Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?
Tuon musiikkiketjun innoittamana. Minut koululiikunta sai vihaamaan urheilua vuosiksi ja vasta aikuisena löysin liikunnallisen puoleni. Kaikkea piti mitata ja kaikesta kilpailla aina. Yksi pelko oli hiihtokilpailut, yksi huutojako, pesiksen ajolähtö jne.
Kommentit (1860)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lentopallo. Opettajalle oli jostain syystä tosi tärkeää, että kaikki oppivat pelaamaan hyvin lentopalloa.
Olet ilmeisesti ollut myös Koiviston (lentopalloilija) aikana koulussa tai lukiossa koska tuo oli hetken aikaa käsittämättömän muodikas laji.
Meillä oli voikkamaikkana aivan maaninen tapaus joka ohjelmaan kuului lentopallo, lentopallo, lentopallo ja lentopallo.
Sanoinko jo lentopallo?
Numeron sai lentopallon perusteella ja ainoa asia jota voikkatunnilla tehtiin kahden vuoden ajan kesät talvet säästä riippumatta oli lentopallo.
Ai niin, kerran käytiin keilaamassa.
Kaikki oli inhottavaa. Telinevoimistelu - jo puomilla pysyminen otti voimille. Pesäpallo - aina viimeisenä valittuna. - Koulun urheilukilpailut - ei menestystä. Lentopallo - en oppinut edes sääntöjä. Koripallo - sama juttu.
Ja silti koulun jälkeen kävin ahkerasti hiihtämässä ja luistelemassa, kesällä uimassa monta kertaa päivässä.
Äynli kirjoitti:
Sama juttu. Vihasin lipsuvia suksia. 30v tauko hiihdossa. Nyt päälle 50v ostin juuri uudet ja kunnolliset
karvapohjasukset. Oli niin lyhyt talvi, että testilenkki 6km jäi ainoaksi. Sukset toimi hyvin suojakelillä.
En kadu hankintaani. Seuraavaa talvea kelpaa odotella.
Oli niin lyhyt talvi? Täällä etelässäkin oli loistavat ladut pitkälti kolmatta kuukautta.
Liikkamaikka nainen oli aina äksy,vaativa.Irma liekkö kuollut jo?Irma kävi käsiksi luokkakaveriini.Päätyivät reksin kansliaan.Minuakin se simputti..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiltti mies 39v kirjoitti:
Yläasteen uimahallissa käynnit ja kun joutui olemaan alasti muiden poikien edessä suihkussa ja pukuhuoneella. Minulla oli ilmeisesti isoimpi penis kun kenelläkään muulla ja minua kiusattiin sen vuoksi. Myös tytöt saivat tietää asiasta ja kiusasivat hekin minua esim. huutelemalla, että näyttäisin heillekin sen "jättikokoisen kaluni".
Itse jouduin pienimunaisena menemään suihkuun. Eipä ollut herkkua sekään.
Kun jäi "vahingossa" sukset aina kotiin, kun piti hiihtää. Eikä kaikilla olisi ollut edes suksia. Reilun 20 asteen pakkasella sitten käveltiin junanradan vierellä pari tuntia liikunnanopettajan käskystä ja jokaisella paleltui kädet ja pää. Nykyään tuosta saisi liikunnanopettaja syytteen kidutuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä kertomuksia lukiessa verenpaine on kyllä ollut koholla. Miten käsittämättömiä pikkuhitlereitä onkaan Suomen kouluista löytynyt!
Varmaan kukaan ei enää lue tätä, mutta minun tekee mieli purkautua.
Minä vihasin koululiikuntaa. Tunsin sellaista antipatiaa koululiikuntaa kohtaan, mitä en ole mitään muuta oppiainetta kohtaan ikinä tuntenut. Suurin syy on se, että murrosikäinen kehoni aiheutti minulle suurta epävarmuutta, enkä halunnut kenenkään kiinnittävän huomiota siihen, miltä se näytti ja mihin se pystyi. Inhosin joukkuelajeja, joissa aina joku otti pelin liian tosissaan ja muuttui aggressiivisesti. Inhosin koko sanaa "joukkuehenki". En halunnut kirmailla, hyppiä tai pyörähdellä vain siksi, että joku ylipirteä jumppakana niin päätti. En halunnut juosta pallon perässä tai vääntää jotain vaihtoaskel-hyppy-koreografioita hienhajuisessa jumppasalissa. En halunnut mitään teennäistä kannustusta ja "jaksaa jaksaa"-hokemista. En halunnut, että kukaan kertoo minulle, milloin ja miten minun pitää omaa kehoani liikuttaa.
Asiassa on jotenkin surkuhupaisaa se, että itse asiassa olin liikunnallisesti lahjakas: nopea, vahva, ketterä, kestävä, motorisesti taitava. Minulla ei ole kouluajoilta (90-luvun puolivälistä alkaen) muistissa yhtään kokemusta huutojaoista tai opettajista, jotka olisivat tuntuneet saavan mitään sadistista nautintoa rääkkäämisestäni. En myöskään joutunut häpeämään surkeita varusteitani. Vapaa-ajallani vietin oikein mielelläni yksikseni aikaa hiihtäen, kuntosalilla ja metsässä juoksemassa. Itse liikkuminen ei siis ollut vastenmielistä. Minä vain todella, todella vihasin kaikkea sitä, mitä koululiikunta edusti.
Hiihto ala asteella ja se kun sadistinen 2 metrin korkuinen liikunnan opettaja äijä pakotti laskemaan jyrkkää alamäkeä alas vaikka näki että pelotti,no laskin ja lensin mahalleni,toinen suksi lähti ja kaverini joka peloissaan odotti vuoroaan sanoi että tämä opettaja nauroi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liikuin paljon lapsena ja teininä ja minulla oli hyvä kunto. Jaksoin juosta/pyöräillä pitkiä matkoja. Koululiikuntaa inhosin silti. Se jatkuva kilpailu ja muihin vertaaminen oli kamalaa. En voinut sietää ryhmäliikuntaa ja joukkuelajeja tai sitä kun esim voimistelussa kaikki kyttäävät kaikkien suoritukset. Inhoan kaikenlaista ryhmäpainetta. Lajit vaihtuivat melkeen joka tunti, joten mitään ei voinut harjoitella. Todetaan vain että et onnistunut, seuraavalla tunnilla jotain ihan muuta ja mahdollisuutta parantamiseen ei ole.
Lukiossa 90-luvulla liikunnasta annettiin arvosana. Harmitti kun monta kertaa tuli 7, vaikka osallistuin ja tein kaikki mitä kuuluikin. Yritin ja kokeilin. Ymmärrän että parhaisiin numeroihin (9 ja 10j vaaditaan enemmän mutta luulisi perus kasiin ei tarvitse olla super liikunnallinen ja suoritusten luokan parhaimmistoa. Koululiikunta kun ei ole kilpaurheilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Inhottavin muisto:
raahelaiset naisvoimistelun opettajat 1970-luvulla oppikoulussa. Hyi helvata, aina piti olla nilkka suorana. Vaihtoaskel-hyppy ja tamburiini soi. Uskomatonta alistamista ja nöyryyttämistä.
Kamalimpia tyttöjen koululiikuntatunteja olivat uinti, pesäpallo, koripallo, suunnistus ja paritanssit.
Uinti: olen erittäin likinäköinen, joten eihän hommasta meinannut tulla mitään ihan sen vuoksi, etten nähnyt juuri mitään. Uimatekniikatkaan eivät olleet pahemmin hallussa. Omaa kroppaa sentään ei tarvinnut hävetä, kun en nähnyt muidenkaan alastomia kehoja. :D
Pesäpallo: en ymmärtänyt sääntöjä ja muut lajia pelanneet tytöt heittivät palloja todella kovaa. Kerran yksi toinen oppilas sai pallon kaulaansa ja voi jösses mikä mustelma siitä tulikaan!
Koripallo: sain kerran koripallosta päähäni ja silmälaseista tippui linssi ja ne vääntyivät. Kukaan ei pyytänyt anteeksi eikä liikunnanopettajaa paljon kiinnostanut. Siihen maailman aikaan lasit olivat vielä todella kalliita. Nyttemmin hintakilpailu on tehnyt tehtävänsä. Onneksi sain linssin takaisin ja väännettyä lasit suht normaaleiksi.
Suunnistus: suuntavaisto nolla ja hirvikärpästen peittämänä. Tarvitseeko muuta?
Paritanssit: pitkänä hiljaisena hujoppityttönä pojat eivät todellakaan olleet kiinnostuneita. Sain kuulla kuinka hirveä ihminen olen, johon ei voi todellakaan koskea. Sain sitten välistä yrittää tanssia yksikseni...
Bonuksena vielä cooperin testi ja erilaiset lihaskuntotestit. Miksi niihin ei koskaan harjoiteltu, eikä kerrottu kuinka niihin voi vaikka kotona harjoitella?!
Kotonani harrastettiin paljon hyötyliikuntaa, pyöräilyä, kävelyä, puutarhanhoitoa, halonhakkuuta yms, ja niihin olin jo lapsena tottunut. Vapaa-ajalla tuli siis liikuttua, mutta tuskin siitä oli cooperiin erityisemmin hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pesiksessä pahinta oli se että lyödessä kaikki muut katsovat. En osunut kertaakaan koko 12 vuoden aikana kun menin aina niin puihin tossa tilanteessa. Edelleenkin alisuoriudun kaikessa missä joku katsoo. En vaan pysty.
Itse opin yläasteen viimeisessä pelissä, että miten sitä palloa pitäisi lyödä. Aiemmin tuli joko huti tai tuurilla saatoin saada hyvin lyhyen lennon palloon. Sattui olemaan tuuraava opettaja, joka antoi pari vikkiä ja oho! Pallohan lensi kaaressa. Vieläkin muistan sen hämmennyksen
Itse ketjuun liittyen trauma tuli ekaluokalla jo telinevoimisteluun. Opettaja pakotti menemään tangolle tekemään kiepin ja samalla väänsi ranteen kipeäksi. En enää tämän jälkeen pystynyt tekemään mitään, missä pitäisi mennä ns. pää edellä. Kuperkeikkoja pystyin tekemään takaperin, mutten etuperin.
Pari vuotta myöhemmin samainen opettaja piti karsinnat maastojuoksukisoihin koko luokalle. Voitin nämä kirkkaasti ja palkinnoksi pääsin kuulemaan, kun tämä ope haukkui kaikki luokan pojat, koska hävisivät tytölle. Näin ysärillä!
Vierailija kirjoitti:
Vaikka nyt en itse ollut useinkaan se ihan viimeinen valittu, niin muistan tämän olleen ihan yleinen jännityksen aihe lähes kaikkien keskuudessa.
Olin luokan pienin ja selvästi muita pienempi. Eipä tarvinnut jännittää kun tiesi, että aina tuli valituksi viimeisenä. Kyrsihän se mutta siihenkin oppi tottumaan ekan vuoden aikana. Vaikea sanoa, että jäikö jotain alitajuntaista. Muutenkin sai pienikokoisena jatkuvasti koettaa todistella itseään esim. uusien ihmisten seurassa esim. urheiluharrastuksissa, että olen oikeasti xx-vuotta niin luulen, että tuo viimeisenä valinta oli pienin asia mikä mua jännitti.
Opettaja pisti luokan uima-altaan reunalle ja pakotti yks kerrallaan hyppäämään päälleen veteen. Kun ei uskaltanut, tai tarvitsi aikaa keskittyä, hän otti niskasta kiinni ja heitti veteen. En ole sen jäkeen hypännyt veteen pää edellä, enkä muutenkaan, vaan menen kävelemällä.
Vierailija kirjoitti:
Lukiossa 90-luvulla liikunnasta annettiin arvosana. Harmitti kun monta kertaa tuli 7, vaikka osallistuin ja tein kaikki mitä kuuluikin. Yritin ja kokeilin. Ymmärrän että parhaisiin numeroihin (9 ja 10j vaaditaan enemmän mutta luulisi perus kasiin ei tarvitse olla super liikunnallinen ja suoritusten luokan parhaimmistoa. Koululiikunta kun ei ole kilpaurheilua.
Yläasteella kun eka numero oli tullut, niin se ei sitten muuttunut millään. Ihan sama oliko yrittänyt kympillä ja parantanut tuloksia vuoden aikana tai sitten mennyt koko ajan sieltä, mistä aita oli matalin. Testattu ja sama 8 oli kaikki kolme vuotta.
Saliliikunta ja rekkitanko piti heivata ittesä sen yli ja puolihullu liikunnan opettaja
Kai se oli joku permantosarja ja rekki. Vaativat sellaista koordinaatiota ja kehonhallintaa, jota ei ole ikinä ollut luonnostaan, vielä vähemmän pikkunatiaisena.
Kylläpä tuntuukin jotenkin vanhanaikaiselta nyt kun noita muistelee, ei kai nykylapsia enää pakoteta tuollaisin hämäriin lajeihin?
Itse olin aika keskinkertainen kaikissa liikuntalajeissa, mikä ei sinällään haitannut. En kuitenkaan pitänyt siitä tunteesta, että kun oppilaat saivat itse valita joukkueensa, niin aina sai jännittää tuliko valituksi viimeiseksi. En oikeasti vieläkään tajua, miten opettajat voivat olla niin typeriä, että tämmöinen onnistui aina lajissa kun lajissa kun joukkueita jaettiin. Vaikka nyt en itse ollut useinkaan se ihan viimeinen valittu, niin muistan tämän olleen ihan yleinen jännityksen aihe lähes kaikkien keskuudessa.
Koripallosta en pitänyt, koska luokallani oli pitkä ja roteva koripallonharrastajatyttö, joka rynni aina koko voimallaan päälle, jos vahingossa sattui saamaan pallon haltuun. Muuten kyllä ihan kiva tyttö kyseessä, mutta pelkäsin aina sitä rynnimistä.