Olen 1-vuotiaan ihanan pojan äiti. Kukaan ei koskaan kutsu meitä leikkimään.

Vierailija kirjoitti:

Ootko ap muuten ikinä kuullut sellaisesta kuin korona?

Korona ei tartu jos on pyyteetöntä rakkautta ilmassa 🥰

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap, ja jaksa uskoa parempaan!

Tiedän tasan, mitä käyt läpi. Kuusi vuotta sitten, olin täysin samassa tilanteessa. Minun ja lapseni päivät täyttyivät kävelystä ja loputtomista puistoiluista. Vielä nyt monen vuoden jälkeenkin, osaisin piirtää tarkalleen jokaikisen neliömetrin kaikista lähialueen puistoista. Muistan jokaisen leikkikatokseen piirretyn töherryksen sanasta sanaan. Muistan, kuinka sen yhden tietyn salen käytävä oli siinä maitohyllyn kohdalla hankala vaunujen kanssa. Muistan, koska elämässäni ei ollut yhtään mitään muuta. Se sale oli viikon kohokohta.

Mutta, joitain vuosia eteenpäin. Tilanne on täysin toinen. Tuleva koululaiseni nykyään sopii leikkitreffit osaksi itse. Osaksi sovitaan wa-ryhmissä, joissa paljon äitejä. Näitä ryhmiä ollaan pidetty jo useampi vuosi. Tunnen jollain tasolla kaikki lasten kavereiden vanhemmat, voin koska tahansa laittaa viestiä ja he myös minulle. Menoja ja juttuja on koko ajan. Kutsuja tulee, spontaaneihin jääkiekkopeleihin ja kauan suunniteltuihin synttäreihin. Emme ole enää yksinäisiä. Elämä on aika ihanaa :)

Lupaan, että vielä sinäkin ajattelet näin. Kunhan lapsesi kasvaa, ja alkaa oikeasti leikkiä muiden kanssa, alkaa myös solmia kaverisuhteita.

1v on tosi pieni, eikä koe yksinäisyyttä kavereiden puutteesta. Hälle riittää yksi turvallinen ihminen, sinä. Vaikka tiedän tasan tarkkaan, kuinka ärsyttävä seuraava lause on, ja joka ei kyllä minua auttanut iltaisin yksinäisyyttäni itkiessäni, niin silti haluan sanoa sinulle: Nauti lapsestasi, nyt kun hän on vielä vain sinun. Ota tämä välivaiheena, tämä on sinun ja lapsesi oma aika, aika jolloin lapsen itsetunto ja persoona kehittyy. Siinä sinulla on valtava vaikutus, teet jotain aivan upeaa, vaikka et sitä aina jaksaisi arjessa muistaakaan. Lapsesi tarvitsee vain sinut.

Yritä myös löytää mielekästä tekemistä, jossa samassa tilanteessa olevia äitejä! Itse kävin muskarissa (kamalaa!) ja vauvauinnissa (aivan ihanaa). Vaikka näistä ei sydänystäviä tullutkaan, oli kuitenkin se, että uinnin jälkeen saunan lauteilla voi jutella niitänäitä muiden äitien kanssa, korvaamatonta oman jaksamisen kannalta.

Vielä se helpottaa, lupaan. Ihanaa sunnuntaita teille molemmille ❤️

Kuvailit aivan täydellisesti tuntemukseni❤️❤️

Tässä lähellä on pari tuttua perhettä/ äitiä, jotka tietävät, että ollaan lapsen kanssa kaksin, mutta eivät koskaan kutsu meidän lasta kylään tai puistoon. Ovat kuitenkin olleet meillä päin useamman kerran kylässä. Mistähän tässä on kyse..? Tuntuu tosi loukkaavalta..

Ap

Tunnen muutaman kaltaisesi ripustautujaäidin. Te koette normaalin arjen kanssakäymisen ystävyytenä, meille se on satunnaisia tapaamisia, osin vaivaannuttavia. Itse en halua säälistä tutustua kehenkään ja ajatus ystävyyden vastavuoroisuudesta on sekin ahdistavaa. Ystävyydessä ei lasketa sitä, että "minä soitin viimeksi, miksi sinä et soita".

En jaksa ammattiloukkaantujia, minulla on elämässä muutakin kuin päivieni suunnittelu niin, että joku perheen ulkopuolinen on tyytyväinen.