Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Korkeushyppy. Minun ahterini kun ei noussut millään. Tasapainoilu puomilla; muistan vielä kun olin puomilla (n. 15 cm korkeudella lattiasta) ja opettaja sanoi naureskellen: "Katsokaa, hän kävelee jalat ulospäin kuin apina!" 973

Varmaan se, kun yläasteella jouduttiin välillä yksin esiintymään muiden edessä (esim. joku pukkihyppely tai korkeushyppy), eikä porukka ollut kovin kannustavaa. Kukaan liikuntaryhmäni tytöistä ei ollut mitenkään loistava urheilija, mutta silti etenkin tietyille naurettiin ihan avoimesti. Nuo tilanteet antoivat toisille mahdollisuuden arvostella paitsi liikuntasuoritusta, myös vartalon, vaatetuksen tai liikkeet. Koko esityksen ajan kuului supina "Kattokaa ny miten toi seisoo" ja "Kamelinvarvas paistaa, hihihi". Opettajamme ei puuttunut tuollaiseen mitenkään, vaan joskus jopa heitti bensaa liekkeihin kommentoimalla suorituksen jälkeen jotain sarkastista. Tuollaisessa kyllä tehokkaasti murennetaan herkässä kehitysvaiheessa olevan nuoren itsetunto ja minäkuva.

Joukkuepelit, olin nuorena yksilöurheilija: uinti, suunnistus yms..

Kun olisi yksikin muisto, joka EI ole inhottava, vaan valitettavasti ei ole. Yläasteella opettaja P. Kallionpää (Jyväskylä) työnsi minut vaatteet päällä suihkuun ja tulen ikuisesti muistamaan sen kävelyn märissä vaatteissa kotiin. Silloin päätin, etten IKINÄ enää tule osallistumaan yhteenkään joukkoliikuntatuntiin tai mihinkään liikuntatuntiin. Myöhemmissä oppilaitoksissa eräskin opettaja tuli hakemaan mut kotoa liikuntatunnille. Isäni ilmoitti oven raosta, ettei se tule! Jos se on päättänyt, ettei se tule, niin sen päätä ei käännä mikään. :D 

Yhdestä oppilaitoksesta erosin, kun pakottivat pesäpalloon. Sanoin, että voin mennä vaikka uimaan ja tuoda sen kuitin todisteeksi, että olen uinut, niin ei tämä käynyt (aikuisoppilaitoksen!) opettajalle. Sanoin siihen, että eiköhän tämä sitten ollut tässä. Lasta voitte vielä kiusata, mutta kolmekymppistä akkaa ette pakota enää mihinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Suunnistaminen. Märässä, tiuhassa, vaikeakulkuisessa, hämähäkinverkkoisessa jne. metsässä rämpimistä. Kartasta ja kompassista en ymmärrä vieläkään mitään. 

Se oli ihan pskaa. Olin kiltti tyttö ja yritin aina parhaani, mutta himourheilija liikunnanope kohteli minua kuin purkkaa kengänpohjassa, koska en ollut nopea ja osannut lajeja valmiiksi.

Kerran parisuunnistuksessa sain pariksi sellaisen vähän punkkaritytön. Kun olimme kävelemässä kohti metsää hän kysyi, että mennäänkö kahville? Olin ihan huuli pyöreänä että meidänhän pitäisi mennä tuonne märkään metsään etsimään niitä rasteja... Hän tuumasi että ei hän ainakaan mitään löydä, miksi sinne pitäisi mennä? No en löytäisi minäkään, joten menimme kahville ja istuimme siellä koko tunnin ajan, hän poltteli tupakkaa. Palattuamme totesimme vain että ei löydetty mitään. Tuli jotenkin voimaannuttava olo kun tajusi, että opettaja olisi kohdellut minua kuin roskaa vaikka olisin huhkinut siellä metsässä ja löytänyt pari rastia. Nyt hän voi vaan voimattomana pöhistä kiukusta.

Vierailija kirjoitti:

Se kun viimeiseksi jäi joukkueesen valinnassa. Kaikki muut oli jo " huudettu " ja minä jouduin eitoivottuna jompaankumpaan joukkueeseen. Se naureskelu ja kyräily ja sadattelu että nyt kyllä hävitään tää peli , kun tuo tuli meidän joukkueeseen. En ollut edes huono liikunnassa. Päinvastoin , voitin palkintoja juoksukisoissa ja hiihdossa. Kilpailin myös isommissa kisoissa. Minua vaan halveksittiin ja lytättiin koko kouluaika.

Sama!

Minut valittiin pesäpallon joukkueen jaossa aina viimeisten joukossa, vaikka olin yksi parhaista lyöjistä koko luokalla. Ilmeisesti valinnat eivät perustuneet taitoihin, vaan kyseessä oli kilpailu luokan suosituimpien oppilaiden paikoista. Nepsynä en siinä pelissä pärjännyt. 

Luistelu jäätynein varpain -20c pakkasessa koulun huonolla jääkentällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suunnistaminen. Märässä, tiuhassa, vaikeakulkuisessa, hämähäkinverkkoisessa jne. metsässä rämpimistä. Kartasta ja kompassista en ymmärrä vieläkään mitään. 

Se oli ihan pskaa. Olin kiltti tyttö ja yritin aina parhaani, mutta himourheilija liikunnanope kohteli minua kuin purkkaa kengänpohjassa, koska en ollut nopea ja osannut lajeja valmiiksi.

Kerran parisuunnistuksessa sain pariksi sellaisen vähän punkkaritytön. Kun olimme kävelemässä kohti metsää hän kysyi, että mennäänkö kahville? Olin ihan huuli pyöreänä että meidänhän pitäisi mennä tuonne märkään metsään etsimään niitä rasteja... Hän tuumasi että ei hän ainakaan mitään löydä, miksi sinne pitäisi mennä? No en löytäisi minäkään, joten menimme kahville ja istuimme siellä koko tunnin ajan, hän poltteli tupakkaa. Palattuamme totesimme vain että ei löydetty mitään. Tuli jotenkin voimaannuttava olo kun tajusi, että opettaja olisi kohdellut minua kuin roskaa vaikka olisin huhkinut siellä metsässä ja löytänyt pari rastia. Nyt hän voi vaan voimattomana pöhistä kiukusta.

Tää oli ihana :) Kilttinä, kiusattuna ja liikunnanopettajan inhoamana olisin itsekin kaivannut tuon punkkaritytön kaltaista rohkaisijaa.

Mää olen sodan jälkeisen ajan lapsi. Ei ollut rahaa mihinkää urheiluvälineisiin. Olin myös koulun pienin ja nuorin oppilas.

Hiihtämään piti lähteä. Sain jotkut varmaan sotilaiden varastosta olevat pitkät sukset, ja enhän minä jaksanut sellaisilla juurikaan hiihtää. Olin jäänyt jälkeen ja sitten kaaduin selalleni sukset pystyssä lumihankeen. Opettaja oli lähtenyt etsimään, kun yksi hiihtäjä ei ilmestynyt maaliin. Makasin selälläni hangessa sukset jotenkin pystyssä, enkä päässyt ylös. Vuosien päästä tapasin opettajan, ja hän ei suinkaan muistanut minun briljanttista osaamistani, vaan sen muiston, kun makasin lumihangessa odottaen apua.

Toisen kerran piti sukset laittaa jalkaan , kun oltiin rankan lumisateen jälkeen menossa mökille.  Selälleni silloinkin mätkähdin, eikä urheilullinen puolisoni nauramatta auttanut minua ylös hangesta. Sentään lapioi polun autolle, niin ei toista kertaa tarvinnut suksiin sonnustautua.

Ei ole enää lunta mökkitielläkään, tai saa nyt nähdä millaisen talven tekee ilmojen haltija.

Peräkanaa juoksu tampuriinin tahtiin. Vm.-71

Itselläni uiminen oli niitä harvoja lajeja, joista liikunnassa pidin. Koska meillä kuitenkin oli 9. luokan keväänä uintitunteja noin 3-4 viikon välein, ne osuivat aina samaan aikaan menkkojeni kanssa, enkä siis voinut osallistua niille. Opettaja (joka ei mikään mukava tyyppi ollut muutenkaan) raivosi, että miten ihmeessä ne muka voivat olla joka kerta, kun pitäisi mennä uimaan. Hän uhosi minulle muun ryhmän edessä, ettei päästä minua läpi liikunnasta ja miltäs sitten tuntuu, kun kaikki kaverini valmistuvat pian ja minä saan jäädä yläasteelle kärvistelemään. Lopulta äitini soitti tuolle opettajalle aika tiukkasanaisen puhelun ja asia sovittiin sillä, että kävin pari kertaa kouluajan ulkopuolella korvaamassa noita uintitunteja.

Monilla muillakin oli tuon opettajan kanssa vääntöä samasta asiasta, muun muassa kaverillani, joka ei putkitettujen korvien vuoksi voinut uida lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Aika ihmeellistä, että jokainen suomalainen on valittu aina viimeisenä joukkueeseen. 

Ketjun nimi on "inhottavin koululiikuntamuisto". Ei täällä ne liikkatunnilla loistaneet kirjoittele. Lue aloitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kun viimeiseksi jäi joukkueesen valinnassa. Kaikki muut oli jo " huudettu " ja minä jouduin eitoivottuna jompaankumpaan joukkueeseen. Se naureskelu ja kyräily ja sadattelu että nyt kyllä hävitään tää peli , kun tuo tuli meidän joukkueeseen. En ollut edes huono liikunnassa. Päinvastoin , voitin palkintoja juoksukisoissa ja hiihdossa. Kilpailin myös isommissa kisoissa. Minua vaan halveksittiin ja lytättiin koko kouluaika.

Sama!

 

Minut valittiin pesäpallon joukkueen jaossa aina viimeisten joukossa, vaikka olin yksi parhaista lyöjistä koko luokalla. Ilmeisesti valinnat eivät perustuneet taitoihin, vaan kyseessä oli kilpailu luokan suosituimpien oppilaiden paikoista. Nepsynä en siinä pelissä pärjännyt. 

Tämä! Eipä ne ekana valitut aina olleet mitään parhaita urheilussa, mutta suositut valittiin ensin ja epäsuosituin jäi viimeiseksi vaikkei olisi liikunnassa paljoa muita huonompi ollut. Tämä toiminta korostui erityisesti yläasteella.

Nykyisin pidän liikunnasta, mutta ala-asteella pakkopullaa. Miksi? Olin sen verran hyvä, että päädyin luokkien välisiin kisoihin, joissa olin sitten jumbosijoilla. Maastojuoksu oli yhtä kidutusta. Mahakas miesopettaja kannusti minua ohittavaa urheilufriikkiä. Minä yritin farkuissa ja markettitennareilla parhaani.

paskin liikuntatunti koskaan kirjoitti:

Yläasteella ennakkovaroittamaton tanssitunti liikuntatunnilla tyttöjen kanssa. Olin kiusattu hylkiö ja tämä tunti paloi erittäin negatiivisena kokemuksena mieleeni iäksi. Tytöt tietysti inhosivat minua joten "kumppani" vaihtui kun tytöt eivät halunneet joutua mihinkään tekemisiin tällaisen epäsuositun hylkiön kanssa :/

Olisi varmaankin pitänyt lähteä vain lintsaamaan heti tunnin aiheen paljastuttua...

Ennakolta kerrottu ja kovasti stressattu tanssitunti poikien kanssa. Vain pari poikaa, joilla oli seurustelukumppani paikalla tanssi. Loput lintsasivat tai istuivat penkillä naamallaan ilme, että minä en ainakaan tanssi. Itseä kauhistutti ajatuskin tanssia heistä kenenkään kanssa, kädet hiessä ja varpaita talloen. Toisaalta sekin, ettei kukaan heistä missään nimessä halunnut tanssia minun kanssani, ei kauheasti itsetuntoa kohottanut. Ei ollut oikein menestys se tanssitunti.

Pakollinen osallistuminen vuosittaisiin yleisurheilu- ja hiihtokilpailuihin. 

Kaikki liikuntatunnit ja siitä osittain kärsin vieläkin. 

Se, ettei ohuita siteitä oltu keksitty ja paksuissa vaippamaisissa siteissä piti osallistua kuukautistenkin aikana. Ei mitään joustoa. Uimapäivinä äiti sentään suostui kirjoittamaan sairaspoissaolon.  Oli ihan noloa ala-astelaiselle. 

Telinevoimistelu. Siis mitä järkee on pakottaa sellaiseen, johon ruumiinrakenne ja tasapaino-ongelmat eivät millään sovi?? 

Kaikki oli pahinta, ihan kaikki, tappoi liikunnan ilon.