin jo niin paljon, että hänkin tulisi jo ihan oudoksi ja huonoksi vanhemmaksi lapselle ja lopulta lapsella ei olisi ketään tyytyväistä ja normaalia vanhempaa vaan koti olisi täynnä kieroja ihmissuhteita ja salaisuuksia. Kun lapsi kasvaa, niin poissaoleva isä alkaa todella ihmetyttää ja lapsethan syyttävät aina itseään kaikesta. Tärkeintä lapsen minäkuvalle ja onnelliselle kasvulle on se, että on edes yksi koti, jossa vanhemmat ovat rennosti omia itsejään ja jossa on hyvä tunnelma ja jossa lapsi kokee saavansa arvostusta.

Joo toki, jos ei tilanne muutu lapsen kasvaessa ei varmaan ole muuta mahdollisuutta kuin ero. Mutta tarkoitin että nyt kun lapsi vielä on pieni ja tarvitseva, ei ehkä ole paras vaihtoehto erota. Monesti nämä alunperin välinpitämättömät vanhemmat sitten kuitenkin ”vaativat oikeuksiaan” ja lapsi joutuu viettämään heidän armoillaan esim jokatoisen viikonlopun. Se olisi tuonikäiselle varmaan aika traumaattista. Mutta joo, onhan tuo äidille sietämätön tilanne, ja kasvaessaan lapsikin sitten huomaa isän outouden. Mutta JOS äiti vielä kestää, ja on valmis yrittämään, niin ehkä jotain kautta apua voisi löytyä? Ja jos isä tulee tietoisemmaksi omasta puuttellisuudestaan isänä, niin EHKÄ hän edes yrittäisi muuttaa toimintaansa?

Vierailija kirjoitti:

Ei kai tässä nyt vain ole kyse siitä, että lapsi oli "väärää sukupuolta"? Sori kun kysyn, tällaistakin tapahtuu.

Ei ole sellaisesta kyse.

Ap

Vaikea uskoa ettei tunnekylmyydestä olis ollut aiemmin mitään merkkejä. Ehkä et sitten niitä tunnistanut. Kauhea tilanne lapselle, kotona asuu joku isäksi kutsuttu, jolle lapsi on pelkkää ilmaa. Jotenkin tuon on muututtava tai sitten ero. Lapsen itsetunto murenee jatkuvan hylkäämisen tunteen takia ennen kuin on edes kunnolla päässyt kehittymään. Jos eroatte niin voit etsiä uuden miehen, joka haluaa olla isä lapselle. Oikea isä voi keskittyä itseensä ihan rauhassa. Olla paperilla isänä.

Minä oon sen verran kettu, että tekisin yllättäen irtiottoja eri päivinä ja eri kellonaikoina. Häipyisin vaan ja jättäisin äijän lapsen kanssa kaksin. Joskus ennen aamupalaa jo, joskus päivällä, joskus illalla. Vaikka lyhyitä aikoja alkuun ja vähitellen pitempiä. Näin sen isän olisi pakko huomioida lapsi jotenkin ja ehkä siitä kontaktia ja lapsi-vanhempisuhde syntyisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai tässä nyt vain ole kyse siitä, että lapsi oli "väärää sukupuolta"? Sori kun kysyn, tällaistakin tapahtuu.

Ei ole sellaisesta kyse.

Ap

No huh, yksi iso ongelma eliminoitu, vaikka tilanne on kyllä järkyttävä ja todella huolestuttava lapsen kannalta. Jä kärsimystähän tuo äidille on, lapsi ei ihan vielä ymmärrä. Jotenkin vielä tajuaisi nuo vaimojaan kohtaan  "tunteettomaksi muuttuvat" miehet, mutta tätä ei voi ymmärtää millään mittarilla.

Ja tuo kavereiden iloinen ja normaali tapaaminen ärsyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Tästä asiasta olen eri mieltä. Ehkä toisaan voi pysyä yhdessä lapsen takia jonkin aikaa, ettei lapsi joudu pienenä isäviikonlopuille, mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen kuvio ahdistaisi ja v-tuttaisi äitiäkin jo niin paljon, että hänkin tulisi jo ihan oudoksi ja huonoksi vanhemmaksi lapselle ja lopulta lapsella ei olisi ketään tyytyväistä ja normaalia vanhempaa vaan koti olisi täynnä kieroja ihmissuhteita ja salaisuuksia. Kun lapsi kasvaa, niin poissaoleva isä alkaa todella ihmetyttää ja lapsethan syyttävät aina itseään kaikesta. Tärkeintä lapsen minäkuvalle ja onnelliselle kasvulle on se, että on edes yksi koti, jossa vanhemmat ovat rennosti omia itsejään ja jossa on hyvä tunnelma ja jossa lapsi kokee saavansa arvostusta.

Joo toki, jos ei tilanne muutu lapsen kasvaessa ei varmaan ole muuta mahdollisuutta kuin ero. Mutta tarkoitin että nyt kun lapsi vielä on pieni ja tarvitseva, ei ehkä ole paras vaihtoehto erota. Monesti nämä alunperin välinpitämättömät vanhemmat sitten kuitenkin ”vaativat oikeuksiaan” ja lapsi joutuu viettämään heidän armoillaan esim jokatoisen viikonlopun. Se olisi tuonikäiselle varmaan aika traumaattista. Mutta joo, onhan tuo äidille sietämätön tilanne, ja kasvaessaan lapsikin sitten huomaa isän outouden. Mutta JOS äiti vielä kestää, ja on valmis yrittämään, niin ehkä jotain kautta apua voisi löytyä? Ja jos isä tulee tietoisemmaksi omasta puuttellisuudestaan isänä, niin EHKÄ hän edes yrittäisi muuttaa toimintaansa?

Mietin usein sitä onko lapselle oikeasti hyväksi tämä että asuu samassa kodissa ihmisen kanssa jota ei vaikuta kiinnostavan. En tiedä. Kaikki vaihtoehdot tuntuu huonoilta.

Itse pelkään pian masentuvani tässä, kunnioitus miestä kohtaan vähenee koko ajan, on vaikea olla suuttumatta hänelle ja katkeroitumatta. Olen puhunut hänelle eroajatuksistakin asiaan liittyen kun ajattelin jos se herättäisi hänet mutta ei.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä oon sen verran kettu, että tekisin yllättäen irtiottoja eri päivinä ja eri kellonaikoina. Häipyisin vaan ja jättäisin äijän lapsen kanssa kaksin. Joskus ennen aamupalaa jo, joskus päivällä, joskus illalla. Vaikka lyhyitä aikoja alkuun ja vähitellen pitempiä. Näin sen isän olisi pakko huomioida lapsi jotenkin ja ehkä siitä kontaktia ja lapsi-vanhempisuhde syntyisi. 

Täällähän on aina avauksia, että sitten mies on sen koko ajan puhelimella tai sitten tuuppaa lapsen vanhemmilleen hoitoon.

Mutta toki kannattaisi katsoa, mitä tapahtuu ja pyrkiä selvittämään, onko nyt niin, että miestä ei vaan perhe-elämä kiinnosta ja ero parempi.