Naisporukassa ulkopuoliseksi jääminen, kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Onkohan yksinjääminen periytyvää? Mä olen jäänyt monestakin naisporukasta ulkopuoliseksi, en oikein tiedä syytä, mutta en koe sitä omalla kohdallani ollenkaan haastavaksi tai huonoksi asiaksi kun viihdyn yksin ja oman ydinperheeni kanssa. Sen sijaan kun näen kuinka tyttölapseni jää ulkopuoliseksi kaikissa tyttöporukoissa niin se tekee kipeää :( Mitään selkeää syytä en sillekään tiedä, miksi hänet jätetään ulkopuoliseksi, mutta niin hän ei asian haluaisi olla ja toivon että saisi edes yhden hyvän kaverin. Koulussa olo on pahinta, kun sinne ei tietysti me vanhemmat voida mennä keksii muuta ajanvietettä välitunneiksi, mutta kyllä se näkyy harrastuksissa ja muuallakin, jopa isovanhemmat ei halua viettää aikaa lapsen kaa.

Yksin jäämisestä en tiedä, mutta yksin viihtyminen on ainakin meillä suvusssa. Kahdeksankymppiset vanhempani viihtyvät keskenään ja käyvät omissa harrastuksissaan itsekseen, pitävät kyllä yhteyttä sukulaisiin, mutta kaveripiiriä ei heillä ole. Veljeni oli vaikeaa keksiä häidensä vieraslistaan puolta tusinaa vierasta, mutta morsiamen puolesta oli kirkko täpötäynnä. Minä olen 100 % ajastani yksin. Ennen se ei minua haitannut, mutta nyt pitkäaikaistyöttömänä olen huomannut, että ketään ei kiinnosta. Kaikki vain olettavat, että kaikilla on joku, joka käy kylässä ja hakee lääkettä apteekista ja kyydittää lääkärille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuiset ihmiset tuntuvat sietävän jotenkin hurjan huonosti toisten erilaisuutta. Minut on jätetty kaveripiiristä ensin sen vuoksi kun otin eri rotuisen koiran. Aiemmin oli samaa kuin muilla, tultiin toimeen ja nähtiin, käytiin koirien kanssa näyttelyssä. Sitten otin erirotuisen ja se siitä. Jäin ulkopuolelle täysin.

Toisen kerran jäin ulkopuolelle kun sain lapsen. Kaikki sinkkukaverit hylkäsi. Minulla ei ollut enää ketään. Jännästi pari olisi halunnut kaveerata muutaman vuoden jälkeen kun itse saivat vauvan.. mutta olin loukkaantunut enkä ottanut yhteyttä. Jättivät useaksi vuodeksi yksin ja kun oman vauvan kanssa on yksinäistä niin sitten kelpaa..

Yhteen kaveriin välit parani, vaikka hän vihaa lapsia. Joskus hänen puheensa vähän loukkaa ja tunnen että en aivan täysin kelpaa noiden lasten takia. Uuteen ihmiseen olen tutustunut harrastuksen kautta. Hänellä on itselläänkin lapsia joten ei tuomitse sitä puolta elämässäni.

Kolmas kaveri ei ole juuri minun kanssa enää tekemisissä kun tapasi uuden miehen. Jotenkin ei aika minulle enää riittänyt. Mies on aika kontrolloiva tekemisien suhteen.

Nyt siis on kaksi kaveria. Se on hurjasti enemmän kuin silloin kun esikoinen oli vauva. Silloin olin tosi yksinäinen.

Kyllä tuntuvat huonosti sietävän. Useat niin lapsellisia vielä! Ihan vaikka,jos olet jostain asiasta eri mieltä,saattaa joku suuttua. Mukavia,rentoja,itsensä kanssa sinut olevia on todella todella harvassa. Ennemmin löydät mukavan,rennon miehen :).

Naiset vaalivat tunteitaan ettei olisi mitään häiritsevää.  Herkimmät haluaisi valita työtoverinsakin, ei ainoastaan vapaa-ajan kavereitaan mikä onkin oikein.

  Joskus on naisvaltaisilla työpaikoilla niin ikävä ilmapiiri ja ilkeileviä kollegoja, että on jopa pakko vaihtaa työpaikkaa.

Mulla samanlaisia kokemuksia, että jään ulkopuolelle enkä helposti löydä ystäviä.

Joskus, kun sitten jonkun ystävä on vaikka muuttanut, olen päässyt hänen tilalleen. Yllätys on ollut iso, kun en olekaan viihtynyt toisen seurassa. Liikaa pahan puhumista, juonittelua, juoruja. Olemme liian erilaisia.

Kivoja ihmisiäkin on, pitää vaan ootellla, että samanhenkisiä osuu kohdalle. Ja yksi hän on aina hyvässä seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Jos tuntuu että jää aina ulkopuoliseksi, niin kannattaa lukea tämä: https://elaparemmin.fi/blogi/12-luonteen-ominaisuutta-jotka-tekevat-sin…

Minulle linkattiin tämä vastaavassa ketjussa vuosia sitten ja kipeästi tunnistin kohtia joissa itselläni oli syytä kehittää luonnettani. On vain pitkä tie, kehitystä on tapahtunut mutta edelleen kamppaillaan eteenpäin. Kai se on elämänmittainen tie. 

Kiitos linkistä, se oli hyödyllinen ja ajatuksia herättävä. Siinä oli tekstiä itsetuntemuksen ja sosiaalisten taitojen oppimiseksi ja tueksi. Sopii yhtä hyvin sille, joka jää ulkopuoliseksi kuin sille, joka jättäa ulkopuolelle.

Ylemmyydentuntoinen, empatiakyvytön ja itsensä muiden yläpuolelle asettava ihminen ei ymmärrä tekstiä. "Syövällä ratsastamisesta" puhuva saattaa tuntea itsensä tosi hölmöksi, jos tajuaa minkälaisia sammakoita pudottelee suustaan. Ko. tavalla sosiaalisesti raskas ihminen luulee olevansa suosittu ja pidetty, koska liehittelijät menevät mukaan mihin vain toisten haukkumiseen ja kiusaamiseen. Peesailijat ehkä voimaantuvat, tai pelkäävät joutuvansa ulkopuolelle, tai tyhmyys tiivistyy porukassa.

Raskasta seuraa on se yksinäinenkin, joka on yleensä masentunut. Yksinäinen ja omassa kuplassaan muiden joukossa. Masentunut on raskas muulle porukalle. Hän ei ymmärrä, kuinka outoa on kertoa yksinäisyydestään kaveriporukan keskellä, kun muut on ihan eri tunnelmissa ja iloisia tapaamisesta.

Ne muut on oppineet vaan sen, että masentuneelle ei hyödytä sanoa, että pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Palstaa kun lukee, iso osa mammoista ilmoittaa itsensä masentuneiksi ja ahdistuneiksi ja kaipaa tukea ja ymmärrystä lähipiiriltä. Yhtä iso osa on sitä mieltä, että raskaat ihmiset on heivattava pois omasta elämästä, että ei tule itselle epämukavaa ja voi jatkaa hauskanpitoa.

Masentunut voi nykytiedon mukaan tehdä itse paljon parantumisensa eteen. Samoin kuin ylipainoinen (syömishäiriökin on psyykkinen puolustusmekanismi).

Ihminen voi oppia ja kasvaa henkisesti. Asioita ei vain tapahdu, ihminen ei vain ajaudu. Toiset voivat tukea, mutta se työ on tehtävä itse. Sitten kun pystyy. Kun oivaltaa jotain, kun on siinä vaiheessa että voi alkaa toipua.

Ystävää ja miksei muitakin ihmisiä voi tukea, mutta harva haluaa olla kaverinsa terapeutti. Tavallisella ihmisellä ei ole taitoa siihen. Masentunut voi kuunnella terapeuttiaan, kaveriaan ei vaikka kaveri sanoisi samaa kuin terapeutti. Terapeutti saa palkkaa työstään ja pystyy odottamaan sitä, että asiakas ymmärtää itse. Kaverilla on omatkin murheet, eikä masentunut ole vastavuoroinen, koska ei pysty.

Aikuiset naiset käyttäytyvät valitettavasti usein kuin pikkutytöt. Niillä,on joku hirveä tarve löytää aina se sydänystävä, jonka kanssa ollaan niin kimpassa että, hyvä ettei käsikynkkää mennä jokapaikkaan, hihitellä ja sitten halutaan omia se sydänystävä itselle, ettei vaan kukaan muu pääse tutustumaan liiaksi. Niin ja useimmitenhan ne naisten tiiviit rupattelutuokiot on juuri sitä juoruamista, kun se on niin voimaannuttavaa ilmeisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama kokemus. Kelpaan kyllä porukkaan, mutta muilla on myös keskenään tapaamisia, joihin minua ei koskaan kutsuta. Olen kertonut, että olen aika yksin ja kavereita on hankala löytää esim. kulttuuririentoihin, joista nämä ihmiset myös kovasti pitävät, mutta siitä huolimatta he kieltäytyvät kutsuistani. Koen sen nöyryyttävänä ja välinpitämättömyytenä, koska he tietävät tilanteeni. Jonkinlaista tarkoitushakuisuutta siinä on taustalla. Nämä kieltäytyjät kyllä kutsuvat yhteisiin menoihin ja niihin mielelläni menenkin, vaikka asia näissä tapaamisissa minua asia vaivaakin, mutta eihän nyt kokonaan kannata eristäytyä kutenkaan. Yhteisissä tapaamisissa tuntuu, että he ovat kiinnostuneita ja olen mukava ja viihdytään ja meillä on hauskaa, en ole mitenkään ulkopuolinen. Mutta hyvin harvakseltaan tapaamme ja siellä on muitakin mukana. Olen siis jotenkin porukkatyyppiä heidän mielestään, mutta en ystävätyyppiä. Sen kun joku kertoisi minulle, että miksi en, niin antaisin mitä vain. Olen kuitenkin avulias ja kyydinnyt näitä ihmisiä, järjestänyt juhlia, olen kuunnellut ja tukenut. Kyytiä siis minulta kysytään, ei muuta ja kun kyyditsee, yritän olla mahdollisimman hyvä kaveri. Meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joita tuon keskusteluun ja yhteisiä puheenaiheita. Siitä ei ole kysymys. En ole juntti, vaan ihan sivistynyt ja huomaavainen ihminen. Aina saan kuitenkin mennä yksin konsertteihin ja teatteriin, syömään ja kahville. Kurjaa.

Minulla on mennyt mielenterveys näitä asioita pohdiskellessa. En vain ymmärrä miksi en kelpaa? Olen hyvyyteen pyrkivä ihminen, en juorua muiden asioita, olen aina pitänyt lupaukseni, en ole koskaan tehnyt ohareita, en ole lainaillut rahaa kavereilta tai mitään muutakaan epämieluisaa. Mielestäni en ansaitse tulla aina jätetyksi ulkopuolelle. Ymmärtäisin sen jos olisin töppäillyt jotenkin, mutta olen yrittänyt olla mahdollisimman oikeamielinen ja oikeudenmukainen aina.

On kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus huomata, että kyseessä on hyvin yleinen ilmiö, koska teillä niin monilla on sama kokemus. Ei siis kannata kohtuuttomasti syyttää itseään sekoamiseen asti niin kuin minä olen tehnyt. Ei voi kuin hyväksyä asiat näin. Jotkut vaan on suosittuja ja jotkut ei. Me jotka ei olla, meille tavallaan osoitetaan oma paikkamme hierarkiassa. Vähän niin kuin joku sanoi tuolla ketjun alussa, että meidän tehtävämme on olla yleisönä, jotta joku muu voi olla se tähti.

Onko moni ulkopuolelle suljettu ihminen tällainen poikkeuksellisen hyvä, kiltti, ystävällinen ja hyvyyteen pyrkivä, jopa ns. henkisen kasvun ihminen? Se nimittäin voisi selittää asiaa. Jos muut nimitäin ovat "ihan tavallisia" ihmisiä, jotka siis eivät pyri hyvyyteen ja muuttumaan paremmiksi, vaan sallivat itselleen ilkeyden, pahan puhumisen, juoruilun, vittuilun ja ilkeilyn, kaikenlaisten ilkeiden juttujen tahallaan tekemisen muille, niin tällaiset yleensä aistivat, että se toinen henkilö on oikeasti parempi kuin he ja tuntevat sitten kateutta, alemmuutta ja siitä tätä henkilöä kohtaan kumpuavaa vihaa. Sulkevat mieluummin tällaisen mielestään "liian täydellisen" henkilön ulkopuolelle, jottei tarvitse tuntea sitä alemmuutta ja epämiellyttäviä tunteita ja alituista muistutusta siitä, millaiseksi heidänkin pitäisi kasvaa.

Mulla taas on käynyt niin monta kertaa samoin että mulla on ollut kaveri ja sitten meidän porukkaan on tullut kolmas kaveri. Ja sitten mä olenkin ollut se kolmas pyörä, että niillä kahdella on löytynyt joku "parempi" yhteys. Ei näitä kemioiden kohtaamisia aina voi selittää.

Sama tilanne. Meitä viisi. varsinkin viime vuosina olen huomannut että kun jäin pois työelämästä tiettyjen syiden vuoksi, en ole enää niin haluttua seuraa. Olen jopa suoraan pyytänyt että pidettäisiin yhdessä joku tapaaminen, vastauksia ei tule. Olen jo suoraan sanoen luovuttanut ja mietin etät poistunko koko whatsapp -rymästä joka meillä on  ja pääsen näin eroon pettymyksen tunteista kun sieläl puhutaan kaikkea mitä ovat välillä tehneet. 

Minulla ei ole koskaan ollut bestistä. Vain tuttuja. En syytä itseäni. No, olen poikkeuksellisen kaunis ja menestynyt.

En sillä leiju, mutta toki näkyy. Auto ym.

Olen jo 64 v

Ystävyyttä ei voi pakottaa, eikä se ole muuttumatonta. Ne joilla jutut sopii parhaiten yhteen ovat enemmän tekemisissä keskenään kuin ne ,joilla on vähemmän yhteisiä juttuja. Se, että ollaan esim. Opiskelun , työn harrastuksen vuoksi ystäviä ei välttämättä johda siihen, että ollaan ikuisesti bestiksiä.

Nää kaveriporukka hommat on vähän sitä sun tätä. Vastaan miehenä tähän m36 itseasiassa jo.

Porukassa on aina yksi torvi. Eli henkilö joka haluaa olla eniten äänessä, häntä pitää muiden kuunnella kun hänellä on asiaa tämä henkilö on myös kova keskeyttämään muiden asiat. Lisäksi tämä on yleensä se henkilö kenellä on mielipide mitä muidenkin pitäisi kannattaa. Sitten on PORUKAN alistuja. Henkilö joka nauraa väkisin , myöntäilee kun häneltä kysytään roikkuu mukana vaikka muut nauravat hänelle.

Sitten on yleensä 1 tai kaksi henkilöä ketkä tukevat tätä joukkueen torvea. He haluavat että muut kuuntelevat ja myöntäilevät eniten torven sanomisia. Kaipaavat ns joukkueen pomon huomiota.

Pomo on monesti myös eli torvi. Sellainen henkilö jolla on mielipiteet asiasta kuin asiasta ja aina asian sanottuuaan sanoo perään eikös vain?.

Muistan itekkin aikanaan kun kuuluin tiettyyn porukkaan, olin siinä lähinnä sen takia että kaikkia meitä yhdisti tietynlainen lapsuus (risainen) ja meillä oli yhteisiä vapaa ajan juttuja. Kalastus , silloin tällöin rantalentopallo yms. Ja tietysti se kaikista tärkein eli ryyppääminen.

Oltiin aina porukassa, kait se porukka toi sitä kuuluisaa kuuluvuutta johonkin ja olihan se hienoa kun oli oma isompi porukka. Oltiiin silleen että tehkööt muut mitä osaa me tehdään mitä huvittaa.

Vuosien "yhdessä" porukassa hillumisen jälkeen otin itse etäisyyttä porukkaan. Heille alkoi maistua alkoholi liikaa. En kokenut enää kuuluvani porukkaan koska olinhan erillainen.  Halusin kesältä/syksyltä keväältä yms vähän muutakin kuin sumeita muistikuvia.

Ne on nää porukka asiat vähän sellasia että niissä helposti syntyy sisäisiä riitoja asioista joista ei edes pitäisi riidellä yms. Ja onhan ihmisillä vielä tänäkin päivänä näitä omia joukkoja joilla kasaantuvat aika ajoin milloin minnekkin. Se on ihmisillä se laumahenkisyys varmaan se suurin syy tähän. Ja se ettei yksinkertaisesti yksin uskalleta mennä minnekkään vaan pitää olla porukassa. Porukka tuo sitä turvaa.

Näissäkin vain monesti se kuka eniten huomiota nauttii , niin alkaa sättimään muita jos huomaa että hänen "ihailu" asemansa on uhattuna.

Aloittaja voisi vaihtaa miesporukkaan. Varmaan voisi lähestyä kutakin vuorollaan ja saisi myönteisen vastaanoton.

Minä olin nuorena sosiaalinen ja iso kaveripiiri. Kun muutin opiskelemaan, jäin yksin. Olin kyvytön oikein löytämään kavereita uudesta koulusta. Pari jonkinlaista kaveria tuli. Heidän elämäntilanteensa vaan olivat erilaisia. Kumpikin oli 10 vuotta vanhempi ja parisuhteessa. Eli ns. aikuisopiskelijoita, kun itse olin 19-vuotias. Muistan itkeneeni yksinäisyyttä ekana opiskeluvuotena, mutta sitten löysin poikakaverin ja hengasin hänen kavereidensa kanssa. Siis miesporukassa. Ongelma opiskelupaikassani oli, ettei siellä ollut käytännössä naisia kuin nuo kaksi aikuisopiskelijaa ja jäin siksi vaille oman sukupuolen seuraa. Miesten kanssa voi kaveerata aikansa, mutta he pariutuvat, on poikien juttuja yms. 

Totuin tilanteeseen. Nyt lähes 50-vuotiaana ainoat naisystäväni ovat niitä lapsuuden kavereita, joiden kanssa ystävyys on säilynyt, vaikkei ole 30 vuoteen asuttu samalla paikkakunnalla. Tavataan ehkä kerran vuodessa, soitellaan ja viesteillään viikottain. Uusia "kavereita" on löytynyt töistä ja heidän kanssaan tulee satunnaisesti vapaa-ajallakin kahviteltua. Mutta nämä kaverit ovat aina jääneet, kun työpaikka on vaihtunut. En kaipaa oikeastaan enää kuin miehen, lapset, sukulaiset ja lapsuudenystävät. Pärjään hyvin yksinkin. Jos eroaisin miehestä, viihtyisin yksin mainiosti. Matkustan esimerkiksi sujuvasti yksin.

Hyvä, että miehetkin avautuu kertomaan kaveruussuhteista rehellisesti. Näitä aiheita kovasti pantataan, miesten välisiä tunteita ja ongelmiakin.

Milläs tavalla tämä käännetään miesten syyksi ja vastuulle kun kaikki on aina ja ikuisesti miesten syytä ja vikaa ja nainen voi olla vain täydellinen uhri eikä naiset tee koskaan mitään väärää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tuntuu että jää aina ulkopuoliseksi, niin kannattaa lukea tämä: https://elaparemmin.fi/blogi/12-luonteen-ominaisuutta-jotka-tekevat-sin…

Minulle linkattiin tämä vastaavassa ketjussa vuosia sitten ja kipeästi tunnistin kohtia joissa itselläni oli syytä kehittää luonnettani. On vain pitkä tie, kehitystä on tapahtunut mutta edelleen kamppaillaan eteenpäin. Kai se on elämänmittainen tie. 

Kiitos linkistä, se oli hyödyllinen ja ajatuksia herättävä. Siinä oli tekstiä itsetuntemuksen ja sosiaalisten taitojen oppimiseksi ja tueksi. Sopii yhtä hyvin sille, joka jää ulkopuoliseksi kuin sille, joka jättäa ulkopuolelle.

Ylemmyydentuntoinen, empatiakyvytön ja itsensä muiden yläpuolelle asettava ihminen ei ymmärrä tekstiä. "Syövällä ratsastamisesta" puhuva saattaa tuntea itsensä tosi hölmöksi, jos tajuaa minkälaisia sammakoita pudottelee suustaan. Ko. tavalla sosiaalisesti raskas ihminen luulee olevansa suosittu ja pidetty, koska liehittelijät menevät mukaan mihin vain toisten haukkumiseen ja kiusaamiseen. Peesailijat ehkä voimaantuvat, tai pelkäävät joutuvansa ulkopuolelle, tai tyhmyys tiivistyy porukassa.

Raskasta seuraa on se yksinäinenkin, joka on yleensä masentunut. Yksinäinen ja omassa kuplassaan muiden joukossa. Masentunut on raskas muulle porukalle. Hän ei ymmärrä, kuinka outoa on kertoa yksinäisyydestään kaveriporukan keskellä, kun muut on ihan eri tunnelmissa ja iloisia tapaamisesta.

Ne muut on oppineet vaan sen, että masentuneelle ei hyödytä sanoa, että pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Palstaa kun lukee, iso osa mammoista ilmoittaa itsensä masentuneiksi ja ahdistuneiksi ja kaipaa tukea ja ymmärrystä lähipiiriltä. Yhtä iso osa on sitä mieltä, että raskaat ihmiset on heivattava pois omasta elämästä, että ei tule itselle epämukavaa ja voi jatkaa hauskanpitoa.

Masentunut voi nykytiedon mukaan tehdä itse paljon parantumisensa eteen. Samoin kuin ylipainoinen (syömishäiriökin on psyykkinen puolustusmekanismi).

Ihminen voi oppia ja kasvaa henkisesti. Asioita ei vain tapahdu, ihminen ei vain ajaudu. Toiset voivat tukea, mutta se työ on tehtävä itse. Sitten kun pystyy. Kun oivaltaa jotain, kun on siinä vaiheessa että voi alkaa toipua.

Ystävää ja miksei muitakin ihmisiä voi tukea, mutta harva haluaa olla kaverinsa terapeutti. Tavallisella ihmisellä ei ole taitoa siihen. Masentunut voi kuunnella terapeuttiaan, kaveriaan ei vaikka kaveri sanoisi samaa kuin terapeutti. Terapeutti saa palkkaa työstään ja pystyy odottamaan sitä, että asiakas ymmärtää itse. Kaverilla on omatkin murheet, eikä masentunut ole vastavuoroinen, koska ei pysty.

Kommenttisi on kuin itsekkyyden oppikirjasta  nimeltä "Välitän vain itsestäni".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla siskoja? Itse olen huomannut että naiset, keillä ei ole siskoja usein jäävät herkemmin ulkopuolelle, kun taas naiset joilla on tulevat helpommin läheisiksi. Itselläni on pari vuotta nuorempi pikkusisko ja tulen tosi helposti läheisiksi ystäviksi naisten, varsinkin niiden kanssa joilla on myöskin siskoja. Mutta usein naiset joilla ei ole siskoja ovat joiltain osin sosiaalisesti kömpelöitä ja rikkovat sosiaalisia sääntöjä tai ovat tylyjä, niin heidän kanssaan en halua viettää niin paljoa aikaa. Tietty minulla on myös paljon ystäviä joilla ei ole siskoja, mutta yleensä ne joilla on siskoja ovat paljon kivempia ja läheisempiä ystäviä.

Not like other girls... eiku 🙄

Sosiaalisesti kömpelöllä ihmisellä on todennäköisesti synnynnäinen oireyhtymä, jolloin hän ei voi paljoa vaikuttaa siihen kuinka kokee maailman tai kuinka maailma kokee hänet. Ikävä yllä. Jos tällainen henkilö on onnekas, hän on saanut lapsena/nuorena aspergertyyppisen diagnoosin ja sen kautta tukea ja treenausta kanssakäymiseen. Silloin voi EHKÄ selviytyä hyvin toisten ihmisten joukossa eikä jää niin yksinäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Moni muuten laittaa eduksi että ei juoruile, musta se on miinus ja kertoo ihmisen tosikkomaisuudesta. Itsestäni on kiva käydä lasillisella ja/tai lenkillä, jutella niitä näitä ja just vaikka miettiä onkohan naapuri voittanut lotossa kun valtava remppa menossa ja pihassa 2x sähkö mustangit :) Ei kaiken tarvi olla vakavaa, asiakeskustelua saa ihan riittävästi töissä, on ihanaa et voi jutella tyhjänpäiväisiä välillä.

Varmaan kaikki ihmiset juoruiluilevat. Siinä ei ole mitään pahaa. Ilkeä ja vahingoniloinen juoruilu ovat eri asia.

AP, oletko linjoilla? Olisi kiva kuulla sinulta ja muiltakin miten tilanne on kehittynyt?

Ja toinen kysymys, oletteko sekoittaneet eri kaveriporukoita tai tuoneet johonkin porukkaan omia, sen ulkopuolisia kavereita? Minulla on yksi tosi pitkäaikainen kaveriporukka ja meillä on tosi kivaa aina kun nähdään (tässä iässä melkein nelikymppisinä yhteistä aikaa tosin saa järjestymään vain pari kertaa vuodessa). Olen miettinyt että joskus olisi kiva ottaa mukaan myös muita ystäviäni. Tämä porukka siis tuntee heidät mutta eivät ole lainkaan tekemisissä. Onko huono idea? Meillä tosiaan on tämän porukan kanssa aina mukavaa mutta tuntuu että vähän on jumahdettu ja mietin voisiko uudet tyypit tuoda vähän uutta.

Vierailija kirjoitti:

Naiset ovat usein melko kateellisia millon mistäkin ja millon kenellekin.

Vaikka ei varmaan lohduta yhtään, mut tarkastele asiaa siltäkin kantilta, että onko sinussa tai sinulla jotain sellaista mistä nuut tai jotkut ryhmästäsi voisivat olla kateellisia sinulle. Ehkä sen takia alkoivat kulkea keskenään tai sen kanssa jonka kanssa tuntevat enemmän sympatiaa tms yhteenkuuluvuutta.

On myös olemassa henkilöitä jotka eivät viihdy isossa porukassa tai vaikka ovat siinä tähän asti olleet, mutta ovat kuitenkin mielummin kahden.

Esim introverttiyteen taipuvaiset ihmiset ovat tällaisia, on helpompi olla kun ympärillä ei ole isoa porukkaa, kahdestaan tulee paremmin kuulluksi.

Puheet naisten kateudesta ovat liioittelua. Myös miehet osaavat olla kateellisia, mutta se näkyy eri tavalla kuin naisilla. Ollaan salaa vihaisia, jos joku tuttava on saanut hankittua oikein hienon auton tai muun vempeleen. Puhutaan ikäviä, jos joku kaveri on löytänyt kivannäköisen tyttöystävän tai vaimon. Työelämässä miehet voivat tehdä toisilleen monenlaista jäynää kuten levittää totuudenvastaisia huhuja työkaverin työtaidoista tai "mieskunnosta".