Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Ai kamala, niitä on niin paljon, etten varmaan osaa valitakaan 😵💫

Vasurina pesäpallon pelaaminen

Lentopallo, koska ranteet tulivat mustelmille

Uiminen, koska en osannut kunnolla

Hiihtäminen, yök

Pukkihyppely, voi hitto

Lähes kaikki lajit oli inhoa tuottavia. Mutta eniten se, että liikkatunnin jälkeen pukuhuoneessa oli tunkkaista ja oli ahdasta ja kiire pukea märkään ihoon kireitä sukkahousuja. Usein tosin liikunta ja lenkki oli ruokailun jälkeen!!! Silloin juostiin kovaa ja kylkeen pisti aina ja tunsi itsensä norsuksi mikä on vielä idioottikin.

Iloa liikunnasta sain vasta  lukiossa. Mutta vaikka kuntoni oli hyvä ja kävin oma-aloitteisesti lenkillä, ei numero siitä ikuisesta seiskasta noussut yhtään. Sama ope oli koko kouluajan ja hän oli minut luokitellut seiskaan eikä siitä perääntynyt. Olen alkanut inhota monia opeja näin vanhemmiten , vaikka silloin ne tuntuivatkin ihan mukavilta. Niin monessa oisi tarvinnut kunnon tukea ja kannustusta. Mutta vain ne ketkä oli jossain oikeassa urheiluseurassa  tms. sai kunnioitusta ja hyviä arvosanoja.

Pesis ja voimistelu.

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunta pitäisi olla numeroarvostelun sijaan hyväksytty/hylätty osallistumisen mukaan. Kaksi kriteeriä: olet paikalla ja yrität.

Tai ei arvostelua ollenkaan, koululiikunta tapahtuu koulupäivän aikana. Pari vaihtoehtoa jos mahdollista joista voi valita mieleisemmän. Pääasia, että liikkuu ja liikuntatavoitteiden paino sillä, että kaikki löytäisivät liikunnasta mielihyvää.

Niin mutta kun eivät kaikki vaan ole liikunnallisia eikä liikunta ole se oma juttu. Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Vierailija kirjoitti:

Lentopallo. Opettajalle oli jostain syystä tosi tärkeää, että kaikki oppivat pelaamaan hyvin lentopalloa. Jos ei ollut tarpeeksi hyvä, joutui ylimääräisiin lentopalloharjoituksiin, jotka pidettiin joko aamulla ennen koulun alkua tai iltapäivällä koulun jälkeen. 

Lentopallo oli kamalaa. Ranteisiin sattui pallon lyöminen ihan hirveästi.

Vierailija kirjoitti:

Telinevoimistelu oli kamalaa. Kuudennella luokalla piti harjoitella ja suorittaa oman tavoitteen mukaan joko kulta- hopea- tai pronssiliikesarja. Muistan kuinka jännitin ja panikoin jo viikkoja ennen tuota suorituspäivää! Yksi liikunnallinen ja taitava tyttö suoritti kultasarjan, johon kuului muistaakseni ainakin päällä seisonta, jokin trapetsi, notkeusliikkeet, puomi, voltti.. Epätoivoisesti yritin tanakalla olemuksellani suorittaa hopeasarjaa, mutta en pysynyt vaa`assa tarpeeksi puhtaaksi tarpeeksi kauaa. Putosin pronssille. Pahinta oli muiden tyttöjen arvioivat katseet.

Voi hel****i mitä liikesarjoja. Sano vielä ettei niitä kukaan ensin opettanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunta pitäisi olla numeroarvostelun sijaan hyväksytty/hylätty osallistumisen mukaan. Kaksi kriteeriä: olet paikalla ja yrität.

Tai ei arvostelua ollenkaan, koululiikunta tapahtuu koulupäivän aikana. Pari vaihtoehtoa jos mahdollista joista voi valita mieleisemmän. Pääasia, että liikkuu ja liikuntatavoitteiden paino sillä, että kaikki löytäisivät liikunnasta mielihyvää.

Niin mutta kun eivät kaikki vaan ole liikunnallisia eikä liikunta ole se oma juttu. Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Opiskeluissa ja elämässä tulee vastaan paljon asioita, jotka eivät ole oma juttu. Ei nyt sentään siihenkään pidä opettaa, että mikään ei ole pakko jos ei haluu. Siitä huolimatta, että liikunta on vielä näin vuosikymmenten jälkeenkin myös minulle pakko eikä mikään juttu.

Pesäpallo. Mulla on silmissä sellainen synnynnäinen vika etten hahmota ulottuvuuksia, näen kaiken tavallaan kaksiulotteisena. Saatoin siis seistä räpylä ojossa ottamassa muka palloa kiinni viisi metriä väärässä paikassa vaikka pallo olisi lentänyt täydellisessä kaaressa mun suuntaan. Enkä ikinä osunut lyödessä palloon samasta syystä. Edelleen muistan yhden luokkakaverin pettyneen ilmeen kun tuli mun vuoro lyödä. Luonnollisesti olin aina viimeinen joka tuli valituksi joukkueisiin. Nykyään voin kyllä sanoa, että rakastan liikuntaa ja kuntoni on varmasti parempi kuin valtaosalla mun ikäryhmää.

Kun olin ripustanut verkkarikassini naulakkoon käydäkseni vessassa. Niin sillä välin yksi ky rr pä samalla luokalla ollut oli ottanut verkkarini käyttöön. Se oli hamppari kerran tuplannut kuspää.

Mitään hyviä muistoja ei ole jäänyt. Pienessä kyläkoulussa liikunta oli 3-6 -luokkalaisilla samaan aikaan. Aina viimeisenä huutojaoissa. Olin liikunnassa aivan paska, ihan kaikessa. Harrastin ratsastusta ja judoa, mutta ne eivät kuulemma olleet oikeita urheilulajeja. Voimistelu ja yleisurheilu olivat. Meillä juoksemisesta tehtiin kauhea numero ja sitä harjoiteltiin vähintään joka toinen tunti. Olin hidas köntys ja sen sain myös kuulla.

Minua nöyryytettiin usein sekä opettajan, että oppilaiden toimesta. Urheiluvaatteista opettaja ei piitannut, ja lipunryöstössä minua metrin pidempi poika potkaisi *turvakärkikengällä* täysillä sääreen. Kaikki nauroivat ja ilkkuivat, että nyt se alkaa itkeä. Opettajaa ei kiinnostanut. Toinen kerta oli, kun opettaja käytti minua malliesimerkkinä huonokuntoisesta läskistä. Motivoi muita oppilaita sillä, että heistä ei tulisi kuten minä.

Vaihtaessamme kyläkoulusta yläasteelle saimme valita valinnaiseksi aineeksi joko liikunnan tai kuvataiteen. Rakastin kuvista, mutta kaikki muut valitsivat liikunnan ja opettaja pakotti myös minua valitsemaan sen, koska liikunta "on niin paljon tärkeämpää" ja tämän jälkeen sanoi koko luokan kuulleen, että jopa minä olin valinnut liikunnan ja "kehui" minua, ihan kuin olisin tehnyt kerrankin jotain oikein. Taas kaikki nauroivat. Pahinta oli se oman arvottomuuden kokemus. Olin lukuaineissa kympin tyttö ja liksatunneillakin yritin aina parhaani, vaikka olin huono. Silti se ei koskaan riittänyt. Ne, jotka polttelivat röökiä roskakatoksessa saivat numeroksi 10 ihan vain pärstän perusteella

Nämä olivat vain esimerkkejä. Lukioliikunta oli jo paljon siedettävämpää, opettajan ollessa hyvä ja kannustava tyyppi. Silti esimerkiksi lentopalloa pelatessa sai aina pidätellä itkua koko tunnin.

Pukkihyppy ekalla luokalla. Hirveen iso härpäke ja täysillä piti juosta päin. Lentopallo sattui aina ranteisiin. Joka kerta  sössötettiin, että "tekniikan pitää olla oikea". Ihan varmasti pitää, mut jos se ei ole, se sattuu helve...ti. Luistelu kaunoluostimilla, kun jarrutti kärjellä. Välillä on niin sairaan kylmä, että sitoessa nauhoja sekä varpaat että sormet meni lähes kuolioon. Ei ehkä ihan, mutta tuntien päästä illalla vielä kuumotti ja kihelmöi. Sairasta. 

Onneksi liikunnan arvosanalla ei ollut mitään merkitystä suuntaan jos toiseen, kun haki lukioon. Olisin keskiarvolla päässyt kyllä johonkin Mäkelänrinteeseenkin heittämällä, mutta en tietenkään halunnut. Liikunnan arvosana oli 9, mikä oli minulle huono. 

Kuka pelkää mustaa miestä. Open lempipeli. Jäin aina ensimmäisenä kiinni ja näin jouduin kiinniottajaksi. En saanut ketään kiinni ja usean kierroksen epätoivoisen yrittämisen jälkeen joku pakotettiin aina kanssani kiinniottajaksi.

Se, että minulla ei ollut kunnollisia liikuntavaatteita. Nolottaa vieläkin ne venyneet violetit kalsarit, vuonna 1995. Onneksi ei ole kuvamateriaalia..!

Ala-asteen hiihtotunnit ja teatteriopintojen hölkkälenkit. Jalkapallo ja pesis olivat hauskoja. Samoin koripallo ja lentis. Myös miekkailu ja tanssitunnit olivat mieluisia. Mutta se hiihtäminen voitelemattomilla suksilla säässä, kuin säässä..oijoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunta pitäisi olla numeroarvostelun sijaan hyväksytty/hylätty osallistumisen mukaan. Kaksi kriteeriä: olet paikalla ja yrität.

Tai ei arvostelua ollenkaan, koululiikunta tapahtuu koulupäivän aikana. Pari vaihtoehtoa jos mahdollista joista voi valita mieleisemmän. Pääasia, että liikkuu ja liikuntatavoitteiden paino sillä, että kaikki löytäisivät liikunnasta mielihyvää.

Niin mutta kun eivät kaikki vaan ole liikunnallisia eikä liikunta ole se oma juttu. Ei kannettu vesi kaivossa pysy.

Opiskeluissa ja elämässä tulee vastaan paljon asioita, jotka eivät ole oma juttu. Ei nyt sentään siihenkään pidä opettaa, että mikään ei ole pakko jos ei haluu. Siitä huolimatta, että liikunta on vielä näin vuosikymmenten jälkeenkin myös minulle pakko eikä mikään juttu.

No olipas nokkelasti ajateltu! En nyt ihan rinnastaisi koulua ja koko elämää. Kouluissa on monia vapaaehtoisia aineita ja jostain kumman syystä liikunta vaan on yhä pakollinen. Eikä kukaan ole väittänytkään että elämässä (!) voi pakot sivuuttaa vain sillä ettei halua.

En tykännyt koripallossa, muuten liikunnasta tykkäsin kun siihen aikaan juoksin ja hyppäsin pituutta+ kävin telinevoimistelussa.

Inhosin kaikkea liikunnassa. En vieläkään tajua ettei mitään sääntöjä opetettu. Myös opettajien pilkka oli vittumaista.

Muistan lukion rinnakkaisluokalla tytön, joka väkisin halusi saada liikunnasta 10. Muut aineet olivatkin sillä samaa sarjaa. Huomasi heti ettei se liikuntaa "harrastanut" ilosta vaan ihan mumeron vuoksi ja veren maku suussa. Tuli siitä bitchistä kielten maisteri ja jonkun toisen alan tohtori.

Yökkään vieläkin, ku ajattelen kaikkea liikuntaa koulussa. Oli niin sika ärsyttävää, kun aikoinaan pidettiin liikuntaa "pojille kuuluvana". Ikään kuin mitään muuta pojat eivät olisi saaneet harrastaa.

Kun luokkakaveri tippui puolapuilta hampailleen lattialle. Roikkui puolilla ylösalaisin. Etuhampaat irti.