Siskoni katosi äitiyteen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap sanoo haluavansa ”auttaa” mutta samalla uhkaa hylkäämisellä jos sisko on hänen mielestään vääränlainen.

Aikuista.

Omasta kokemuksesta voin sanoa että kun kaksivuotias edelleen valvottaa, se äiti voi olla elävä zombi.

Vaikka se kaksivuotias kuinka tuntuisi jo isolta.

Minulla on kaksi lapsetonta, herkästi arvostelevaa, siskoa ja kyllä he jäivät sitten tuossa vaiheessa. Kukaan jaksa jatkuvaa mulkoilua ja selän takana haukkumista.

Se että sinulla on haukkuvia ja ”mulkoilevia” sisaruksia ei tarkoita sitä että kaikki ovat sellaisia. Vaikka olenkin sisko ei se tarkoita sitä että olen tunteeton lapsenhoitovahti josta ei muutoin tarvitse piitata. Jos ajattelet että on jokin sisarusten kiveen hakattu velvollisuus olla hoitajina ja ikuisina ymmärtäjinä niin ymmärrän kyllä etteivät sisaruksesi halua olla mukana elämässäsi enää.

Kyllä ymmärrys ja empatia on kaksisuuntainen tie, jos aina pitää vain ymmärtää ja jaksaa ja toimia hoitajana ilman kiitosta niin kyllä se alkaa hieman tuntua ikävältä.

Kylläpä sitä nyt riehutaan ja uhriudutaan.

Ikuinen ymmärtäjä? Lapsi on kaksivuotias.

Kuulostaa siltä kuin kilpailisit sen kaksivuotiaan kanssa huomiosta.

Huokaus. Äitikuplan ulkopuolella olevien tunteita on niin vaikeaa tietysti ymmärtää - jostain syystä. Tai oikeestaan niitä tunteita varmaan ei saa olla, käyttäytyi läheinen miten hyvänsä. Pelkkä äitiys ei oikeuta kohtelemaan läheisiä kuin kuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sekin että miten ruuhkabussiin tunkee vaunujen kanssa yms, ja sitten tosiaan ulkopuoliset voi kommentoida tökerösti. Varmaan häntä väsyttääkin. Eikö voi ajatella että parin vuoden päästä se siskosi taas jaksaa ehkä paremmin, tai ehkä hän haluaa elää rauhallisempaa elämää nyt eikä olla enää koko ajan menossa kuten nuorempana. Mutta olen itsekin sitä mieltä että silti kannattaisi käydä jossain, tekee se hyvää kuitenkin

En ole ajatellut että samaan malliin pitäisi olla menossa koko ajan, kunhan jotain _joskus_ tehtäisiin -se olisi varmaan hyväksi ihan mielenterveydellekin.

Miksei sinulla ole ketään muuta missään?

Ihme jankkaus sinulla menossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävä katosi äitiyteen ja olen siitä surullinen. Kunpa hän vain tajuaisi. Ymmärrän sua ap. Jotkut eivät ilmeisesti haluakaan ymmärtää miltä tämä tuntuu.

Tämä on minusta aika itsekästä sinulta. Mitä oikein odotat? Mitä sinä haluaisit ystävältäsi mutta hän ei anna? 

Elämä menee eteenpäin, mielenkiinnon kohteet muuttuu, mielipiteet muuttuu, tärkeysjärjestykset muuttuu, ja se on ok. 

Itse löysin esikoisen raskausaikana uuden harrastuksen, joka vei mennessään: aloin soittaa pianoa. Ostin kotiin pianon, ja opettelin soittamaan. Muutaman kerran jäin mieluummin kotiin, kuin lähdin hankalan matkan päähän ystävän luo istumaan iltaa. Toisen lapsen odotusaikana päätin hakea opiskelemaan sitä alaa, mitä jo nuorena halusin mutta en uskonut itseeni tarpeeksi. Raskaus ja vauva-ajan luin pääsykokeisiin, ja pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä. 

Sellaista se vain on, elämä muuttuu. 

Se, että joku "katoaa äitiyteen" ei ole yhtään sen huonompi asia kuin että joku ei katoa. Toiset pitävät siitä elämästä ja rytmistä ja lapsestaan. On itsekästä olla ymmärtämättä sitä (suru siitä on eri asia, kuin se, ettei edes halua ymmärtää äidiksi tullutta).

Tämähän on ihan ok, jos sinullekin käy, että ystäväsi tulevat ja menevät ottamatta sinua mitenkään huomioon. Itse en kutsuisi sitä ystävyydeksi, vaikka toki ymmärränkin että yhteisen ajan määrä ja laatu vaihtelee elämäntilanteiden muuttuessa.

Kyllä vauvan kanssa voi tehdä vaikka mitä, ja kaksivuotiaan varsinkin. Oletko ehdottanut jotain lapsiperheaktiviteettiä esim eläintarhaan menoa, vai onko ehdotukset jotain liian fiinejä ravintoloita tai piknikkiä haastavassa paikassa? Kurjaa kyllä, jos toinen jotenkin jumiutuu kotiin ja käyttää lasta tekosyynä olla tekemättä mitään. Tosin voi olla, ettei hän oikeasti ole ennenkään nauttinut noista menoista ja nyt on huomannut viihtyvänsä vaan kotona? Usein tilanne kyllä helpottaa kun äiti palaa töihin, silloin saa muutakin ajateltavaa ja joutuu irrottautumaan siitä vauvakuplasta, alkaa muukin elämä kiinnostaa. Kärsivällisyyttä vaan, tilanne helpottaa melko varmasti lapsen kasvaessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap sanoo haluavansa ”auttaa” mutta samalla uhkaa hylkäämisellä jos sisko on hänen mielestään vääränlainen.

Aikuista.

Omasta kokemuksesta voin sanoa että kun kaksivuotias edelleen valvottaa, se äiti voi olla elävä zombi.

Vaikka se kaksivuotias kuinka tuntuisi jo isolta.

Minulla on kaksi lapsetonta, herkästi arvostelevaa, siskoa ja kyllä he jäivät sitten tuossa vaiheessa. Kukaan jaksa jatkuvaa mulkoilua ja selän takana haukkumista.

Se että sinulla on haukkuvia ja ”mulkoilevia” sisaruksia ei tarkoita sitä että kaikki ovat sellaisia. Vaikka olenkin sisko ei se tarkoita sitä että olen tunteeton lapsenhoitovahti josta ei muutoin tarvitse piitata. Jos ajattelet että on jokin sisarusten kiveen hakattu velvollisuus olla hoitajina ja ikuisina ymmärtäjinä niin ymmärrän kyllä etteivät sisaruksesi halua olla mukana elämässäsi enää.

Kyllä ymmärrys ja empatia on kaksisuuntainen tie, jos aina pitää vain ymmärtää ja jaksaa ja toimia hoitajana ilman kiitosta niin kyllä se alkaa hieman tuntua ikävältä.

Kylläpä sitä nyt riehutaan ja uhriudutaan.

Ikuinen ymmärtäjä? Lapsi on kaksivuotias.

Kuulostaa siltä kuin kilpailisit sen kaksivuotiaan kanssa huomiosta.

Huokaus. Äitikuplan ulkopuolella olevien tunteita on niin vaikeaa tietysti ymmärtää - jostain syystä. Tai oikeestaan niitä tunteita varmaan ei saa olla, käyttäytyi läheinen miten hyvänsä. Pelkkä äitiys ei oikeuta kohtelemaan läheisiä kuin kuraa.

Huokaus. Kun et saa selitettyä mitä ne edes on.

Mitä se siskosi on sinulle siis tarkalleen ottaen tehnyt sen ikuisuuden aka kaksi vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sekin että miten ruuhkabussiin tunkee vaunujen kanssa yms, ja sitten tosiaan ulkopuoliset voi kommentoida tökerösti. Varmaan häntä väsyttääkin. Eikö voi ajatella että parin vuoden päästä se siskosi taas jaksaa ehkä paremmin, tai ehkä hän haluaa elää rauhallisempaa elämää nyt eikä olla enää koko ajan menossa kuten nuorempana. Mutta olen itsekin sitä mieltä että silti kannattaisi käydä jossain, tekee se hyvää kuitenkin

En ole ajatellut että samaan malliin pitäisi olla menossa koko ajan, kunhan jotain _joskus_ tehtäisiin -se olisi varmaan hyväksi ihan mielenterveydellekin.

Miksei sinulla ole ketään muuta missään?

Ihme jankkaus sinulla menossa.

Miksei ole? Miksi aikuinen ihminen alkaa kilpailla kaksivuotiaan kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vauvan kanssa voi tehdä vaikka mitä, ja kaksivuotiaan varsinkin. Oletko ehdottanut jotain lapsiperheaktiviteettiä esim eläintarhaan menoa, vai onko ehdotukset jotain liian fiinejä ravintoloita tai piknikkiä haastavassa paikassa? Kurjaa kyllä, jos toinen jotenkin jumiutuu kotiin ja käyttää lasta tekosyynä olla tekemättä mitään. Tosin voi olla, ettei hän oikeasti ole ennenkään nauttinut noista menoista ja nyt on huomannut viihtyvänsä vaan kotona? Usein tilanne kyllä helpottaa kun äiti palaa töihin, silloin saa muutakin ajateltavaa ja joutuu irrottautumaan siitä vauvakuplasta, alkaa muukin elämä kiinnostaa. Kärsivällisyyttä vaan, tilanne helpottaa melko varmasti lapsen kasvaessa.

Meillä sukulaiset eivät käsittäneet tilannetta ollenkaan, kun lapset meni päiväkotiin.

Eivät tajunneet sitä, että me oikeasti juoksimme aikamoisessa oravanpyörässä, eikä oltu tikkana pystyssä retkeilemään kello 8 lauantaiaamuna.

Eivät myöskään sitä että kun lapset oli hoidossa, me halusimme itse olla heidän kanssaan vapaa-ajalla.

Jos on ymmärtämätön, on ymmärtämätön, vaikka olosuhteet muuttuisi minkälaisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap sanoo haluavansa ”auttaa” mutta samalla uhkaa hylkäämisellä jos sisko on hänen mielestään vääränlainen.

Aikuista.

Omasta kokemuksesta voin sanoa että kun kaksivuotias edelleen valvottaa, se äiti voi olla elävä zombi.

Vaikka se kaksivuotias kuinka tuntuisi jo isolta.

Minulla on kaksi lapsetonta, herkästi arvostelevaa, siskoa ja kyllä he jäivät sitten tuossa vaiheessa. Kukaan jaksa jatkuvaa mulkoilua ja selän takana haukkumista.

Se että sinulla on haukkuvia ja ”mulkoilevia” sisaruksia ei tarkoita sitä että kaikki ovat sellaisia. Vaikka olenkin sisko ei se tarkoita sitä että olen tunteeton lapsenhoitovahti josta ei muutoin tarvitse piitata. Jos ajattelet että on jokin sisarusten kiveen hakattu velvollisuus olla hoitajina ja ikuisina ymmärtäjinä niin ymmärrän kyllä etteivät sisaruksesi halua olla mukana elämässäsi enää.

Kyllä ymmärrys ja empatia on kaksisuuntainen tie, jos aina pitää vain ymmärtää ja jaksaa ja toimia hoitajana ilman kiitosta niin kyllä se alkaa hieman tuntua ikävältä.

Kylläpä sitä nyt riehutaan ja uhriudutaan.

Ikuinen ymmärtäjä? Lapsi on kaksivuotias.

Kuulostaa siltä kuin kilpailisit sen kaksivuotiaan kanssa huomiosta.

Huokaus. Äitikuplan ulkopuolella olevien tunteita on niin vaikeaa tietysti ymmärtää - jostain syystä. Tai oikeestaan niitä tunteita varmaan ei saa olla, käyttäytyi läheinen miten hyvänsä. Pelkkä äitiys ei oikeuta kohtelemaan läheisiä kuin kuraa.

Heh. Kuule kun kaikki äidit on olleet myös lapsettomia. Lapseton sen sijaan selkeästikänä ei käsitä äitinä olemista, eikä hänellä ole siitä kokemustakaan.

Meidän kaksi nuorimmaista alkoivat nukkua öitä heräämättä siinä neljän vuoden paikkeilla. Kun kuopus oli kaksivuotias, olin aivan _poikki_. Hän herätti useamman kerran yössä, ja mitä kauemmin tätä jatkui, sitä vaikeampaa minun oli saada unenpäästä uudelleen kiinni. 

Sitä ei ehkä ymmärrä, jos on itse lyhyiden, katkonaisten yöunien kanssa silti yhtä energinen kuin 7-8h putkeen yössä nukkuvana. Minä ainakin silloin menin monessa asiassa sieltä, mistä aita oli matalin. Jonkinlainen rytmi tosin auttaa aina huonosti nukkuvan lapsen kanssa, joten kun sen rytmin kanssa pystyi elämään, ei sitä mielellään halunnut montaa kertaa lähteä tietoisesti rikkomaan. 

Sen huomasin, että lapsettomilla ystävilläni oli oletus, että elämä jatkuu kuten ennenkin. Heillä totta kai, minulla ei. Mieheni teki pitkiä päivä töissä, ja ystäväni asuivat eri puolilla kaupunkia, kahden-kolmen bussinvaihdon päässä. Nämä matkat itsessään tekivät jo yli tunnin yhteensä, ja aikataulut meni aina lapsettomien mukaan. Ei siinä kyllä mitään ymmärrystä herunut minuun päin, ja tästä vähän traumatisoituneena usein edelleen ihmettelen, että eikö ihmiset todella halua ymmärtää sen äidiksi tulleen arkea ja elämää ollenkaan? 

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävä katosi äitiyteen ja olen siitä surullinen. Kunpa hän vain tajuaisi. Ymmärrän sua ap. Jotkut eivät ilmeisesti haluakaan ymmärtää miltä tämä tuntuu.

Sekin on vähän, että mitä sillä äitiyteen katoamisella tarkoitetaan.

Esimerkiksi itse olen pienen lapsen äiti ja teen myös täysipäiväistä työviikkoa. Harvassa on ne hetket, kun jaksaisin lähteä esim. illanviettoihin.

Muistan kun Facebookin hääryhmissä oli näitä kaasoja, jotka eivät voineet osallistua mihinkään hääjärjestelyihin sen takia koska lasta piti olla nukuttamassa aivan outoihin aikoihin ja lapsi saneli kaikki tahdit. Kun joku kirjoitti tällaiselle supermammalle takaisin, että sitten ei kannata suostua tällaisiin diileihin, niin se mamma veti herneet ja oli kirjoittanut ylläpidolle miten häntä solvataan ryhmässä. 

Kiinnostaisi tietää miten hauskat häät siellä lopulta oli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vauvan kanssa voi tehdä vaikka mitä, ja kaksivuotiaan varsinkin. Oletko ehdottanut jotain lapsiperheaktiviteettiä esim eläintarhaan menoa, vai onko ehdotukset jotain liian fiinejä ravintoloita tai piknikkiä haastavassa paikassa? Kurjaa kyllä, jos toinen jotenkin jumiutuu kotiin ja käyttää lasta tekosyynä olla tekemättä mitään. Tosin voi olla, ettei hän oikeasti ole ennenkään nauttinut noista menoista ja nyt on huomannut viihtyvänsä vaan kotona? Usein tilanne kyllä helpottaa kun äiti palaa töihin, silloin saa muutakin ajateltavaa ja joutuu irrottautumaan siitä vauvakuplasta, alkaa muukin elämä kiinnostaa. Kärsivällisyyttä vaan, tilanne helpottaa melko varmasti lapsen kasvaessa.

Meillä sukulaiset eivät käsittäneet tilannetta ollenkaan, kun lapset meni päiväkotiin.

Eivät tajunneet sitä, että me oikeasti juoksimme aikamoisessa oravanpyörässä, eikä oltu tikkana pystyssä retkeilemään kello 8 lauantaiaamuna.

Eivät myöskään sitä että kun lapset oli hoidossa, me halusimme itse olla heidän kanssaan vapaa-ajalla.

Jos on ymmärtämätön, on ymmärtämätön, vaikka olosuhteet muuttuisi minkälaisiksi.

Tämä on kyllä myös totta. Vauvavuosina mekin mentiin ja tehtiin ja touhuttiin vailla mitä, mutta nyt kun lapset on päiväkoti-iässä niin kyllä nämä tosiaan niiltä ruuhkavuosilta tuntuu. Ei vaan ehdi ja jaksa hirveästi ohjelmaa, kun joskus pitäisi ehtiä ne kotityötkin tehdä. Mutta miellän ruuhkavuosiarjen kiireisyyden vähän eri asiaksi kun tuon "äitiyteen hukkumisen", joka alkaa jo ennen kuin lapsi edes syntyy, ettei muka voi lapsen takia tehdä mitään ja ollaan niin kovin kiinni siinä lapsessa. Kyllä ainakin oma maailma avartui kun palasin töihin ja lapset kasvoi. Toisaalta se ruuhkavuosiarkikin helpottaa kun lapset kasvaa, ainakin vähän, 2v on vielä kovin pieni ja vaatii päiväkotipäivän jälkeen paljon huomiota, 5v leikkii jo itsenäisesti ja voi mennä vaikka illalla kaverille kylään, siinä ehtii eri lailla hoitaa kotityöt ja viikonloppuna jää aikaa muuhunkin.

Vierailija kirjoitti:

. Nämä matkat itsessään tekivät jo yli tunnin yhteensä, ja aikataulut meni aina lapsettomien mukaan. Ei siinä kyllä mitään ymmärrystä herunut minuun päin, ja tästä vähän traumatisoituneena usein edelleen ihmettelen, että eikö ihmiset todella halua ymmärtää sen äidiksi tulleen arkea ja elämää ollenkaan? 

Ikävää että sinulla on ollut tällainen kokemus, itse olen mennyt nimenomaan toisten aikataulujen mukaan tottakai - itselläni kun ei aikatauluja liiemmin ole.

Aika monelle naiselle käy noin. Yleensä se on mies, joka asiasta "valittaa" ja siitä seuraa yleensä paskamyrsky.

Sen ymmärrän jos ei lapsen takia aina ehdi/jaksa asioita mutta sitä en ymmärrä jos käytös muuttuu huonoksi sen takia koska vauva. Muut ihmiset pitää edelleen osata ottaa huomioon ja opettaa myös sille jälkikasvulle käytöstapoja pienestä pitäen. Esimerkkinä mamsellit jotka työntävät lastenvaunuja rintamana kapealla tiellä eivätkä tee elettäkään väistääkseen. Mitä minun pitäisi näiden rouvien mielestä vastaantulijana tehdä?!? Haihtua ilmaan, häh?