Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Vierailija kirjoitti:

Pakolliset talvilajit kylmässä. Miehekäs pesäpallo tytöille ja suunnistus eksyen. Suoritussisäliikunta kaikki menivät kiireellä liikesarjoja ja kuin robotit. Paikat joihin oli pitkä matka, tuntui ettei itse koululla ollut omia tiloja, AINA lähtö muualle pitkälle. Liikuntaa harrasti lapsena kotona, uimahallissa ja ulkona jo itse, myös luokassa opettaja liikutti, oli tanssia sekä välitunnilla juostiin itse. Olikohan itse liikuntatunti jo liikaa siihen päälle. 

Eihän pesäpallo ole mitenkään erityisen miehekäs urheilulaji, sillä siinä ei synny kaksinkamppailutilanteita ja fyysisiä kontakteja kuten jalkapallossa tai koripallossa. Pesäpallossa ei voi estää vastustajan liikkeitä omalla kropalla vaan siinä joutuu vierestä katsomaan kun joku juoksee ohi.

Yleensä ne liikuntaa harrastamattomat lapset ja nuoret erottaa siitä että heiltä puuttuu pallon käsittelytaito ja pelin lukutaito kuten missä kohtaa kentällä pitää olla että oman puolen pelaajan kannattaa syöttää hänelle.

Minusta oli käsittämätöntä, että jouduimme pelaamaan ringetteä, vaikka olisimme halunneet pelata jääkiekkoa. Kun kysyimme opettajalta miksi, hän vastasi vain, että koska tytöt nyt vain pelaavat sitä.

Lisäksi opettaja oli närkästynyt siitä, että osalla tytöistä oli hokkarit, vaikka olisi pitänyt olla kaunot.

Valmentaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakolliset talvilajit kylmässä. Miehekäs pesäpallo tytöille ja suunnistus eksyen. Suoritussisäliikunta kaikki menivät kiireellä liikesarjoja ja kuin robotit. Paikat joihin oli pitkä matka, tuntui ettei itse koululla ollut omia tiloja, AINA lähtö muualle pitkälle. Liikuntaa harrasti lapsena kotona, uimahallissa ja ulkona jo itse, myös luokassa opettaja liikutti, oli tanssia sekä välitunnilla juostiin itse. Olikohan itse liikuntatunti jo liikaa siihen päälle. 

Eihän pesäpallo ole mitenkään erityisen miehekäs urheilulaji, sillä siinä ei synny kaksinkamppailutilanteita ja fyysisiä kontakteja kuten jalkapallossa tai koripallossa. Pesäpallossa ei voi estää vastustajan liikkeitä omalla kropalla vaan siinä joutuu vierestä katsomaan kun joku juoksee ohi.

Yleensä ne liikuntaa harrastamattomat lapset ja nuoret erottaa siitä että heiltä puuttuu pallon käsittelytaito ja pelin lukutaito kuten missä kohtaa kentällä pitää olla että oman puolen pelaajan kannattaa syöttää hänelle.

Ei liikunnan harrastaminen ja pelisilmä välttämättä korreloi. Minä olin lapsena hyvä voimistelussa ja juoksussa, ja harrastin molempia, mutta olin aina huono joukkuepeleissä, koska niiden harrastamiseen ei vain meillä kannustettu.

Korkeushyppy. En osannut floppaustyyliä vaan menin saksihypyllä. Lopulta kuitenkin opin. Koripallosta en tykännyt, enkä telinevoimistelusta.

Huutojako. Minut valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, en muista kertaakaan jolloin en olisi ollut viimeinen. En tajua, että miten tuollainen menetelmä voi edes olla olemassa. Luulisi jokaisen opettajan tajuavan, että se on järjettömän vahingollinen ja traumatisoiva, mutta selvästikään kaikki eivät tätä ymmärrä.

Olin usein kehkoistani sairas, toipuminen oli hidasta ja taudit saattoi alkaa hetkessä.

Jostain syystä minua ei uskottu ja usein jouduin toipilaana liikuntatunnille. Oksensin ja yskin vuoronperään. Monesti myös yritin sanoa että olo ei ole hyvä, ei mitään reaktiota. Olin monella liikuntatunnilla jopa 40 asteen kuumeessa.

En ymmärrä edelleen tuota suhtautumista koska minulla ei muina aikoina ollut mitään vaikeutta osallistua liikunnantunneille. Ehkä se etten ollut hyvän perheen kasvatti vaikutti. Olin aina lapsena keuhkoistani sairas, syyksi löytyi myöhemmin infektioastma. Vieläkin tuntuu ajalle se että ikinä uskottu edes sen vertaa että terveydenhoitajalle olisi päässyt.

Itselle liikunta oli aina 10. Yhtenä vuonna tuli uusi (edelleen pidän häntä täysin outona) opettaja. Hän huusi ja vähätteli kun en millään oppinut kärrynpyörää. Numerolla tippui. Vielä näin 39vuotiaana ärsyttää. Vaikka kuinka olen yrittänyt harjoitellut niin ei. Se ei vaan millään onnistu.

Minut valittiin joukkueeseen aina viimeisenä

Liikunnanopettaja pieraisi jäätävän kuuloisen pierun näyttäessään liikesarjaa voimistelutangolla.

Vierailija kirjoitti:

Joukkueen valinta.

Tämä! Sekä se, että ei liikuntalajia ilman sekuntikelloa ja mittanauhaa. Esim korkeutta hypättäessä yksi mittaa ja huutaa kaikille tuloksen ja opettaja kirjaa sen ylös. Todella motivoivaa. Korkeushyppy kun on sellainen jokatytön mestaruuslaji.

Myös eritasonojapuut ovat sellainen, mistä moni varmasti löytää tulevaisuuden lajinsa, mikä kai lienee koululiikunnan keskeinen tavoite. Opettaja pakotti yhdenkin pelkäävän pullukan kiipeämään sinne ja tekemään vaaditut jutut ja sanoi että et sinä tipu kun hän varmistaa. Seuraavaksi kuului hirveä rojahdus ja haettiin terkkari.

Koulutetaankohan liikunnanopettajat edelleen Neuvostoliitossa?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oletko nainen vai mies, mutta meillä taas tyttöjen liikunnassa ei muuta ollutkaan kuin sääntöjen opettelua, koskaan ei päästy kunnolla pelaamaan mitään. Kun me tytöt harjoiteltiin kymmenettä tuntia että miten palloa potkitaan, niin pojat pelasi täysillä jalkapalloa.

Meillä sama, vuosina 00-06 ala-asteella tyttöjen liikunnassa jos liikuntaa oli 2 tuntia, ensimmäinen niistä meni aina harjoitteluun. Ihan kiva sinänsä, mutta se vei aina kiinnostusta itse lajista, oli se mitä vain. Meillä onneksi oli opettaja myös sellainen, että jakoi joukkueet jakamalla meidät rivissä kahteen 1212.. - tyylillä. Tietenkin jotkut neropatit lähtivät ennakoimaan tätä jo riviin muodostuksessa jättämällä omaan bestikseen yhden oppilaan hajuraon. :D Ja itse ap:n kysymykseen vastatakseni: oma inhokkini oli luistelu ja hiihto, koska niissä nilkkoihini alkoi sattua jo lyhyen ajan sisällä, ja luistelussa pelkään kaatumista. Hiihdossa olin myös aina viimeisten joukossa, koska vanhat sukseli oli vaikea laittaa kiinni.

Jääkiekko. Kylmää ja joukkuelaji.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina valittiin viimeisenä joukkueeseen. Koskaan opettajat ei opettaneet miten pelataan mitäkin peliä, olisi pitänyt vaan itse osata.

Sama. Myös tuo että opettaja ei opettanut mitkä on säännöt ja miten pelataan. Esim pesäpallo ei oikein avautunut minulle koko kouluaikana. Koripallo vielä vähemmän. Enkä kiusattuna uskaltanut kysyäkään keneltäkään.

Minut lähetettiin kylmiltään koulujen välisiin kilpailuihin hyppäämään korkeutta, vaikka en ollut mitenkään hyvä urheilemaan. No hyppäsin sitten tasajalkaa ja minulle naurettiin. Ihmettelivät kuitenkin miten hyppäsin niinkin korkealle tais olla 80 cm peräti.

Minun ikävin muistoni koululiikunnasta on ironista kyllä se, etten saanut osallistua siihen. Minulla oli ja on harvinaislaatuinen vamma polvessa (ei siis telottu tai muuta, lääkärit eivät osaa sanoa vaivan syytä mutta geneettisiä tekijöitä ei ole suljettu pois), enkä saanut esimerkiksi juosta tai hyppiä lainkaan. Jouduin kuitenkin olemaan liikuntatunneilla läsnä ja harmitti aivan vietävästi katsella, kun toiset juoksivat ja hyppivät nokan edessä kun itse piti istua jossain kentän laidalla katselemassa.

Kaiken hyvän lisäksi minulle on sanottu, että olen onnekas, kun ei tarvitse osallistua. Ymmärrän, että koululiikunta ei ole ehkä se kivoin juttu ja monella täällä on ihan oikeasti ollut aivan kamala opettaja tms. ja on täysin ymmärrettävää, että sitä liikuntaa on inhottu. Mutta en kyllä koskaan koenut itseäni kovin onnekkaaksi päivittäisten kipujeni vuoksi ja se tietenkin ulottui myös kaikkiin harrastuksiin ja elämän muille osa-alueille. Joten kyllä se tuntui (ja tuntuu, mutta nykyään huomautan asiasta) aika pahalta, kun minua sanotaan onnekkaaksi. Joo, niinkin onnekas että nyt 25-vuotiaana pystyn hädintuskin kävelemään ja kunto on romahtanut koronan myötä, kun en pääse uimahalliin eli tekemään sitä ainoaa liikunnan muotoa, jota voin tehdä ilman rajoitteita. Salilla olen välillä käynyt ihan pakosta, jotta saan pidettyä toimintakykyni. Ja niillä liikuntatunneilla, joita katsoin, oli ihan normaali opettaja eikä mikään ollut liian kilpailullista ja niin edelleen. Ymmärrän kyllä niitä, joilla oli kamalaa koulun liikuntatunneilla, kiusaaminen ja opettaja tekevät niin paljon.

Alakoulussa liikuntatunnilla roikuin voimistelurenkaissa tiukka ja pitkähihainen paita päällä. Murrosikäni alkoi melko aikaisin muihin verrattuna ja olen siitä asti kärsinyt ylihikoilusta. Kainaloiden kohdalla oli isot, tummat, märät läikyt ja eräs luokan poika käänsi muiden huomion noihin läikkyihin. Menin lopputunniksi vessaan häpeästä kun tuli ”vessahätä”.

Lukiossa liikuntatunnilla kun oli uimista, ohjaaja päätti ohjastaa minua oikean taktiikan hapen ottamiseen vapaauinnin aikana. Otti sitten yllättäen, mitään sanomatta molemmn käsin päästäni kiinni, työnsi minut veden alle pariksi sekunniksi ja sitten käänsi pääni sivulle vedenpinnan ylle hapenottoa demonstroiden. Kerroin tuosta eräälle toiselle opettajalle, eikä kyseistä liikunnanohjaajaa ollut enää tuossa koulussa seuraavassa jaksossa.

Maila tuli hampaisiin jääpalloa pelatessa . Miekkalisäke murtui telinevoimistelussa.

Mutta tykkäsin liikunnasta silti ja olinkin hyvä vähä kaikissa lajeissa silloin.

Edelleen liikunta tärkeä osa elämää   , nyt 48v.

Pesäpallo ja joukkueiden valinta huutojaolla. Ihan samanlaisia kokemuksia kuin monella muullakin täällä- jäin huutojaossa viimeiseksi joka ikinen kerta ja muistan vieläkin ne huokailut ja silmienpyöritykset sen joukkueen valitsijalta, joka "joutui" ottamaan minut. En myöskään osunut palloon ikinä enkä koskaan, ja usein kohdalleni vielä sattui ajolähtö. "No niin, nyt on ajolähtö, kaikki pesät täynnä ja Minna lyömässä, tulee kolmas palo" soi korvissani edelleen aikuisenakin. Opettaja ei koskaan puuttunut tähän millään tavalla.

Olin tosi huono kaikissa muissakin pallopeleissä, mutta pesäpallo oli ehdottomasti pahinta. Pesistunnit on koko kouluaikani hirvein muisto, ei pelkästään liikuntatuntien hirvein. Inhosin koululiikuntaa enkä - huonojen koulumuistojen vuoksi - harrastanut mitään liikuntaa vielä nuorena aikuisenakaan, vaan löysin liikunnan ilon vasta kolmekymppisenä.

Pakkohiihto merenjäällä, jossa tuuli aina. Opettaja istui uimarannan laiturilla ja tarkkaili kiikareilla kun kiersimme 3km:n päässä olevaa kiviluotoa. Välillä tuuli niin että jokaisella työnnöllä tuli kaksi työntöä taaksepäin.

En tiedä uskooko tätä kukaan, mutta mursin itseltäni vasaralla peukalon 11-vuotiaana, ettei olisi tarvinnut osallistua koulujen väliseen pesisturnaukseen (koko luokkani pelasi). Pilkkahuudot omalla koululla olivat riittävät, en halunnut siihen kuoroon koko kaupunkia. Kantti ei kestänyt superkovaa vasaraniskua, mutta hiusmurtuman sain aikaan. Näin aikuisena olen tästä ihan pohjattoman tyrmistynyt ja surullinen, mutta silloin koin, etten voi mitään muuta. Ihan täyspäinen aikuinen minusta ymmärtääkseni sittemmin kasvoi!

Ehkä kiipeily köyttä pitkin voimistelusalin kattoon. Pidin siitä kyllä, mutta nykyään ei varmaan toimita näin. Varsinkaan jos alla ei ole mitään pehmusteita alla. 40 vuotta sitten tämä oli normisettiä.