Mitä koululiikunnassa pitäisi tehdä?

Ei kai pointti olekaan se, että kaikkien pitäisi tykätä kaikista, mutta että jätettäisiin se jumalaton kilpailu ja suoritusten kyttääminen vähemmälle ja että tutustuttaisiin lajeihin monipuolisemmin. Meillä esimerkiksi oli joka vuosi ne samat pesäpallot, hiihdot ja kuntotestit, mutta kertaakaan peruskouluni aikana emme pelanneet jääkiekkoa tai pyöräilleet tai vesijumpanneet. Juu, luistelua ja uintia oli kyllä, mutta tytöillä luistelu oli ympyrän kiertämistä ja piruetteja ja uinti oli räpiköintiä altaan päästä päähän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hiihto ja jopa luistelu pois koululiikunnasta, välineiden hankinta ja roudaaminen koulubussissa koetaan usein mahdottomaksi. 

Helppoja joukkuepelejä, esim. jalkapallo, lentopallo, polttopallo, näitä jokainen pystyy pelaamaan. Vaikkapa koripallo on liian vaikea peli pelata jos ei tiedä sääntöjä.

Yleisurheilu, pituushyppy, kuulantyöntö, 100 m, helppoja, ei juuri välineitä.

Maastojuoksu, missä vain mahdollista

Kuntotesti pari kertaa vuodessa, punnerrus, istumaannousu jne.

Yläkoululaisten motivointi on kyllä haasteellista..

Joo, mutta pikkuisen ohjausta ennen pelaamisen aloittamista ei tekisi kyllä pahaa noissakaan lajeissa. Lentopallokin on paljon kivempaa, jos osaa sen lyönnin ja syötöt edes perustasolla. Samoin jalkapallo on kivempaa, jos on edes hieman kuljettamista ensin harjoitellut. Itse asiassa koripallo on noista melkein helpoin.

Tämä on totta. Meille ei opetettu ikinä tekniikkaa missään ja silti suoriutumista arvioitiin ja kilpailtiin keskenään. Sitten ne, jotka harrastivat lajia vapaa-ajalla, saivat kiitettävät numerot, ja ne mukana roikkujat saivat kasin tai seiskan.

Noissa kaikissa voisi antaa edes jonkinlaiset eväät siihen touhuun (opetusta, tekniikkaharjoituksia, sääntöjen läpi käyminen). Lisäksi ongelmana oli se, että pelattiin liikaa jotain tylsää pesistä tai sisäkaudella lentopalloa tai korista. Oma veikkaukseni syyksi on se, että se oli opettajalle helpointa.

Hauskinta oli se, kun lukiossa saimme yhtenä vuonna liikunnan sijaiseksi aerobic-ohjaajan/personal trainerin (ei ollut lainkaan opettaja edes, mutta omasta näkökulmastani oli paljon parempi) ja hän veti oikeasti hyviä ja hauskoja jumppatreenejä hyvällä musiikilla sen iänikuisen pesiksen tai lentiksen peluun sijaan.

Kuten aiemmatkin kirjoittaa. Lajeja voisi opettaa. Itse kuulun niihin, jotka eivät vapaa-ajalla pelanneet pesistä, ei lentopalloa yms. Kun koulussa sitten pantiin vain pelaamaan, en tietenkään osannut syöttää, enkä saanut palloon osumaan pesiksessä. Olinkin sitten aina se viimeinen, joka jouduttiin ottamaan joukkueeseen. Pelkäsin lopulta liikuntatunteja, kun ne olivat niin nöyryyttäviä.

Tästä johtui sama, mikä monella muullakin. Kuvittelin olevani liikunnallisesti aivan surkea ja vasta 30 vuotiaana tajusin, että voin harrastaa liikuntaa ihan omaksi huvikseni ja lajeissa, jotka tuntuvat mukavilta. Joten löysin hiihdon ja hölkkäämisen ihan omaksi iloksi, en kilpailuiksi. Tällä hetkellä kuntoni on ikäisekseni suhteellisen hyvä. Mutta tämä ei ole koululiikunnan ansiota. Pesäpalloa ja lentopalloa en ole sen jälkeen pelannut, kun pääsin koulusta 80-luvulla

Itse ainakin olisin kaivannut monipuolisuutta lajeihin ja sitä liikkumista tunteihin. Etenkin yläasteella liikuntatunnit harvoin sisälsivät liikuntaa.

Ymmärrän, että luokkien sisällä oli isojakin tasoeroja mutta on aika turhauttavaa olla liikuntatunnilla, jossa ei tehdä mitään. Siinä sitten kateellisena katsellaan, kun pojat pelaa pesäpalloa ja itse kopitellaan kaksi tuntia parin kanssa, eikä edes opetella lyömistä. En ymmärrä vieläkään miksei voitu pelata joskus vaikka jalkapalloa, jos kerran pesäpallon kopittelun harjoittelu vei koko yläasteen liikuntatunnit. No ainakaan liikuntatuntien jälkeen ei ollut tarvetta käydä suihkussa, koska hiki niissä ei koskaan tullut.

Ala-asteella liikuntatunnit olivat paljon hauskempia, vaikka pienen koulun takia samalla liikuntatunnilla oli 3.-6.-luokkalaiset. Pelattiin porukalla pesäpalloa (ja opeteltiin ne säännöt), jalkapalloa, sählyä ja lentopalloa. Järjestettiin muiden pienten koulujen kanssa yleisurheilukisat ja kokeiltiin muun muassa korkeushyppyä. Telinevoimisteluakin oli, kun tehtiin koulusta pari kertaa vuodessa temppurata, jossa piti kiertää eri pisteitä. Samalla käytiin läpi renkaat yms. Ainoa miinus, että talven ulkoliikunta oli aina hiihtoa ja sitä jatkettiin ensi lumesta aina siihen saakka,kun sukset eivät enää liukuneet kynnöspellolla.

Lapsille tehdään henkilökohtainen treenisuunnitelma, jossa he näkevät oman edistymisensä.

Liikuntaa ei siis ole vain kerran viikossa, vaan myös kotona tehdään.

Esim juoksu, kävely, lankutus ja muut mitä pystyy kotona tekemään.

Parannukset mitataan prosentuaalisesti, ei tuijoteta painoa tai heiton pituutta.

Vuoden lopuksi katsotaan käyrät ja sen mukaan numerot.

Toki lätkänpelaajille yms pitää kehittää vaihtoehtoja, esim joogaa joka lisää liikkuvuutta, mutta ei ole samaa treeniä kuin harkoissa.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään liikuntanumeroon kuuluu myös toisten kannustaminen ja huomioon ottaminen. Ja eri lajien alkeiden opettelu. Jotkut vain ovat oppineet olemaan hikareita ja jos liikunnassa eivät onnistu, niin saavat siitä traumoja.

En tiedä, mikä tämän "nykyään" sulle on, mutta itsellä kaksi lasta yläkoulussa ja ihan sama meno liikuntatunneilla siellä on, kun oli 80-luvulla, kun itse olin peruskoulussa. Omat lapset vaan (toisin kuin minä) on erittäin liikunnallisia ja motorisesti vahvoja, joten pärjäävät lajissa kuin lajissa. Jopa suunnistuksessa, vaikka ennen metsään menoa ei kukaan sen kummemmin opettanut sitä kartan- tai kompassin lukemista. Onneksi luokalla oli yksi suunnistaja, sen perään vaan ja sitten helkkarinmoinen spurtti ohi maalisuoralla...

Vierailija kirjoitti:

Lapsille tehdään henkilökohtainen treenisuunnitelma, jossa he näkevät oman edistymisensä.

Liikuntaa ei siis ole vain kerran viikossa, vaan myös kotona tehdään.

Esim juoksu, kävely, lankutus ja muut mitä pystyy kotona tekemään.

Parannukset mitataan prosentuaalisesti, ei tuijoteta painoa tai heiton pituutta.

Vuoden lopuksi katsotaan käyrät ja sen mukaan numerot.

Toki lätkänpelaajille yms pitää kehittää vaihtoehtoja, esim joogaa joka lisää liikkuvuutta, mutta ei ole samaa treeniä kuin harkoissa.

No ei todellakaan tehdä:) Eikä todellakaan mitata. Terkuin uuden OPSin aikana kolmen eri koulun kokemuksella...

Osa kokemuksista on vanhoja ja ainakin 80-luvulla ja 90-luvun alussa oli meillä vain iäkkäitä (niitä naisvoimistelijoita)  ja vähemmän ammattitaitoisia opettajia ja liikuntaa saattoi varsinkin pojilla ohjata luokanopettaja, joska ei edes omistanut verkkareita. Se oli jotenkin niin nuhjuista ja kaukana meidän lasten maailmasta ja kiinnostuksen kohteista. Aerobic oli kuumimmillaan, mutta meillä laukattiin tamburiinin tahtiin tai pelattiin sitä saamarin pesistä. Siitä, että ihmiset kertovat kokemuksistaan pitkänkin ajan takaa, on turha vetää hernettä nenään, vaan peilata nykytilannetta. Jos tilanne on edelleen yhtä huono, niin sitten on kyllä opettajien syytä katsoa peiliin. 

Itse lähden siitä, että lapsia pitää kohdella kuten kohtelisit liikkuvia aikuisia, etkä työntäisi käärmettä pyssyyn. Saada heidät kiinnostumaan, kehittämään osaamistaan ja tehdä kuntoilusta hauskaa. Pitää siis olla monipuolista liikkumista, vaihtoehtoja, eli joukkuepelejä, rauhallista liikkumista, kuntoa kohottavaa liikuntaa jne eikä pakoteta luistimia kalliimpia välineitä hankkimaan.

Kaiken perusta on opetus, eli ei vain vihelletä pilliin ja käsketä toimimaan kylmiltään. Tai tehdä random kuntotestejä ilman, että on koko kausi harjoitettu niitä elementtejä, joita siinä tarvitsee ja varmistettu, että tekniikka osataan. Eihän matikan kokeessakaan laiteta derivoimaan ilman edeltävää opetusta. Arvostelun pitäisi perustua tuntiaktiivisuuteen ja ehkä johonkin tehtävään, ei siihen kuka jaksaa tehdä eniten vatsalihaksia tai juosta nopeiten cooperin. 

Ihannetilanteessa ei jaeta sukupuolen mukaan ryhmiä, vaan annetaan kaksi vaihtoehtoa, joista saa valita oman tason ja mielenkiinnon mukaan. Näin annetaan useammalle mahdollisuus innostua liikunnasta ja tehdä parhaansa tunneilla. Vaikka opettaja ei ole PT, niin tulisi hänen silti pohtia kuinka hän tukee parhaiten jokaisen oppilaan oppimista. Se on sitä ammattitaitoa, ei se, että osaa koriksen säännöt ja seisoo kentän laidalla sekuntikellon kanssa. Nykyään on sitäpaitsi niin paljon eri treenimuotoja, joita opettajakin voi vetää (koska hänellä on liikunta-alan koulutus), joten jos peruskuntopiiri ja lentis ovat ainoat, mikä taipuu, niin on väärällä alalla. Ja kilpailevia tai harrastuksessa edistyinetä oppilaita voi pyytää avuksi lajien kokeiluissa tai opetuksessa. 

Ja taustana, olin todella hyvä liikunnassa ja minut pakkovalittiin usein kaikenmaailman kilpailuihin, mutta inhosin koululiikuntaa. 

Monipuolisesti eri lajeja. Jaetaan kilpahenkiset ja harjoittelijat eri ryhmiin. Otetaan esimerkiksi koripallo. Ensin opiskellaan tekniikkaa ja harjoitellaan kuljettamista ja korintekoa pienissä ryhmissä. Sitten ne, jotka haluavat pelata, saavat pelata ja lopuille pareittain tai pienissä ryhmissä temppurataa jossa syöttelyä, kuljettamista ja korintekoa omaan tahtiin. Tunti arvioidaan sen mukaan, miten on osallistunut, ei sen mukaan, kuinka monta koria teki. Käsi, jos on osallistunut tunnin tehtäviin. Ysi, jos on osallistunut innokkaasti ja kymppi, jos on innostanut muita ja kannustanut.

Seuraavalla kerralla uusi laji. Aina vaihtoehtona jotain ei-kilpahenkistä. Arvioinnissa yrittäminen ja kokeilunhalu tärkeää, ei taitotaso.

Liikunnan opetus todellakin enemmän siihen suuntaan että opetetaan ja kannustetaan lapsia seuraamaan omaa kehitystään eikä muihin verrattuna. On epäreilua sanoa että viikon päästä pidetään juoksutesti muttei kerrota lainkaan suosituksia miten siihen olisi hyvä valmistautua, tai mitata lähtötasoa, kerrota treenisuunnitelmaa ja iloita siitä kun treeni on tuottanut tulosta. 

Kuviksessa ja musiikissa voit kompensoida teorialla numeroa ylöspäin vaikket harrastaisi niitä vapaa-ajalla. Liikunnassa voit vaan kirota vanhempiasi kun eivät ole vieneet liikuntaharrastuksiin tai opettaneet liikunnallista elämäntapaa.

Pidin liikunnasta (numero ja testitulokset 8-9) mutta esimerkiksi lyhyen matkan juoksussa olin aina surkea (numero n. 6). Kerran iloitsin kun onnistuin parantamaan tulostani hieman, mutta liikunnanopettaja vaan lyttäsi ettei tässäkään mitään hurraamista ole. Myöhemmin selvitin etten oikeastaan osaa juosta oikealla tekniikalla, vasen lonkkaniveleni ei ole priimaa ja jalkojen lihaksisto ja rakenne eivät muutenkaan ole optimaaliset nopeille spurteille. 

Joskus tehtiin kysely, moni vastasi ettei tykkää liikunnasta koska tulee hiki.

Olin koulussa 1960- ja 1970-luvuilla. Lukiossa meillä oli yhden vuoden äitiyslomasijaisena opettaja, joka todellakin kannusti oppilaita löytämään mieluisan lajin. Kävin sen lukuvuoden aikana paljon suunnistamassa ja uimassa. Kun varsinainen opettaja palasi töihin, alkoi taas sama koripallo-lentopallo -vaihtelu. Ja juu, varmaan ihan kivoja lajeja nekin, jos  ei satu olemaan 150 cm pätkä ja joka valittiin joukkueeseen aina viimeisenä lyhyytensä vuoksi. Ymmärrän kyllä ihan hyvin, miksi joukkueisiin haluttiin ensisijaisesti pitkiä ja se pätkä oli ihan hyödytön. 

Yksi vaihtoehto voisi olla sellainenkin, että ne liikunnallisesti erityisen lahjakkaat voisivat suorittaa liikunnantunnit vaikkapa kouluun perustettavissa jalkapallo-, yleisurheilu- ja talvilajikerhoissa (talvisin) ja muut saisivat sitten harrastaa vaikka jotain rentoa ja nykyistä vapaavalintaisempaa liikuntatunneilla.

Ne liikuntakerhot voisivat tehdä yhteistyötä paikallisten urheiluseurojen kanssa ja sitä kautta saataisiin lisää harrastajia. Ja ne vähemmän liikunnalliset saisivat kehittyä oman kunnon ja hyvinvoinnin edistämiseen.

Liikuntatuntien kilpailullisuutta olisi hyvä lisätä, ja miksei muidenkin aineiden. Lapset tottuisivat jatkuvaan kilpailuun, sillä elämä on jatkuvaa kilpailua. Olisivat valmiita siihen sitten kun aletaan kilpailemaan paikoista jatkokoulutukseen, urosten kilpailuun naaraista, kilpailuun työpaikoista jne jne jne.