Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Vihasin uintivuoroja ja yleensä lintsasin niistä.

Lainaus (viesti nro 1884): ”Yläasteella opettaja P. Kallionpää (Jyväskylä) työnsi minut vaatteet päällä suihkuun.”

Minulla oli tuo sama liikunnanopettajana 1970-luvulla! Mitään traumoja hänestä ei kylläkään jäänyt. En tykännyt hiihdosta enkä lentopallosta. Koulun maapohjahalli oli kurja, kun siellä oli niin kylmää.

Meillä oli yläasteella 70-luvulla fiksu naisopettaja, joka oli tajunnut että tanssi on liikuntaa. Niinpä meillä oli aina silloin tällöin liikuntatunti koulun voimistelusalissa ja opettaja laittoi musiikin soimaan. Se oli ainoa liikuntamuoto josta pidin ja jossa olin hyvä. Muistan ne tunnit vielä, kaiken muun olenkin onnellisesti unohtanut. Kiitos, Ella! 

tamburiinin tahdissa mentiin ympyrässä sinisissä voimistelupuvuissa

'askel askel hyppy "jonossa kehärummun tahdissa..auta armias jos putosit rytmistä.

Helena Enckell,naisvoimistelun suuri lady,johdatti meitä nauhan,vanteen ja pallon kanssa kauniisiin liikkeisiin.Kömpelönä ,enkä ollut ainoa,sain kuulla kunniani.Koskaan ei pelattu ta tehtyyn muutakaan.Koko aikuisikäni olen vihannut naisten voimistelua .

ei saatu mennä hiihtämään kun oli yli -30 pakkasta.harmittaa vieläkin 45 vuoden jälkeen.

uimahallissa   selässäni oli muutama finni n.10v opettaja kehoitti minua nousemaan altaasta että en tartuta muita !   

Olin vähän nolona, kun opettaja Arvo Pentikäinen (missi- ja laulajatyttöjen Tuiren ja Sadun isä) yritti tyrmätä minut nyrkkeilyssä, mutta ei onnistunut. Oli noloa, kun opettaja sai naurut. 

Kansakoulun hiihtoretket. Matkalla oli korkea, jyrkkä mäki. Jokaisen oli pakko laskea siitä vaikka kuinka pelotti. Moni kaatui ja täytyi jäädä odottamaan siihen kohtaan kunnes kaikki olivat laskeneet. Sitten katseltiin ja naurettiin ( opettajan johdolla!) niitä jotka olivat hyvin alkupäässä kaatuneet. Minä olin se huonoin, kaaduin tahallani kun pelkäsin niin kovasti. Opettaja oli hyvin urheilullinen, sotilastausta. Melkoinen yhdistelmä pienten lasten kasvattajaksi. Hän sai myös pari varoitusta työssään väkivaltaisesta käytöksestä oppilaita kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Meidän liikunnaopettaja haisi yleensä viinalle ja silmät haritti, joten varmaan hän on lonkalta antanut kullekin oppilaalle arvosanan. 

Tuttu tilanne! Meillä yläasteella poikien liikunnanopettaja antoi heti ekalla liikuntatunnilla tehtäväksi kävellä jonnekin ja lupasi olla siellä vastassa. Todellisuudessa maikka kaarsi pyöränrämällään kaljalle baariin, eikä äijää sen jälkeen näkynyt. Käveltiin sitten takaisin koululle ja vetelehdittiin urheilukentällä ihmettelemässä, että mitäs tässä pitäisi tehdä kunnes tunnin loputtua lähdettiin kotiin. Pian opittiin, että jos ope käski kävellä jonnekin, lähdettiin suoraan kotiin koko porukka. Eipä tuohon opettajan touhuun kukaan 1980-luvulla puuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Voisin luetella paljon samoja asioita kuin muutkin joukkueiden valinnasta, jatkuvasta testauksesta ja surkeasta (olemattomasta) opetuksesta. Kummallisinta oli silti ala-asteella, kun koulukaverini liikuntanumero laski sen takia, että hänellä oli käsi murtunut ja kipsissä monta viikkoa. Open mukaan suorituksia puuttui niin paljon :). Ihanan reilua.

Yläasteella hirveintä oli telinevoimistelun pukkihypyssä tapahtunut välikohtaus. Ryhmässämme oli yksi todella lihava oppilas, ja ope sai päähänsä, että kaikkien täytyy tehdä vuorotellen pukkihyppy niin että muut katsovat. Tämä lihava tyttö vähän epäröi omalla vuorollaan, mutta ope sai hänet suostuteltua yrittämään. Pystyn vieläkin mielessäni näkemään miten hän ottaa muutaman hitaan, kömpelön juoksuaskeleen ja lopuksi yrittää hypätä ja tömähtää täysillä päin pukin reunaa. Ei yksinkertaisesti saanut itseään ilmaan kuin max parikymmentä senttiä. Suurin osa ryhmää oli onneksi niin kuin ei olisi nähnytkään mitään mutta pari luokan kiusaajatyttöä nauroi ihan avoimesti :/.

Pelkäsin koulussa aina, että se hlvatan pukki otetaan esille. Olisin ollut se, joka putoaa. Käyttö jäi onneksi vähäiseksi ja onnistuin välttämään.

Vierailija kirjoitti:

Ylipäätään se ettei liikuntatunnilla opetettu mitään. Liikuntatunti oli todellakin vain tunti jolloin liikuttiin, ei liikunnan opetusta. Kun ei osannut heittää palloa niin ei sitä kukaan opettanut. Kun ei osannut hiihtää niin ei sitä kukaan kertonut mitä kannattaisi tehdä toisin. Kun ei osunut palloon pesiksessä niin ei sitä ainakaan koulussa oppinutkaan. Liikuntatunnit aina vaan joutui toistamaan niitä asioita mitä ei osaa ja muiden katseen alla ilman ohjausta toistamalla ei edes voinut keskittyä itse suoritukseen että olisi voinut itse huomata mitä tekee väärin. Paniikissa vaan hoiti vuoronsa niin nopeasti kuin pystyi että pääsee pois huomion keskipisteen roolista.

Lapsen logiikalla ei myöskään ruvennut itse harjoittelemaan asioita, joita ei osannut, vaan välttämään parhaansa mukaan.

Ala-asteella valittiin aina joukkueeseen viimeisenä. Enkä oo koskaan ollut mikään huonokuntoinen pullukka mutta yksinkertaisesti en oo myöskään ollut lahjakas liikunnassa. Yläasteella aloin pelaa korista (tunnollisesti kävin joka treeneissä 3 x viikko) ja kunto kohoni silmissä. Muistan kuinka yks vanha luokkakaveri ihmetteli ku en enää ollut se lahjaton tapaus :D Onneksi yläasteella/lukiossa opettaja tajusi että joukkueen voi muodostaaa myös niin ettei kukaan jää viimeiseksi. N

Kyllä ne oli jotain lentopallo- tai muita joukkuepelejä ja se että jäin aina vihoviimeiseksi, kun joukkueisiin valittiin. Inhosin ja inhoan edelleen kaikkia joukkuelajeja.  Sen  sijaan olen harrastanut aikuisena hyvällä menestyksellä ratsastusta, tennistä, laskettelua, surffausta ja tanssia. Joten ei ole koordinaatiossa vikaa, joukkuepeleissä jäädyin aina täysin, alisuoriudun enkä halunnut edes yrittää.

Olin urheilussa ja varsinkin voimistelussa hyvä, tykkäsin kaikista liikuntamuodoista. 

Sitten lukiossa kuulin huhua että voikkatunneilla olisi tanssia luokan tyttöjen kanssa. Jotkut luopiot jopa kannattivat ajatusta. Vastustus oli kuitenkin niin kova että homma kuivui kasaan. Huokaisin helpotuksesta.

Opiskeluaikana sitten erehdyin lyhyelle tanssikurssille ja innostuin. Tanssi on sitten ollut suuri ilo elämässäni.

60-luvulla liikuntatunti juhlasalissa, velttohyppelyä tamburiinin tahdissa.

Jatkuva hiihto, jota oli talvella käytännössä aina monta viikkoa putkeen. V-t-tti myös se jatkuva suksien raahaaminen kouluun ja koulusta kotiin. Helppoa opettajalle toki, kun voi vaan laittaa lapset ladulle eikä tarvitse opettaa mitään. Joskus harvakseltaan saatiin luistella tai pelata sisällä sählyä. Koulun pakkohiihtojen jälkeen en ole hiihtänyt vapaaehtoisesti. En tykkää siitäkään, jos tulee telkkarista hiihtokilpailuja. Se kellojen kilkatus ja suksien ääni ahdistaa.

Väkisin pakotettu takaperinkuperkeikka ala-asteella.

Minulle oli ikävintä arvostelu koulutodistuksessa numeroina liikunnsta. Saavutin 1990- luvulla 13- ja 14- vuotiaana painonnostossa mitaleita nuorten Suomenmestaruuskilpailuissa ja sain yhden kultamitalin. Koululiikunnassa yleisimpiä lajeja ovat joukkuelajit, hiihto ja yleisurheilu. Koululiikunnassa ei kuitenkaan opeteta painonnostoa. En pitänyt näistä tavallisista urheilulajeista, enkä edes yrittänyt liikuntatunneilla saada hyviä tuloksia näistä lajeista. Jalkapallokentällä seisoin kentän laidalla kädet taskussa. Jotenkin harmittaa, että painonnoston suomenmestari sai liikunnan numeroksi joka kerta seiskan. Toisaalta liikunnanopettaja ei voi muutakaan tehdä. Minun mielestäni liikuntaa ei pidä arvostella numeroin koulussa, sillä se tappaa monen nuoren urheiluinnostuksen.