Naisporukassa ulkopuoliseksi jääminen, kokemuksia?

Erosin 5 hengen naisporukasta vuosi sitten. Syy oli yksinkertainen: en jaksanut enää teinidraamaa, pinnallisuutta ja tasoa, jossa vain lesoillaan milloin mistäkin. En kokenut 10 vuoden jälkeen enää aitoutta, luottamusta jne. Minä kasvoin ja sanoin heipparallaa! Harmillisinta tässä oli se, että halusin asiasta keskustella heidän kanssaan, mutta säikähtivät tunteista puhumista niin paljon, että eivät kyenneet keskustelemaan ystävyydestämme tai mistään henkilökohtaisesta vaan keskustelunaloitus aiheutti vielä enemmän draamaa, juoruilua ja ihan perus ilkeyttäkin.

Niin se elämä vaan jatkuu ja uusia sydänystäviä on tullut elämään!

Vierailija kirjoitti:

Erosin 5 hengen naisporukasta vuosi sitten. Syy oli yksinkertainen: en jaksanut enää teinidraamaa, pinnallisuutta ja tasoa, jossa vain lesoillaan milloin mistäkin. En kokenut 10 vuoden jälkeen enää aitoutta, luottamusta jne. Minä kasvoin ja sanoin heipparallaa! Harmillisinta tässä oli se, että halusin asiasta keskustella heidän kanssaan, mutta säikähtivät tunteista puhumista niin paljon, että eivät kyenneet keskustelemaan ystävyydestämme tai mistään henkilökohtaisesta vaan keskustelunaloitus aiheutti vielä enemmän draamaa, juoruilua ja ihan perus ilkeyttäkin.

Niin se elämä vaan jatkuu ja uusia sydänystäviä on tullut elämään!

Vmp. Mistä moinen draama, jos nyt muut näkevät useammin niin sitten näkevät, tuollaiset "erot" porukasta on myötähäpeää aiheuttavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisten välinen ystävyys on hankalaa. Minulle on kaksi tai kolmekin kertaa käynyt niin, että kun luulen olevani paras ystävä ystäväni kanssa, niin sitten tämä ystävä sivulauseessa mainitsee, että mun paras ystävä on henkilö x. Siinä sitten kokoilet itseäsi. Mielestäni tuo on asia, josta sopisi puhua vain sen parhaan ystävän kanssa, miksi asia pitää kertoa muulle ystävälle?

Olen kokenut monta kertaa sen, että monet ihmiset ovat sellaisia, että ystävystyvät helposti, mutta vanha kaveri jätetään kun uusi löytyy. Ja se uusikin ystävyys kulutetaan muutamassa vuodessa loppuun. Nämä ovat sellaisia sarjaystävystyjiä. Itse kun olen sitä toista laatua.

Joten olen todennut, että on parasta panostaa eniten omiin perheenjäseniin. He eivät yleensä samalla tavalla jätä kuin nämä muutaman vuoden ystävät. Ihan typerää palvoa (soitella, pyytää kylään, viedä mökille jne) jotakuta muutama vuosi ja sitten huimata että toisen yhteydenotot ovat tosi harvassa enää.

Tästä olen täysin samaa mieltä. Se vain, että omat vanhempani ja sisarukseni on todella inhottavia minua kohtaan, eivätkä halua olla tekemisissä kuin toistensa kanssa, joten mitään perheenjäsenien kanssa hengailua ei ole tiedossa ikinä. Sen sijaan olen miehen sukulaisten kanssa tekemisissä :) Harmi vain että omakin jo aikuinen lapseni kokee samaa kuin minä, eli ei kelpaa kaveriksi kuin sellaisille jotka yrittävät hyötyä, tai sitten jätetään porukasta ulos. Hän on ainoa lapseni joten perhettä ei ole kuin minä, me kyllä puhumme päivittäin puhelimessa.

Mutta joo, en jaksa ystävystyäkkään enää kun sen tietää jo etukäteen että ollaan tietty aika tekemisissä ja sitten toinen häviää jonnekin. Ihan turha panostaa sellaiseen, kun itse ei siitä mitään saa kuin sen hetken.

Onneksi olkoon, olet opettanut lapsellekin samanlaisen sairaan takertumisen ja ylisuuret odotukset, että hänkin tulee jäämään yksin. Mikä ihmeen vimma yrittää omistaa muita ihmisiä ja ladata jo etukäteen kipeät odotukset? 

Minä olen kokenut tänä vuonna itseni tosi yksinäiseksi. Enkä tiedä, mitä on tapahtunut.

Yksi on yhtäkkiä lakannut viestittelemästä kokonaan.

Toinen ilmoitti sovitusta matkasta yhtäkkiä, että meneekin toisen kanssa. Ilmoitti vaan tylysti, että minun kanssa vain lenkille. Ja ei olla siihen käyty sielläkään.

Ja lähes kukaan ei ota yhteyttä, ellen itse kysy ensin kuulumisia. Ja nämäkin on lähinnä lyhyitä viestittelyjä.

Ajan mittaan en kuulu enää yhteenkään aktiiviseen kaveriporukkaan.

Ja jos pyydän vaikka sosiaalisessa mediassa seurata jotain, niin en saa hyväksyntää. Vaikka harrastusten myötä ollaan tekemisissä viikottain. Toki en sielläkään ole se tyyppi, jonka kanssa siinä tekemisen sivussa juteltaisiin ja naurettaisiin.

Pikku hiljaa alkaa tulla tosi ei toivottu olo, itsetunto melko heikko tällä hetkellä.

Ja ei, en ole vahva persoona vaan tunnollinen, rauhallinen ja ns. kiltti ihminen. Tai ainakin näin minua on luonnehdittu ennen ystävien toimesta.

Eli olenko sitten nykyään tylsä. No ilmeisesti. todellakin.

Olen jo luovuttanut, että ainakaan uusia ystäviä saisin enää elämäni aikana. Että minut tullaan muistamaan itsellisenä ja erakkomaisena .

Täysin en onneksi ole yksin, on minulle ihana perhe ja muutamat hyvä ja rakas ystävä jäljellä.

Mutta jotenkin näiden elämästä kadonneiden ihmisten ottaa koville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin 5 hengen naisporukasta vuosi sitten. Syy oli yksinkertainen: en jaksanut enää teinidraamaa, pinnallisuutta ja tasoa, jossa vain lesoillaan milloin mistäkin. En kokenut 10 vuoden jälkeen enää aitoutta, luottamusta jne. Minä kasvoin ja sanoin heipparallaa! Harmillisinta tässä oli se, että halusin asiasta keskustella heidän kanssaan, mutta säikähtivät tunteista puhumista niin paljon, että eivät kyenneet keskustelemaan ystävyydestämme tai mistään henkilökohtaisesta vaan keskustelunaloitus aiheutti vielä enemmän draamaa, juoruilua ja ihan perus ilkeyttäkin.

Niin se elämä vaan jatkuu ja uusia sydänystäviä on tullut elämään!

Vmp. Mistä moinen draama, jos nyt muut näkevät useammin niin sitten näkevät, tuollaiset "erot" porukasta on myötähäpeää aiheuttavia.

Hassu. En koskaan sanonut mitään näkemisestä. En ymmärrä mistä sait viestisi sisällön. Erikoista miten ihmiset lukevat tekstiä projisoiden :D

Vierailija kirjoitti:

Voiko mies olla koskaan "täysin" porukkaan kuuluva jos kaikki muut ovat naisia, vai onko mies aina jotenkin ulkopuolinen?

Käsitin, että tässä nyt keskustellaan naisten kokemuksista naisporukan ulkopuolelle jäämisestä, mutta en usko, että kyseinen kokemus on sukupuolittunut. Ennemminkin kyse on henkilökemioista, kuin ystäväporukan sukupuolijakaumasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin 5 hengen naisporukasta vuosi sitten. Syy oli yksinkertainen: en jaksanut enää teinidraamaa, pinnallisuutta ja tasoa, jossa vain lesoillaan milloin mistäkin. En kokenut 10 vuoden jälkeen enää aitoutta, luottamusta jne. Minä kasvoin ja sanoin heipparallaa! Harmillisinta tässä oli se, että halusin asiasta keskustella heidän kanssaan, mutta säikähtivät tunteista puhumista niin paljon, että eivät kyenneet keskustelemaan ystävyydestämme tai mistään henkilökohtaisesta vaan keskustelunaloitus aiheutti vielä enemmän draamaa, juoruilua ja ihan perus ilkeyttäkin.

Niin se elämä vaan jatkuu ja uusia sydänystäviä on tullut elämään!

Vmp. Mistä moinen draama, jos nyt muut näkevät useammin niin sitten näkevät, tuollaiset "erot" porukasta on myötähäpeää aiheuttavia.

Hassu. En koskaan sanonut mitään näkemisestä. En ymmärrä mistä sait viestisi sisällön. Erikoista miten ihmiset lukevat tekstiä projisoiden :D

No viestittelevät enemmän. Ihan samaa noloa yritystä määräillä ja omistaa. Takertuvat ihmiset jää yksin, ja syystä.

Oma kokemus: kun on perhe, jossa alaikäisiä lapsia, työpaikka, koti- ja pihahommia (jotka joudut tekemään yksin) sekä vapaa-ajan viettotapoja, joita voi ja saa tehdä yksin tai perheen kanssa, ei kaipaa erityisesti sydänystäviä. Ei oikein ehdi kaveerata. Kaveruudet ovat olleet jo pitkään kevytversioita siihen verrattuna, mitä ne olivat silloin, kun ystävät olivat tärkeimmät sosiaalisen elämän myötäkävijät. En ole asiasta iloinen enkä surullinen, näin tämä on mennyt.

En ole ikinä kokenut olevani yksinäinen. Olen luonteeltani itsenäinen ja riippumaton. Ehkä juuri sen takia monet ovat viihtyneet seurassani. Harvoin tunnen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ja pidänkin tietynlaista ulkopuolisuuden tunnetta toisaalta universaalina, toisaalta omana vahvuutenani. Ehkä ap:n pitäisi vähentää liian suuria odotuksia muilta. (Muut saattavat haistaa läheisriippuvaisuuden lemun.)

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin, näette ehkä kerran pari kuukaudessa ja itket porukan perään? Mielestäsi myös näiden kahden ystävyys on epäreilu asia?

Miksi pitää vielä lisätä tuskaa jos sitä on se ennestään? Yksinäisyys aiheuttaa kipua, varmasti kenelle tahansa. Kuten 1 lk lapselle myös aikuiselle. Vastaisitko lapselle samoin? ....

Aivan samalla tavalla me innostutaan uusidta ihmisistä ja etsitään kavereita jakamaan ajatuksia kuin lapsenakin. Yksin ei oo kiva olla. Kai sen kolmannenkin voi ottaa mukaan. Onhan se myös kohteliasta. Empaattistakin, olen kuullut. Ei ap.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus: kun on perhe, jossa alaikäisiä lapsia, työpaikka, koti- ja pihahommia (jotka joudut tekemään yksin) sekä vapaa-ajan viettotapoja, joita voi ja saa tehdä yksin tai perheen kanssa, ei kaipaa erityisesti sydänystäviä. Ei oikein ehdi kaveerata. Kaveruudet ovat olleet jo pitkään kevytversioita siihen verrattuna, mitä ne olivat silloin, kun ystävät olivat tärkeimmät sosiaalisen elämän myötäkävijät. En ole asiasta iloinen enkä surullinen, näin tämä on mennyt.

En ole ikinä kokenut olevani yksinäinen. Olen luonteeltani itsenäinen ja riippumaton. Ehkä juuri sen takia monet ovat viihtyneet seurassani. Harvoin tunnen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ja pidänkin tietynlaista ulkopuolisuuden tunnetta toisaalta universaalina, toisaalta omana vahvuutenani. Ehkä ap:n pitäisi vähentää liian suuria odotuksia muilta. (Muut saattavat haistaa läheisriippuvaisuuden lemun.)

Miten tää liittyy ap: n tilanteeseen. Sulla on perhe ja mies hänellä ei. Olet ehkä kerennyt luoda vahvat verkostot ennen sitä. Sulla on kuitenkin joku. Mies sekä lapset. Ajattelappa nyt ihan oikeasti tilannetta jossa olisit ihan yksin all alone.

Haluasisit olla osa porukkaa, mutta et vain ole.

Okei, aikuiset haistaa epätoivon, mutta onko se syy jättää ulkopuolelle? Miksi joku ei kelpaa, kun se voisi olla toisinkin, ihan kohteliasiuudesta ja uteliaisuudesta tutustua. Ei ap.

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin aikoinaan yhteen toiseen äitiin leikkipuistossa. Juteltiin ja lupasin antaa lapseni pieneksi jääneitä vaatteita hänelle, ilmaiseksi. Sovittiin lasten leikkitreffit seuraavalle päivälle.

Oltiin aikanaan paikalla, ja annoin vaatekassin. Luulin, että oltais juteltu edes jotain, lapset leikkineet keskenään, mutta lähtikin heti sen jälkeen muiden, hänelle tuttujen äitien luo juttelemaan pyytämättä minua mukaan. Vaistosin, etten ole tervetullut.

Silloin tajusin, että mikä homman nimi on. Jotkut kelpaa ja toiset ei. Onneksi minulla oli ja on paljon ystäviä. Harmitti kyllä antaa hyviä vaatteita tyypille, joka ei edes niitä leikkitreffejä lapsille halunnut toteuttaa.

Mulla on käynyt tällaisia tapauksia useita elämän aikana. Joskus oikein huvittaa miten voin olla niin sinisilmäinen. Jos itse sopisin samanlaista niin tottakai ajattelisin, että on edes kohteliaisuuden vuoksi jäätävä juttelemaan. Tuntuu, että  jollain ei ole omatuntoa ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus: kun on perhe, jossa alaikäisiä lapsia, työpaikka, koti- ja pihahommia (jotka joudut tekemään yksin) sekä vapaa-ajan viettotapoja, joita voi ja saa tehdä yksin tai perheen kanssa, ei kaipaa erityisesti sydänystäviä. Ei oikein ehdi kaveerata. Kaveruudet ovat olleet jo pitkään kevytversioita siihen verrattuna, mitä ne olivat silloin, kun ystävät olivat tärkeimmät sosiaalisen elämän myötäkävijät. En ole asiasta iloinen enkä surullinen, näin tämä on mennyt.

En ole ikinä kokenut olevani yksinäinen. Olen luonteeltani itsenäinen ja riippumaton. Ehkä juuri sen takia monet ovat viihtyneet seurassani. Harvoin tunnen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ja pidänkin tietynlaista ulkopuolisuuden tunnetta toisaalta universaalina, toisaalta omana vahvuutenani. Ehkä ap:n pitäisi vähentää liian suuria odotuksia muilta. (Muut saattavat haistaa läheisriippuvaisuuden lemun.)

Monilla itsenäisillä ja riippumattomilla itse asiassa on hyvät tukiverkot ja laaja ystäväpiiri. Se mahdollistaa heidän riippumattomuutensa. Olen huomannut tämän sivusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

TheBaskanTiian kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama kokemus. Kelpaan kyllä porukkaan, mutta muilla on myös keskenään tapaamisia, joihin minua ei koskaan kutsuta. Olen kertonut, että olen aika yksin ja kavereita on hankala löytää esim. kulttuuririentoihin, joista nämä ihmiset myös kovasti pitävät, mutta siitä huolimatta he kieltäytyvät kutsuistani. Koen sen nöyryyttävänä ja välinpitämättömyytenä, koska he tietävät tilanteeni. Jonkinlaista tarkoitushakuisuutta siinä on taustalla. Nämä kieltäytyjät kyllä kutsuvat yhteisiin menoihin ja niihin mielelläni menenkin, vaikka asia näissä tapaamisissa minua asia vaivaakin, mutta eihän nyt kokonaan kannata eristäytyä kutenkaan. Yhteisissä tapaamisissa tuntuu, että he ovat kiinnostuneita ja olen mukava ja viihdytään ja meillä on hauskaa, en ole mitenkään ulkopuolinen. Mutta hyvin harvakseltaan tapaamme ja siellä on muitakin mukana. Olen siis jotenkin porukkatyyppiä heidän mielestään, mutta en ystävätyyppiä. Sen kun joku kertoisi minulle, että miksi en, niin antaisin mitä vain. Olen kuitenkin avulias ja kyydinnyt näitä ihmisiä, järjestänyt juhlia, olen kuunnellut ja tukenut. Kyytiä siis minulta kysytään, ei muuta ja kun kyyditsee, yritän olla mahdollisimman hyvä kaveri. Meillä on yhteisiä mielenkiinnonkohteita, joita tuon keskusteluun ja yhteisiä puheenaiheita. Siitä ei ole kysymys. En ole juntti, vaan ihan sivistynyt ja huomaavainen ihminen. Aina saan kuitenkin mennä yksin konsertteihin ja teatteriin, syömään ja kahville. Kurjaa.

Minulla on mennyt mielenterveys näitä asioita pohdiskellessa. En vain ymmärrä miksi en kelpaa? Olen hyvyyteen pyrkivä ihminen, en juorua muiden asioita, olen aina pitänyt lupaukseni, en ole koskaan tehnyt ohareita, en ole lainaillut rahaa kavereilta tai mitään muutakaan epämieluisaa. Mielestäni en ansaitse tulla aina jätetyksi ulkopuolelle. Ymmärtäisin sen jos olisin töppäillyt jotenkin, mutta olen yrittänyt olla mahdollisimman oikeamielinen ja oikeudenmukainen aina.

On kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus huomata, että kyseessä on hyvin yleinen ilmiö, koska teillä niin monilla on sama kokemus. Ei siis kannata kohtuuttomasti syyttää itseään sekoamiseen asti niin kuin minä olen tehnyt. Ei voi kuin hyväksyä asiat näin. Jotkut vaan on suosittuja ja jotkut ei. Me jotka ei olla, meille tavallaan osoitetaan oma paikkamme hierarkiassa. Vähän niin kuin joku sanoi tuolla ketjun alussa, että meidän tehtävämme on olla yleisönä, jotta joku muu voi olla se tähti.

Itsellä tosiaan se että, ihmisiä on ympärillä kyllä mutta monien seurassa ollessa ulkopuolisuuden tunne. Tavallaan yksinäinen, tavallaan en.

Yksinäisyys on tunne eli se on kvalitatiivista. Yksinolo taas ei ole tunne, eli se on kvantitatiivista, vaikka silloin saattaakin tuntea yksinäisyyttä.

Eli tavallaan sinä et ole yksinäinen, vaan sinä olet yksinäinen vaikka olisitkin ryhmässä tai yksinäsi. Monet yksinäiset kertovat että heidän ainoa kontaktinsa on kaupan kassa. Se ei vähennä yksinäisyyden tunnetta lainkaan, vaikka he lukevatkin sen kontaktiksi, koska siinä laatu ei parane yhtään, vaikka määrällisesti ihmisiä onkin yksi enemmän.

Olen huomannut sen joissakin ihmisissä, jotka ovat muutoin ihanan kilttejä, ystävällisiä ja muita huomioonottavia, että he ovat myös varautuneita. Se tarkoittaa käytännössä sitä että he eivät jaa itsestään mitään, eivätkä he uskalla olla myöskään toisesta kiinnostuneita. Tietenkin he ovat toisista kiinnostuneita, mutta se ei näy missään. Juuri nämä ihmiset sitten jäävät ulkopuolelle, koska he eivät anna itsestään mitään, eivätkä he kiltteyttään uskalla udella toisesta ihmisestä mitään.

Tämä tulee ketjun alkupäässä hyvin ilmi kun joku ehdottaa että pitää tuppautua mukaan ja kiltti ihminen siitä heti kieltäytyy, että "sehän olisi sopimatonta". Mutta, se että tuppautuu, kysyy ja vaatii vastauksia, on sitä että ihmisestä alkaa muotoutua persoona, eikä liukas ja puhdas ihmissaippua. Se synnyttää mielenkiintoa eikä ihmistä pidetä enää itsestäänselvyytenä ja tylsänä myötäilijänä.

Tässä voisi kysyä yhden kysymyksen. Kuinka monta kertaa olet väitellyt tai ihan riidellyt ystäviesi kanssa? Jos vastaus on ettet kertaakaan, niin sitten olet se ihmissaippua, puhtoinen ja liukas joka ei tunnu miltään mutta jonka päälle muut kyllä mielellään kaatavat kaiken.

Ei mun mielestä ystävyydellä tai yksinäisyydelle ole mitään tekemistä määrällisen analyysin kanssa. Tai on siten että jotkut vissiin luokittelee ja stereotypioita muita ennen syvempää tuntemista. Kannattaako tollanen analyysi, ja mitä sillä haetaan; se olisikin varmaan jonkun muun tutkimusotteen mukainen tarkastelu.

Ehkä sitä yhtä vaan ehdi huomaamaan jos pölöttää niin paljon itsestään. Eiks meidän kaikki vuorovaikutus ole sosiaalista ja sosiaalinen todellisuus ja " ryhmän säännöt ja hierarkia"rakentuu myös niiden porukan äännekkäimpien ja dominoivien sääntöjen mukaan.

Jos joku on arka se ei tarkoita että se on arka kaikissa tilanteissa. Ehkä älyää vaan muilla olevan enemmän huomion tarvetta, ja siksi on varautunut skannaamaan mihin väliin kertoa itsestään ja tuleeko hyväksytyksi tai kannattaako kaikille omia asioitaan edes kertoa lähtökohtaisesti, jos vaikkapa sattuvat tylsänä jo pitämään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin aikoinaan yhteen toiseen äitiin leikkipuistossa. Juteltiin ja lupasin antaa lapseni pieneksi jääneitä vaatteita hänelle, ilmaiseksi. Sovittiin lasten leikkitreffit seuraavalle päivälle.

Oltiin aikanaan paikalla, ja annoin vaatekassin. Luulin, että oltais juteltu edes jotain, lapset leikkineet keskenään, mutta lähtikin heti sen jälkeen muiden, hänelle tuttujen äitien luo juttelemaan pyytämättä minua mukaan. Vaistosin, etten ole tervetullut.

Silloin tajusin, että mikä homman nimi on. Jotkut kelpaa ja toiset ei. Onneksi minulla oli ja on paljon ystäviä. Harmitti kyllä antaa hyviä vaatteita tyypille, joka ei edes niitä leikkitreffejä lapsille halunnut toteuttaa.

Mulla on käynyt tällaisia tapauksia useita elämän aikana. Joskus oikein huvittaa miten voin olla niin sinisilmäinen. Jos itse sopisin samanlaista niin tottakai ajattelisin, että on edes kohteliaisuuden vuoksi jäätävä juttelemaan. Tuntuu, että  jollain ei ole omatuntoa ollenkaan. 

Kyse ei ole omastatunnosta, vaan siitä, miten sen tilanteen hahmottaa.

Jos esim. ei pidä itseään kiinnostavana millään tavalla, niin ei osaa kuvitella, että toinen odottaa jotain jutteluhetkeä.

Tai jos on itse kovin kuormittunut ja väsynyt jostain syystä, niin ei vaan kerta kaikkiaan jaksa jäädä tekemään tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Näin on itselle käynyt usein. Saatan miettiä, mitäköhän tuo minusta tahtoo, mutta olen liian väsynyt jäädäkseni rupattelemaan.

Käsitykset kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus: kun on perhe, jossa alaikäisiä lapsia, työpaikka, koti- ja pihahommia (jotka joudut tekemään yksin) sekä vapaa-ajan viettotapoja, joita voi ja saa tehdä yksin tai perheen kanssa, ei kaipaa erityisesti sydänystäviä. Ei oikein ehdi kaveerata. Kaveruudet ovat olleet jo pitkään kevytversioita siihen verrattuna, mitä ne olivat silloin, kun ystävät olivat tärkeimmät sosiaalisen elämän myötäkävijät. En ole asiasta iloinen enkä surullinen, näin tämä on mennyt.

En ole ikinä kokenut olevani yksinäinen. Olen luonteeltani itsenäinen ja riippumaton. Ehkä juuri sen takia monet ovat viihtyneet seurassani. Harvoin tunnen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ja pidänkin tietynlaista ulkopuolisuuden tunnetta toisaalta universaalina, toisaalta omana vahvuutenani. Ehkä ap:n pitäisi vähentää liian suuria odotuksia muilta. (Muut saattavat haistaa läheisriippuvaisuuden lemun.)

Miten tää liittyy ap: n tilanteeseen. Sulla on perhe ja mies hänellä ei. Olet ehkä kerennyt luoda vahvat verkostot ennen sitä. Sulla on kuitenkin joku. Mies sekä lapset. Ajattelappa nyt ihan oikeasti tilannetta jossa olisit ihan yksin all alone.

Haluasisit olla osa porukkaa, mutta et vain ole.

Okei, aikuiset haistaa epätoivon, mutta onko se syy jättää ulkopuolelle? Miksi joku ei kelpaa, kun se voisi olla toisinkin, ihan kohteliasiuudesta ja uteliaisuudesta tutustua. Ei ap.

No siten, että tilanteet muuttuvat, ja ystävyyksien merkitys saattaa vähentyä, kun elämä täyttyy muulla.

Tarkoitukseni ei ole olla tyly, mutta miksi ihminen (ikään katsomatta) ei saisi valita kavereitaan/ystäviään? Jos jonkun kanssa on jotenkin epämukavaa, ei sellaisen kanssa halua olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin 5 hengen naisporukasta vuosi sitten. Syy oli yksinkertainen: en jaksanut enää teinidraamaa, pinnallisuutta ja tasoa, jossa vain lesoillaan milloin mistäkin. En kokenut 10 vuoden jälkeen enää aitoutta, luottamusta jne. Minä kasvoin ja sanoin heipparallaa! Harmillisinta tässä oli se, että halusin asiasta keskustella heidän kanssaan, mutta säikähtivät tunteista puhumista niin paljon, että eivät kyenneet keskustelemaan ystävyydestämme tai mistään henkilökohtaisesta vaan keskustelunaloitus aiheutti vielä enemmän draamaa, juoruilua ja ihan perus ilkeyttäkin.

Niin se elämä vaan jatkuu ja uusia sydänystäviä on tullut elämään!

Vmp. Mistä moinen draama, jos nyt muut näkevät useammin niin sitten näkevät, tuollaiset "erot" porukasta on myötähäpeää aiheuttavia.

Hassu. En koskaan sanonut mitään näkemisestä. En ymmärrä mistä sait viestisi sisällön. Erikoista miten ihmiset lukevat tekstiä projisoiden :D

No viestittelevät enemmän. Ihan samaa noloa yritystä määräillä ja omistaa. Takertuvat ihmiset jää yksin, ja syystä.

Käsitit viestini aivan väärin :) Kaipasin aitoutta, olemista ja rakkautta. En kokenut katetutta tai ulkopuolisuutta ryhmässä. Koin henkistä ulkopuolisuutta yksilöiden kesken. Mainitsin syyt tähän yllä.

Elämässä pitää osata ja uskaltaa tehdä asioita yksinkin, ilman mitään laumaa tai juttuseuraa ympärillä. Moni ainoana lapsena kasvanut varmaan tunnistaa tämän kokemuksen. Siinä väkisinkin tottuu ja kasvaa tietynlaiseen itsenäisyyteen. Toki itselläkin lapsuus- ja nuoruusvuosina on aina ollut joku bestis, mutta perhe- ja työkuvioiden, muuttojen ja pitkien välimatkojen takia yhteydenpito on jäänyt. Hyvin menee, ilman minkäänlaista niin sanottua uskottua parasta ystävääkään.

Loppujen lopuksi, tärkeintä on olla sovussa itsensä kanssa, ei elää liikaa muiden ihmisten kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsi muita kavereita. Jos ovat sosiaalisesti näin rajoittuneita, että olet kertonut yksinäisyydestäkin, eivätkä siltikään pyydä, niin tilanne ei tule muuttumaan.

Mun mielestä nämä kaikki on ihania ihmisiä eivätkä varmasti tahallaan halua satuttaa. Mutta siinä mielessä oikeassa olet, että tilanne tuskin yhtäkkiä muuttuu. Kiinnostaa, eikö muut ole kokeneet jossain ympyröissä vastaavaa? Ap

kyllä on koettu monet kerrat.Työskenteli yksin, mutta yhteisiä kurssi - ja muita infojuttuja oli useinkin. En tuntenut oikein ketään.

Yksin sai olla ja näyttää tyytyväistä naamaa.

Virkistys retket olivat surkeita. En kaikkiin edes lähtenyt. Tiedän tunteen.

Kokemusta on. Jään aina ulkopuoliseksi. En hyväksynyt asian enkä edes yritä sisäpiiriin. Naiset tarvitsee aina jonkun, jota parempia yhdessä ovat ja jota nokkia. Voin hyvin olla sellainen, ja sellaiseksi joudun kun olen liian suurpiirteinen ja välinpitämätön sellaisten asioiden suhteen, joiden varaan naiset rakentavat sosiaalista statustaan. Kokevat sen epäkunnioittavuudeksi, vaikka en mitenkään kritisoi heidän valintojaan. Haluan vain elää itse vapaana niistä.

Siis *Olen hyväksynyt asian.