Naisporukassa ulkopuoliseksi jääminen, kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Elämässä pitää osata ja uskaltaa tehdä asioita yksinkin, ilman mitään laumaa tai juttuseuraa ympärillä. Moni ainoana lapsena kasvanut varmaan tunnistaa tämän kokemuksen. Siinä väkisinkin tottuu ja kasvaa tietynlaiseen itsenäisyyteen. Toki itselläkin lapsuus- ja nuoruusvuosina on aina ollut joku bestis, mutta perhe- ja työkuvioiden, muuttojen ja pitkien välimatkojen takia yhteydenpito on jäänyt. Hyvin menee, ilman minkäänlaista niin sanottua uskottua parasta ystävääkään.

Loppujen lopuksi, tärkeintä on olla sovussa itsensä kanssa, ei elää liikaa muiden ihmisten kautta.

Paitsi että itse ainakin kaipaan välillä seuraa,vaihtaa ajatuksia,puhua miehistä ja suhteista ynnä muusta,käydä leffassa,syömässä,lenkillä...vaikka itsenäinen olenkin

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta olen huomannut että sellaisten kanssa lähentyy enemmän, joille kertoo henkilökohtaisista asioistaan ja murheistaan. Toki niitä ei kaikille halua eikä välttämättä kannata avata ja se on täysin ok, eikä missään nimessä pidä vetää tuota yli ja puhua vain itsestään, sillä siihen väsyy kuka tahansa, eikä välttämättä kannata täysin uudelle tuttavuudelle ruveta paasaamaan.

Tarkoitan sitä, että kun itse on avoin ja kertoo henkilökohtaista ja luottamuksellista toiselle, niin henkilö kokee olevansa luotettu ja kokee myös helpommaksi kertoa omia asioitaan takaisin, ja sillä tavalla lähentyy ihan vahingossakin, kun molemmat oppivat toisistaan enemmän. Enkä nyt meinaa että pitäisi paljastaa suurimmat salaisuutensa, vaan ihan jotain arkipäiväisen henkilökohtaista - miten vituttaa kun mies teki sitä ja tätä tai miten rasittaa kun sisko pitää taas mykkäkoulua.

Jos pitää etäisen viileät välit, eli että ei ikinä puhu henkilökohtaisista asioistaan, niin sellaisen ihmisen kanssa on aika vaikea lähentyä syvemmin. Jos toinen ei ikinä kerro mitään itsestään ja jutustelee vain hyvänpäivänjuttuja, niin ei sellaiselle ole luontevaa kertoa itsestäänkään mitään.

Just tätä kanamaistuutta ja takanapäin puhumista ja purkamista en ymmärrä naisissa. Ei kai viiden hengen porukassa miten- kään viitsi ruotsin miestään tai muita haukkumaan. Onko se teijän elämän suola. Pitää purkautua, ja toiset joutuu pakolla kuuntelee ja usko. Ihan eri asia jos vaikka kaksi liittyy siihen samaan tilanteeseen jota köydä läpi, mut tää et se luottamus haetaan avautumalla omista asioista.

Onko tää tosiaan luottamusta? Jos et kerro, suhun ei luoteta. Jees ja tän takia varmaan monet naiset sortuu myös pettämään ne luottamuksen, kun toinen ei avaudu tarpeeksi mielestään enää. Olen joutunut tällaisen selkään puukotuksen kohteeksi erotilanteessa, jossa kaveri ihan asioikseen haukkui minua ex miehelle, jota oli ehkä 2 kertaa tavannut. Käsittämättömät haavat siitä jää lopuksi ikää, miten joku voi alkaa vihaamaan siksi ja puukottaan selkään, että pidän vähän omaa tilaa juuri tällaisia tilanteita ehkäistäkseni erotessa. Ja ehkä tuota tilannetta eskaloi myös se että ihmiset yleensä kuvittelevat tietävänsä toiset paremmin ja haluavat tietää toistensa asiat. Mikä halu on tietää toisten parisuhdeasioita? Kun luottamus on, voi sitten jakaa, luottamuksella.. mutta sekään ei ole pakollista, tilanteesta riippuen.

omassa elämässä tyttöporukka vaihtui pieneen naisporukkaa,joka sekin levisi ihmisten tavattua puolisonsa,perustettua perheet...itsellä ei ole vielä perhettä,mutta onneksi joitain lapsettomia ja sinkkututtuja....kun en voi kelpuuttaa ketä tahansa,sinkkuilen yhä ja se tietysti on heittänyt minut ulos perhe-elämää viettävistä naisista...en vaan voi elää kenen miehen kanssa tahansa....mutta näillä mennään...en ole mielistelijä enkä ripustautuja tyyppiä,etsin ystäväni muualta,joiden kanssa elämäntilanteet ja puheenaiheet kohtaa paremmin :)

Meillä on myös isohko naisporukka, jotka ystävystyimme kun lapset olivat pieniä. Vuosien mittaan olemme tavanneet säännöllisesti mutta osan kanssa yhteistä ei ole enää lasten kasvettua. Mielestäni on ihan luonnollista että ystävyyssuhteet vaihtelevat. Porukasta pari on esim. eronnut, joten luonnollista että he liikkuvat ja reissaavat yhdessä. Osa taas kuuluu porukkaan, jolla on osuuksia yhteiseen hevoseen. Osa on samassa työpaikassa, joten he luonnollisesti ovat paljon tekemisissä keskenään. Oma roolinsa on jäänyt siihen, että vaihtelee lähinnä viestejä ja kyselen kuulumisia. Itselläni on aivan eri harrastukset, työ vaatii paljon voimia ja joudun aika paljon auttamaan sairaita vanhempiani, vaikka he eivät kauhean iäkkäitä olekaan.

En ole mitenkään katkera tilanteesta. Toisaalta viihdyn oman perheen kanssa ja hyvin ihan yksinänikin, joten en kaipaa mitään sydänystävää, huolien purkamista jne. Elämän kriiseissä itselleni on helpompi jutella työterveyden psykologin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus: kun on perhe, jossa alaikäisiä lapsia, työpaikka, koti- ja pihahommia (jotka joudut tekemään yksin) sekä vapaa-ajan viettotapoja, joita voi ja saa tehdä yksin tai perheen kanssa, ei kaipaa erityisesti sydänystäviä. Ei oikein ehdi kaveerata. Kaveruudet ovat olleet jo pitkään kevytversioita siihen verrattuna, mitä ne olivat silloin, kun ystävät olivat tärkeimmät sosiaalisen elämän myötäkävijät. En ole asiasta iloinen enkä surullinen, näin tämä on mennyt.

En ole ikinä kokenut olevani yksinäinen. Olen luonteeltani itsenäinen ja riippumaton. Ehkä juuri sen takia monet ovat viihtyneet seurassani. Harvoin tunnen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ja pidänkin tietynlaista ulkopuolisuuden tunnetta toisaalta universaalina, toisaalta omana vahvuutenani. Ehkä ap:n pitäisi vähentää liian suuria odotuksia muilta. (Muut saattavat haistaa läheisriippuvaisuuden lemun.)

Samoin. Minulla on monta erilaista "porukkaa", jonka tapaamisiin ajoittain kutsutaan ja joihin ehtiessäni osallistun hyvinkin viihtyen. En kuitenkaan laske mitenkään aktiivisesti kuuluvani näistä mihinkään, en oikein jaksa sellaisia asioita edes ajatella. Minua ei rehellisesti yhtään kiinnosta, mitä muut porukoiden jäsenet tekevät ja kenen kanssa. Sujuvasti tykkäilen somepostauksista, joissa ollaan millä kokoonpanolla tahansa, oli minua pyydetty sillä kerralla mukaan tai ei. Koronarajoitusten helpottaessa tuli mieleen pitää jotkut kemut, mutta ongelmaksi tuli, kun en tiennyt ketä kutsuisin. Niitä tasaveroisia "porukoita" on niin monta, etten halunnut tehdä valintaa, enkä myöskään järjestää mitään megatapahtumaa kaikille. Jätin sitten väliin.

Nyt kun mietin, niin en haluaisikaan mitään tiettyä hyvin tiivistä ryhmää. En varsinkaan, jos vain jonkun näkeminen, johonkin muuhun osallistuminen tai jonkun ulkopuolisen tuominen mukaan tuntuisi muista jäsenistä yhtään kurjalta. Minulle sopii olla pääosin yksinäinen ja muulloin seilata huoletta sinne tänne, en jaksa ihmissuhdepelejä.

Vierailija kirjoitti:

Naisten välinen ystävyys on hankalaa. Minulle on kaksi tai kolmekin kertaa käynyt niin, että kun luulen olevani paras ystävä ystäväni kanssa, niin sitten tämä ystävä sivulauseessa mainitsee, että mun paras ystävä on henkilö x. Siinä sitten kokoilet itseäsi. Mielestäni tuo on asia, josta sopisi puhua vain sen parhaan ystävän kanssa, miksi asia pitää kertoa muulle ystävälle?

Olen kokenut monta kertaa sen, että monet ihmiset ovat sellaisia, että ystävystyvät helposti, mutta vanha kaveri jätetään kun uusi löytyy. Ja se uusikin ystävyys kulutetaan muutamassa vuodessa loppuun. Nämä ovat sellaisia sarjaystävystyjiä. Itse kun olen sitä toista laatua.

Joten olen todennut, että on parasta panostaa eniten omiin perheenjäseniin. He eivät yleensä samalla tavalla jätä kuin nämä muutaman vuoden ystävät. Ihan typerää palvoa (soitella, pyytää kylään, viedä mökille jne) jotakuta muutama vuosi ja sitten huimata että toisen yhteydenotot ovat tosi harvassa enää.

Musta on hämmentävää, kun aikuiset ihmiset puhuvat parhaasta ystävästä. Mulla on ystäviä, joista en voi nimetä parasta. Ovat erilaisia suhteita ja painottuvat erilaisiin asioihin.

Mutta on joka tapauksessa todella tökeröä sanoa ystävän a kuullen, että ystävä b on mun paras ystävä. Melko lapsellista meininkiä.

Osa näistä kirjoituksista kuulostaa peruskouluikäisten kirjoittamilta. Tuntuu itselle tosi vieraalta tuollainen aikuisten välisessä kaveruudessa/ ystävyydessä.

Minulle kävi amk:ssa noin, että jäin ulkopuoliseksi. Meillä oli opintojen alussa tiivis 5 hengen tyttöporukka. Sitten kun muutin avoliittoon, minua kutsuttiin tosi harvoin enää mukaan minnekään. Se ilmeni myös sellaisena syrjintänä, että kun toiset oli lähdössä opiskelijabileisiin ja kysyin, missä tavataan, onko jossain kokoontuminen ennen niitä, minulle vastattiin, että ei tiedä, jaksaako lähteä tai onko rahaa. Sitten kun avomiehen kanssa ilmestyttiin opiskelijabileisiin, kuitenkin halailivat minua ja sanoivat, miten ihanaa, kun minäkin pääsin paikalle. Ja ihan takuulla olivat ottaneet pari juomaa pohjalle jonkun asunnossa, muttei minua kutsuttu.

Ei se koskaan ole selvinnyt, miksi minua alettiin syrjiä heti kun muutin avoliiittoon. Oliko se kateutta vai oliko ne niin vanhanaikaisia, ettei ihminen voi pitää hauskaa, jos se asuu jonkun kanssa yhdessä. Nyt myöhemmin on kyllä kutsuttu mukaan, jos se entinen porukka on kokoontunut vaikka jonkun mökille. Pari kaupunkilomareissua on myös tehty lentäen ennen korona-aikaa. Meistä viidestä neljä on naimisissa ja yksi on eronnut sinkku.

Kun sain ensimmäisen lapseni 16,5 vuotta sitten, olin vasta muuttanut uudelle paikkakunnalle. En tuntenut ketään. Nukutin vauvaa usein kesällä vaunuissa ja tuntuihan se kivalta, kun samasta pihapiiristä kaksi äitiä pyysivät istumaan ja juttelemaan. Heidän lapset oli jo parivuotiaita silloin ja leikkivät usein hiekkalaatikolla. Syksyn tullen pihalla istuminen väheni, mutta alettiin käydä yhdessä jumpassa kerran viikossa. Se oli minulle henkireikä, koska olin paljon yksin vauvan kanssa kotona, sillä mies lähti töihin joka arkipäivä klo 7 ja palasi klo 16.45-17.15. Palasin työelämään vasta kun esikoinen oli 1,5 v., joten tuli siinä pihalla istuttua yhdessä toinenkin kesä.

Minusta tuli kummi, kun toinen näistä naapuriäideistä sai vauvan.

Sitten kun me muutettiin omakotitaloon, kaikki muuttui. Kutsuin tupareihin ja aina heillä oli jotain estettä. Sain toisen niistä äideistä tulemaan perheineen, kun sanoin, että olen kummilapselle ostanut lahjan. Jotain siinä oli kuitenkin muuttunut, ei ollut yhtä välitöntä ja rempseää meidän kesken juttelu.

Sen jälkeen olen harvakseltaan käynyt kummilapsen synttäreillä, jos on kutsuttu ja välillä pyytänyt heidän perhettä pikkujoulukahveille, että saan samalla annettua kummitytölle pienen joulupaketin.

Sen toisen ex-naapurin kanssa ystävyys on kyllä mennyttä. Hän kommentoi jotain silloin tällöin vaikka minun fb-julkaisuissa, mutta kun ehdotin tapaamisia silloin alkuun muuton jälkeen, aina oli jotain estettä hänellä. En ole häntä nähnyt 13 vuoteen, vaikka asutaan 5 km etäisyydellä.

Mulla ei ole oikein koskaan ollut kaveria. Siis sellaista, jonka kanssa kokisin syvää yhteyttä ja meillä olisi samanlaiset arvot ja ehkä harrastuksiakin.

Mä pörrään paljon erilaisissa porukoissa, mutta koko ikäni olen ollut ulkopuolinen. Toisinaan teeskentelen olevani kiinnostunut vaikkapa kukista, ettei tietty porukka tiputa mua pois listoiltaan. Sitten tietty kyllästyn rooliini ja alan jäämään itse pois.

Kerran oltiin isommalla porukalla kaverin nelikymppisiä viettämässä ja tämä totes, että kukin laittaa soimaan oman lempibiisinsä tai kaksi. Siinähän sitä tuntikaupalla kuunneltiin kotimaista iskelmää ja humppaa. Sitten tuli mun vuoro, ensin jurnuttelin vastaan, mutta synttärisankari puhui ympäri "kunnioitetaan sunkin musiikkivalintaasi". Slipknotin Wait and Bleed. Kyllähän sitä mimmien naamat levis.

Köhivät jotain ja olivat aidosti järkyttyneitä. Miten kukaan voi tämmöistä sanoa musiikiksi? Niinpä niin. Tulinko mä haukkuneeksi kunkin musamaun tms. jo? En, enkä semmoista edes tekis. En saanut enää toiste valita omaa biisiä soittoon.

Story of my life. :) En tunnista itseäni yksinäiseksi, mutta olishan se kiva, että olisi joskus joku muukin uskottu kuin mieheni. Töissäkin lähinnä tulee diipadaapaa puhuttua ja niille satunnaisille, joita vielä tapaan vapaalla.

Vain yhtä ihmistä on kiinnostanut kuka mä olen ja hänen kanssaan menin naimisiin. Ehkä se on yksi peloite, ettei musta kiinnostuta. ;)

N50

hevin kuuntelun lisäksi, soitan pianoa, piirrän, teen koruja, käyn teatterissa mahdollisimman paljon, toisinaan myös oopperassa, nautin syysmyrskyistä, muumeista ja pitkistä kävelyistä.  Sekaaniviherpiiperö, maailmojen pelastaja... työkaveriani lainatakseni, että mitäs oot niin kiva tyyppi, kun hän mulle muuten vaan lahjan osti.<3 Mulla on hyvät korvat.

Vain muutaman asian mainitakseni, vaikkei kukaan kysynytkään. :)

Minulla on kokemusta koulussa, opinnoista, työpaikalta ja kaikista harrastusporukoista ulkopuoliseksi jäämisestä. Alussa kaikki aina menee kivasti ja kokoonnutaan porukalla. Sitten alkaa tulla pienempiä kuppikuntia, joissa olen mukana ja joissa tulen toimeen ihmisten kanssa, mutta en vain koskaan ole juuri se tyyppi, jonka kanssa halutaan viettää aikaa myös ryhmän ulkopuolella. Olen ollut koulukiusattu ala-asteesta asti, joten omat sosiaaliset taitoni taitavat olla ruosteessa. Lukiossa minulla oli viimeksi kunnon naispuolinen ystävä. Mies minulla on ja lapsi, joten yksin en ole. Sisar ja vanhemmatkin elossa. Tuttavia /etäisiä kavereita eri piireistä. Toisaalta pärjään kyllä näinkin. En tiedä siis ratkaisua ongelmaasi, olen kutsunutkin näitä kavereita meille/tavannut kahdestaan, mutta parin kerran jälkeen luovutan, jos se yhteydenpito/tapaamiset jäävät minun kontolleni.

Kylläpäs ihmiset on lapsellisia. Tyypillistä joillekin suomalaisille naisille, ollaan olevinaan hyvää pataa vain yhden kanssa ja jätetään ulkopuolelle joku yksinäinen.

Minut syrjäytettiin opiskelijaporukasta, syytä en vieläkään tiedä. Aluksi liikuttiin yhdessä ja tehtiin kaikenlaista. Sitten muut alkoivat pitää juhlia ja saunailtoja, joihin en saanut kutsua. Minulle kerrottiin niistä hauskoja juttuja jälkikäteen.

Ensimmäinen "en kelvannutkaan" -kokemukseni on yli neljänkymmenen vuoden takaa. Paras kaverini koko kouluajalta löysi uudeksi ystäväkseen erään luokkakaverimme, ja tämä kaksikko yllättäen meni omamme sijasta naapurikunnan lukioon. Ei tuo muisto enää kirpaise, mutta muistan hyvin, miten se kirpaisi viisitoistavuotiasta.

Sittemmin olen tottunut olemaan se, jonka on oltava välittömästi hyödyksi, jotta hänen kanssaan vietetään yhtään aikaa. Minua pidetään älykkäänä ja huumorintajuisena ihmisenä, mutta siitä huolimatta muilla on aina yksi tai useampi sopivampikin kaveri olemassa. Pariskuntakaveruuksiin en koskaan edes pääsyt mukaan, koska olen aina ollut sinkku. Valmiisiin kaveriporukoihin en mahdu, ja viimeistään nelikymppisinähän ihmisillä jo on valmiit ympyrät.

Olen tottunut olemaan aina yksin, eikä se minua enää pahemmin vaivaa. Tavallaan kiinnostaisi tietää, miksi olen niin yhdentekevä kuin olen. Seurasin monta kertaa sivummalta erään nyt jo kadonneen kaverini käyttäytymistä tanssituntien ohessa; hän löytyi hyvin usein vilkkaasti lörpöttelevän joukon keskeltä pukuhuoneesta ja parkkipaikalta, mutta en saanut selvää siitä, miten hän onnistui toistuvasti päätymään sinne. Minä osaan jutustella ihan samalla tavalla kuin hänkin - se on jopa suuri osa työtänikin - mutta siinä, missä minulle sanottiin heippa, hänet kutsuttiin kahville tai teatteriin. Hän ei itsekään osannut kertoa, mikä hänen salaisuutensa oli; ihmiset vain jäivät suustaan kiinni, kun hän saapui maisemiin.

No, elämä on lyhyt, ja sitten kuollaan, joten mitäpä kavereista.

Millaiset asiat heille ovat hyvin tärkeitä?

Voisiko olla niin,että olet porukan fiksuin?

Te olette naisia. Se on rangaistus edellisen elämän virheistä. Naiset ovat kyitä toisilleen. Yrittäkää siitä huolimatta olla parempia ihmisiä tässä elämässä. Seuraavassa saatattekin ehkä jo olla miehiä. Silloin voitte epäuskoisina katsoa sivusta kanojen keskinäistä hyöhenten pöllytystä.

Aikuiset ihmiset tuntuvat sietävän jotenkin hurjan huonosti toisten erilaisuutta. Minut on jätetty kaveripiiristä ensin sen vuoksi kun otin eri rotuisen koiran. Aiemmin oli samaa kuin muilla, tultiin toimeen ja nähtiin, käytiin koirien kanssa näyttelyssä. Sitten otin erirotuisen ja se siitä. Jäin ulkopuolelle täysin.

Toisen kerran jäin ulkopuolelle kun sain lapsen. Kaikki sinkkukaverit hylkäsi. Minulla ei ollut enää ketään. Jännästi pari olisi halunnut kaveerata muutaman vuoden jälkeen kun itse saivat vauvan.. mutta olin loukkaantunut enkä ottanut yhteyttä. Jättivät useaksi vuodeksi yksin ja kun oman vauvan kanssa on yksinäistä niin sitten kelpaa..

Yhteen kaveriin välit parani, vaikka hän vihaa lapsia. Joskus hänen puheensa vähän loukkaa ja tunnen että en aivan täysin kelpaa noiden lasten takia. Uuteen ihmiseen olen tutustunut harrastuksen kautta. Hänellä on itselläänkin lapsia joten ei tuomitse sitä puolta elämässäni.

Kolmas kaveri ei ole juuri minun kanssa enää tekemisissä kun tapasi uuden miehen. Jotenkin ei aika minulle enää riittänyt. Mies on aika kontrolloiva tekemisien suhteen.

Nyt siis on kaksi kaveria. Se on hurjasti enemmän kuin silloin kun esikoinen oli vauva. Silloin olin tosi yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle käy näin jokaikisellä työpaikalla, ihan sama missä työskentelen ja kenen alaisuudessa ja millä alalla. Olen tosin omituinen ja enemmän "miesmäinen", joten ehkä se vaikuttaa. Yleensä ystävystyn toisten omituisten otusnaisten kanssa parhaiten.

Et ole miesmäinen. Kukaan nainen ei ole. Luultavasti olet huono sosiaalisissa tilanteissa, siitä se yleensä johtuu.

Onhan nyt monikin nainen miesmäinen. Siitähän koko adjektiivi on syntynytkin, kun nainen ei ole mies, mutta on miesmäinen. Möreä ääni, leveäharteinen, tumma viiksikasvu. Tai luonteeltaan kuin miehet, kiinnostunut autoista, urheilusta, tekniikasta, pornosta... Ei muista kenenkään syntymäpäiviä eikä suhteen vuosipäiviä, pesee kaikenväriset vaatteet samassa koneellisessa, ei huomaa että Pirjo on laihtunut tai ostanut uuden puseron jne.

Ei ole mitään miehen luonnetta. On vain kuvitelma että on, juuri siksi että joku selittää olevansa miesmäinen kun ajattelee tai puhuu tavalla jonka kuvittelee kuuluvan miehelle. Ei kuulu. Jos puhut ja ajattelet jotenkin ja olet nainen, se on naisen tapa. Ei miehen.

Tuolla tarkoitetaan asioita mitä normaalisti pidetään stereotypisesti miehisinä asioina. Ymmärrätkö? Sivusta

Ymmärrän. Ja sinä olet pöyristynyt, kun en suostu tulkitsemaan ihmisiä noiden ihanien stereotypioiden kautta.

"Eihän niin voi tehdä! Stereotypioita kuuluu vahvistaa, ei kyseenalaistaa!"

Miksi lainasit noin, koska laitat sanoja suuhuni, ja liität minut johonkin stereotypiaan, vaikka samassa viestissä retostelet että et tee niin. Pitäisikö sinun hetki miettiä omia motiivejasi ja kaksinaismoralismia mitä viljelet?

En pöyristynyt, vaan tunnistan mistä puhutaan, mutta sinä canceloit koko ilmiön. Vaikka minäkään en tulkitse ihmisiä stereotypioiden kautta, niin teidän stereotypioiden olevan olemassa. En myöskään tee rikoksia, mutta tiedän että on olemassa rikoksia. Tuolla logiikalla sinä sen sijaan kiellät ettei rikoksia ole olemassa jos SINÄ et niitä tee. Pää pensaaseen vaan.

Jotenkin ihan kahjoa, että ei voida nimittää joitain luonteenpiirteitä tai käytöstä miesmäiseksi tai naismaiseksi. Jos otetaan sellainen tekniikasta kiinnostunut nainen joka lukee sotahistoriaa ja katsoo jalkapalloa niin onhan sellaisella miesmäisi kiinnostuksenkohteita.

Samoin jos otetaan puheeksi vaikka tanssista kiinnostunut mies jolla on paljon naispuolisia kavereita, kaunis sisustus ja kotona kukkia niin onhan sillä naismaisia harrastuksia!

Muttei se sitä ihmistä kokonaan tietenkään määritä vaan sillä on oma biologiansa ja kromosominsa mitä ei tietenkään muuta mikään. Voidaan tietysti vetää jotain linjoja siitä miten kymmenen naisen ryhmässä käyttäydytään vs. kymmenen miehen vaikka.

Veikkaan, että valtaosa naisten ryhmästä on tietynlaisia vs. miesten ryhmästä. Ei se silti poista sitä tosiasiaa, että yksilöiden välillä on silti paljon keskinäisiä eroja. Suomessa esim. kun kotiäiti ei ole kovassa huudossa oleva elämänpolku ja naisten odotetaan olevan itsenäisiä kuten miesten niin tämä vahvistaa tiettyä dominoivaa "miesmäistä" käytöstä.

Tunnistan myös tuon, että olen hieman jätkämäinen ja ajattelen kuin mies monessa asiassa. En minä silti mies ole ja on minulla myös hyvin naisellisia piirteitä. Minusta niitä erilaisia puolia kannattaa jokaisen vaalia itsessään. Se on rikkaus kun feminiininen puoli kohtaa ihmisessä maskuliinisen.

En silti esim. kuvittele, että voin ikinä olla ns. yksi jätkistä. Ehkä tiettyyn pisteeseen asti voi jossain työpaikan porukassa nauraa miesten kanssa, mutta miehillä on tietyt preferenssit kaveruudelle ja ystävyydelle. Uskon, että on varmasti tällaisia viattomia naisten ja miesten välisiä ystävyyksiä, mutta kun valtaosassa on taka-ajatuksia niin antaa olla.

Siksi minusta on esim. kiehtovaa tuo sotahistoria kun sen avulla pääsee nainenkin tutkimaan läheltä veljeyden käsitettä. Kun ei sitä voi kunnolla kokea kun nainen jossain miesten ryhmässä muuttaa aina dynamiikkaa. Samoin mies naisten ryhmässä.

Jopa sisareni jättivät minut ulkopuolelle. Viimeisin kerta oli sitten viimeinen. Blokkasin molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kans kaveriporukka, jossa tuli useita sisäisiä klikkejä. Yhtäkkiä huomasin olevani ulkopuolinen, kaikilla oli keskenään jotain inside-juttuja ja mä olin vähän pihalla kaikesta. Kyllä se vaikutti ja lopulta mun ei enää tehnyt mieli nähdä koko porukkaa, kun en pysynyt jutuissa mukana. Alkuun yritin olla aktiivisesti mukana kaikissa yhteisissä jutuissa, mutta klikkien omiin tapaamisiin on aika vaikea änkeä, kun ei niistä puhuta etukäteen. Pikkuhiljaa jättäydyin pois porukkatapaamisista ja eipä mua kukaan sitten enää sinne kaivannutkaan.

Jos kavereiden tapaamisesta tulee enemmän pahaa kuin hyvää mieltä, en nää sellaisten kavereiden tapaamisessa mitään järkeä.

Minulla myös samankaltainen tarina ja loppujen lopuksi oli helpotus jäädä pois porukasta ja ei ole kaduttanut.

Tsemppiä ap.lle , mihin ratkaisuun sitten tuletkin.