Lue keskustelun säännöt.
Luontainen lahjakkuus vai harjoittelemalla taitavaksi?
Kun ajattelet itsellesi tuntemattoman tekijän taidokasta luomusta (kaunokirjallinen kertomus, käsityö, taidemaalaus jne.) onko ajatuksesi sen tekijästä enemmän painottunut luontaiseen lahjakkuuteen vai periksiantamattomaan harjoittelemiseen?
Uskotko itse harjoittelemisen hyödyllisyyteen? Oletko itse harjoittelemalla tullut taitavaksi jossain asiassa, jossa et alun perin ollut taitava?
Kommentit (304)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aihe. Mulla on aika omituinen polku ammattikuvataiteilijaksi: en tosiaankaan harrastanut normaalia piirustelua enempää lapsena, enkä saanut kiitettäviä arvosanoja kuviksesta koulussa. Jollain tasolla olin kyllä kiinnostunut kuvista. Sitten reilusti yli kaksikymppisenä hurahdin maalaamiseen ja huomasin heti, että mulla on lahjoja siihen. Tai ehkä jonkinlainen havaitsemisen herkkyys yhdistettynä ajattelun taitoihin? Pääsin opiskelemaan alaa korkeakouluun hyvin pienellä harjoittelumäärällä. Luulisin, että esim musiikissa tällainen ei ole mahdollista, koska motoristen taitojen merkitys on suurempi.
Muusikoilla täytyy myös olla joko absoluuttinen sävelkorva tai erinomainen relatiivinen sellainen. Myöskin rytmitajun täytyy olla just kohdillaan. Ja vaikka omaisi nuo, mutta kauniin äänen saaminen ei onnistu, niin tie on hetimiten tukossa. Opettaessani viulunsoittoa olen törmännyt tunneilla mm siihen, miten karmaisevaa on viulun raapiminen, huoh. Sen hirveämpää ääntä on vaikea kuvitella.
Ei täydy olla absoluuttinen sävelkorva :) Toki muuten tarkka korva.
En halua flexata, mutta mun viuluoppilaat ei soita kauhealla äänellä, en kuuntele sellaista ollenkaan. Miksi sinä annat raapia? Virhe opettaa heti pitkä jousi, lyhyestä kannattaa lähteä, silloin saa jousen parhaiten hallintaansa. Kun se sujuu, lisätään pituutta sentti kerrallaan.
Mulla on ollut venäläinen vl-pedagogiikka, siinä nimenomaan lähdetään liikkeelle no, ensin liikettä ja jousikäden asentoa kynällä, sitten nimenomaan pitkällä ja siitä lyhyemmäksi ja muihin jousilajeihin. Pitkällä etsitään ja kuunnellaan nimenomaan äänen kvaliteettia ja jatkuvaa liikettä.
Aavistelin :) Toki millä tahansa metodilla voi tulla hyvää ja huonoa jälkeä. Itse käytän Suzuki-metodia, ja siinä lähdetään pienestä nopeasta jousesta, ihan jo siksi koska se on motorisesti luontaisinta ja helpointa pienelle lapselle. Hän ei pysty vielä hallitsemaan koko jousta. Hyvää ääntä kuunnellaan koko ajan alusta saakka. Sitten kun se onnistuu pienellä jousella, siirrytään isompaan. Kun jousenkäyttö laajenee, puhutaan tonalisaatiosta: hyvää ääntä kuunnellaan tekemällä "hymysuujousia", eli jousi "kaivaa" syvää soundia .
Eron huomaan aina, kun tulee uusi oppilas joka on aloittanut toisella opettajalla pitkän jousen tekniikalla. Homma ei yleensä käytännössä toimi, jolloin ääni on karmaiseva. Vedellään kevyesti kieltä pitkin, eikä etsitä kaunista glangia. Tähän auttaa palaaminen lyhyempään jouseen, ja siitä sitten pidentäen, kun homma on kontrollissa.
Pitkällä jousella aloittaminen on idealistista, ja voi hyvin toimia osalla oppilaista, mutta kokemus osoittaa, ettei läheskään aina. Lyhyemmästä kun lähden, ei tarvitse just koskaan kuunnella kamalaa viulunääntä. En pystyisi tekemään työtäni niin, mulla on n. 30 oppilasta ja olisin eläkkeellä jo, jos soittaisivat hirveän rumasti :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen piirrellyt lapsesta asti, joten jokin into siihen on ollut. Mutta ilman harjoittelua se olisi aika kökköä vieläkin. Paremmaksi tulee opiskelemalla ja harjoittelemalla.
Kaveri ei ole piirtänyt, mutta alkoi piirtämään mangaa opiskelemalla tutoriaaleja koska innostuu asioista helposti. Häneltä puuttuu jotenkin luonne hahmoista, mutta toisaalta hän on myös käyttänyt mielialalääkkeitä, mikä voi viedä tunnetta tuotoksista, tiedä sanoa.
Uskon harjoittelemisen hyödyllisyyteen, mutta lopputulos ei kuitenkaan koskaan ole samanlainen kuin ihmisellä, joka on luontaisesti lahjakas. Esimerkiksi valokuvaamisessa voi kyllä lähes kuka tahansa opiskelemalla ja harjoittelemalla kehittyä ja oppia ottamaan teknisesti hyviä kuvia, mutta kyllä sen lopputuloksesta huomaa, jos tietynlainen luovuus puuttuu.
Itse olen lahjakas kuvataiteessa. Olen pienestä saakka tykännyt piirtämisestä ja valokuvaamisesta, mutta en ole koskaan opiskellut niitä. Jos joku kysyisi minulta että mikä on kultainen leikkaus, en osaisi edes vastata siihen. Kuitenkin olen saanut monesta suunnasta kehuja valokuvistani ja esimerkiksi lukiossa sain monista kuvataiteen kursseista kymppejä, ja niitä ei todellakaan ihan jokaiselle jaeltu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aihe. Mulla on aika omituinen polku ammattikuvataiteilijaksi: en tosiaankaan harrastanut normaalia piirustelua enempää lapsena, enkä saanut kiitettäviä arvosanoja kuviksesta koulussa. Jollain tasolla olin kyllä kiinnostunut kuvista. Sitten reilusti yli kaksikymppisenä hurahdin maalaamiseen ja huomasin heti, että mulla on lahjoja siihen. Tai ehkä jonkinlainen havaitsemisen herkkyys yhdistettynä ajattelun taitoihin? Pääsin opiskelemaan alaa korkeakouluun hyvin pienellä harjoittelumäärällä. Luulisin, että esim musiikissa tällainen ei ole mahdollista, koska motoristen taitojen merkitys on suurempi.
Muusikoilla täytyy myös olla joko absoluuttinen sävelkorva tai erinomainen relatiivinen sellainen. Myöskin rytmitajun täytyy olla just kohdillaan. Ja vaikka omaisi nuo, mutta kauniin äänen saaminen ei onnistu, niin tie on hetimiten tukossa. Opettaessani viulunsoittoa olen törmännyt tunneilla mm siihen, miten karmaisevaa on viulun raapiminen, huoh. Sen hirveämpää ääntä on vaikea kuvitella.
Ei täydy olla absoluuttinen sävelkorva :) Toki muuten tarkka korva.
En halua flexata, mutta mun viuluoppilaat ei soita kauhealla äänellä, en kuuntele sellaista ollenkaan. Miksi sinä annat raapia? Virhe opettaa heti pitkä jousi, lyhyestä kannattaa lähteä, silloin saa jousen parhaiten hallintaansa. Kun se sujuu, lisätään pituutta sentti kerrallaan.
Mulla on ollut venäläinen vl-pedagogiikka, siinä nimenomaan lähdetään liikkeelle no, ensin liikettä ja jousikäden asentoa kynällä, sitten nimenomaan pitkällä ja siitä lyhyemmäksi ja muihin jousilajeihin. Pitkällä etsitään ja kuunnellaan nimenomaan äänen kvaliteettia ja jatkuvaa liikettä.
Aavistelin :) Toki millä tahansa metodilla voi tulla hyvää ja huonoa jälkeä. Itse käytän Suzuki-metodia, ja siinä lähdetään pienestä nopeasta jousesta, ihan jo siksi koska se on motorisesti luontaisinta ja helpointa pienelle lapselle. Hän ei pysty vielä hallitsemaan koko jousta. Hyvää ääntä kuunnellaan koko ajan alusta saakka. Sitten kun se onnistuu pienellä jousella, siirrytään isompaan. Kun jousenkäyttö laajenee, puhutaan tonalisaatiosta: hyvää ääntä kuunnellaan tekemällä "hymysuujousia", eli jousi "kaivaa" syvää soundia .
Eron huomaan aina, kun tulee uusi oppilas joka on aloittanut toisella opettajalla pitkän jousen tekniikalla. Homma ei yleensä käytännössä toimi, jolloin ääni on karmaiseva. Vedellään kevyesti kieltä pitkin, eikä etsitä kaunista glangia. Tähän auttaa palaaminen lyhyempään jouseen, ja siitä sitten pidentäen, kun homma on kontrollissa.
Pitkällä jousella aloittaminen on idealistista, ja voi hyvin toimia osalla oppilaista, mutta kokemus osoittaa, ettei läheskään aina. Lyhyemmästä kun lähden, ei tarvitse just koskaan kuunnella kamalaa viulunääntä. En pystyisi tekemään työtäni niin, mulla on n. 30 oppilasta ja olisin eläkkeellä jo, jos soittaisivat hirveän rumasti :D
Juu, koulukuntia on monia. Mulla itselläni on ollut aina venäläisen pedagogiikan opettajia, mestarikursseilla myös venäläisiä opettajia. Ei ole mitään virhettä suvaittu. Tuosta koko jousen käytöstä poiketen jo alussa ei menty ihan tyveen asti, mutta jestas, sitä jousen käyttöä treenattiin ilman viulua niin kauan, että jousikäden ranne oppi joustamaan...rystyset matalalla ja sormien " niiaus" ja sitä rataa.. kaikissa koulukunnissa on hyvät puolensa toki. Tuon venäläisen koulun oppilaana oli tosi rankkaa. Yritetään me opettajia koulukunnasta riippumatta saada tuloksia aikaan. Tsemppiä kollegalle!!!!!!!!!!!!!!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aihe. Mulla on aika omituinen polku ammattikuvataiteilijaksi: en tosiaankaan harrastanut normaalia piirustelua enempää lapsena, enkä saanut kiitettäviä arvosanoja kuviksesta koulussa. Jollain tasolla olin kyllä kiinnostunut kuvista. Sitten reilusti yli kaksikymppisenä hurahdin maalaamiseen ja huomasin heti, että mulla on lahjoja siihen. Tai ehkä jonkinlainen havaitsemisen herkkyys yhdistettynä ajattelun taitoihin? Pääsin opiskelemaan alaa korkeakouluun hyvin pienellä harjoittelumäärällä. Luulisin, että esim musiikissa tällainen ei ole mahdollista, koska motoristen taitojen merkitys on suurempi.
Muusikoilla täytyy myös olla joko absoluuttinen sävelkorva tai erinomainen relatiivinen sellainen. Myöskin rytmitajun täytyy olla just kohdillaan. Ja vaikka omaisi nuo, mutta kauniin äänen saaminen ei onnistu, niin tie on hetimiten tukossa. Opettaessani viulunsoittoa olen törmännyt tunneilla mm siihen, miten karmaisevaa on viulun raapiminen, huoh. Sen hirveämpää ääntä on vaikea kuvitella.
Ei se absoluuttinen sävelkorva ole mikään juttu.
On se joku juttu, mutta pikemminkin kirous kuin siunaus /: Vaikeaa kuunnella esim. eri vireessä soitettua kappaletta, vaikka menisikin puhtaasti. Korva ja aivot vääntää, et väärä ääni, kun pitäis olla vaikka b mut onkin a. Transponointi on haastavampaa.
Ammattimuusikoilla ei ole läheskään aina absoluttista sävelkorvaa, mutta hyvä relatiivinen pitää olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aihe. Mulla on aika omituinen polku ammattikuvataiteilijaksi: en tosiaankaan harrastanut normaalia piirustelua enempää lapsena, enkä saanut kiitettäviä arvosanoja kuviksesta koulussa. Jollain tasolla olin kyllä kiinnostunut kuvista. Sitten reilusti yli kaksikymppisenä hurahdin maalaamiseen ja huomasin heti, että mulla on lahjoja siihen. Tai ehkä jonkinlainen havaitsemisen herkkyys yhdistettynä ajattelun taitoihin? Pääsin opiskelemaan alaa korkeakouluun hyvin pienellä harjoittelumäärällä. Luulisin, että esim musiikissa tällainen ei ole mahdollista, koska motoristen taitojen merkitys on suurempi.
Muusikoilla täytyy myös olla joko absoluuttinen sävelkorva tai erinomainen relatiivinen sellainen. Myöskin rytmitajun täytyy olla just kohdillaan. Ja vaikka omaisi nuo, mutta kauniin äänen saaminen ei onnistu, niin tie on hetimiten tukossa. Opettaessani viulunsoittoa olen törmännyt tunneilla mm siihen, miten karmaisevaa on viulun raapiminen, huoh. Sen hirveämpää ääntä on vaikea kuvitella.
Ei täydy olla absoluuttinen sävelkorva :) Toki muuten tarkka korva.
En halua flexata, mutta mun viuluoppilaat ei soita kauhealla äänellä, en kuuntele sellaista ollenkaan. Miksi sinä annat raapia? Virhe opettaa heti pitkä jousi, lyhyestä kannattaa lähteä, silloin saa jousen parhaiten hallintaansa. Kun se sujuu, lisätään pituutta sentti kerrallaan.
Mulla on ollut venäläinen vl-pedagogiikka, siinä nimenomaan lähdetään liikkeelle no, ensin liikettä ja jousikäden asentoa kynällä, sitten nimenomaan pitkällä ja siitä lyhyemmäksi ja muihin jousilajeihin. Pitkällä etsitään ja kuunnellaan nimenomaan äänen kvaliteettia ja jatkuvaa liikettä.
Aavistelin :) Toki millä tahansa metodilla voi tulla hyvää ja huonoa jälkeä. Itse käytän Suzuki-metodia, ja siinä lähdetään pienestä nopeasta jousesta, ihan jo siksi koska se on motorisesti luontaisinta ja helpointa pienelle lapselle. Hän ei pysty vielä hallitsemaan koko jousta. Hyvää ääntä kuunnellaan koko ajan alusta saakka. Sitten kun se onnistuu pienellä jousella, siirrytään isompaan. Kun jousenkäyttö laajenee, puhutaan tonalisaatiosta: hyvää ääntä kuunnellaan tekemällä "hymysuujousia", eli jousi "kaivaa" syvää soundia .
Eron huomaan aina, kun tulee uusi oppilas joka on aloittanut toisella opettajalla pitkän jousen tekniikalla. Homma ei yleensä käytännössä toimi, jolloin ääni on karmaiseva. Vedellään kevyesti kieltä pitkin, eikä etsitä kaunista glangia. Tähän auttaa palaaminen lyhyempään jouseen, ja siitä sitten pidentäen, kun homma on kontrollissa.
Pitkällä jousella aloittaminen on idealistista, ja voi hyvin toimia osalla oppilaista, mutta kokemus osoittaa, ettei läheskään aina. Lyhyemmästä kun lähden, ei tarvitse just koskaan kuunnella kamalaa viulunääntä. En pystyisi tekemään työtäni niin, mulla on n. 30 oppilasta ja olisin eläkkeellä jo, jos soittaisivat hirveän rumasti :D
Juu, koulukuntia on monia. Mulla itselläni on ollut aina venäläisen pedagogiikan opettajia, mestarikursseilla myös venäläisiä opettajia. Ei ole mitään virhettä suvaittu. Tuosta koko jousen käytöstä poiketen jo alussa ei menty ihan tyveen asti, mutta jestas, sitä jousen käyttöä treenattiin ilman viulua niin kauan, että jousikäden ranne oppi joustamaan...rystyset matalalla ja sormien " niiaus" ja sitä rataa.. kaikissa koulukunnissa on hyvät puolensa toki. Tuon venäläisen koulun oppilaana oli tosi rankkaa. Yritetään me opettajia koulukunnasta riippumatta saada tuloksia aikaan. Tsemppiä kollegalle!!!!!!!!!!!!!!!!!
Puolensa kaikessa :) Kiitos, ja samoin tsemppiä!
Se on geeneissä tai sitä ei ole ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän liittyy hieman sekin, että jotkut toisinaan arvioivat itseään hieman ylikanttiin. Esimerkiksi piirustuskursseilla olen nähnyt ihmisiä, jotka aidosti pitävät itseään miltei taiteilijoina (noh, titteli se on joka tapauksessa vaan), mutta rehellisesti arvioiden he eivät ole kovin taitavia. Toisilla ihmisillä on ehkä epärealistisempi tapa arvioida itseään ja he ottavat tosissaan toisten kohteliaisuudet. Itse pidän saamiani kehuja lähinnä käänteisenä pilkkana, mutta pysyn ainakin lähinnä totuutta. 😂
Olen laiska harjoittelemaan yleensäkään mitään, mutta näkisin että juuri tämä itsekritiikki on toisaalta ponnistusvoima kaikelle harjoittelulle ja työnteolle. Se myös tekee ne virtuoosit ja mestarit. Jos ajattelee olevansa huippu, ei ole enää mitään huippua tavoitettavana.
Uskon, että moni myös kärsii samasta ongelmasta kuin minä ja se on, että AIVAN KAIKKI kiinnostaa, jolloin mihinkään ei ajallisesti riitä aikaa kunnolla. Haluan opiskella yliopistossa kaikki alat, haluan hallita kaikki taiteet liikunnallisia lukuun ottamatta, haluan lukea kaikkea, tutkia kaikkea jne. Ihan vain koska kiinnostaa.
Joskus myös se, mitä pidämme lahjakkuutensa, on kapea siivu jonkun todellisesta repertuaarista ja yleistaidoista. Yksi ihminen soitti klassista kitaraa ja ajattelin, että onhan tuo hyvä, kunnes tajusin, että kyseinen henkilö renkutti sitä samaa klassista biisiä, jonka oli hionut, mutta soittaessaan nuoteista jotain poprenkutusta ei sitten korvakuulolta kyennyt jatkamaan kappaletta kääntämättä sivua ja soittoon tuli tauko. Oletin, että vuosia soittanut ja klassisia kappaleita soittava pystyisi. Eli mikä osuus sitten on lahjakkuutta ja mikä vain harjoittelua?
Jos henkilö soittaa nuoteista, niin totta kai hän kääntää nuottivihkon sivua tarvittaessa, ja tietysti tällä kohdalla tulee tauko, jos kukaan ei auta. On aivan älytön ajatus, että joku aloittaisi kappaleen nuoteista soittaen, ja sivun kääntämisen kohdalla alkaisisikin vetää korvakuulolta. Vähän sama kuin että laittaisit ruokaa keittokirjasta, ja sitten sivun kääntämisen vaivan välttämiseksi keksisitkin itse ruokalajin loppuosan.
Mikset muuten kääntänyt sivua hänen puolestaan?
Siis tarkoitin sitä, että jos kykenee soittamaan klassista kitaraa, luulin, että kykenisi jotain yksinkertaista poppirenkutusta soittamaan ilman nuoteissa täysin kiinni olemista tai ainakin soittamaan siten, että kääntää sivua luontevasti sopivassa kohdassa kuten muusikot tekevät siten, ettei soitto katkea. Eihän se nyt ole yhtään mahdotonta, jos osaa soittaa...?! Itse en osaa, mutta paljon on konserteissa tullut käytyä.
Häh? Ei sitä itse päätetä missä kohtaa sivua käännetään. (: Sitä käännetään silloin kun ollaan soitettu edellinen sivu loppuun. Eikä se, miten nopeasti sivun saa käännettyä, liity mitenkään soittotaitoon tai musikaalisuuteen.
Pianistin vierellä istuu yleensä joku toinen muusikko kääntämässä ajoissa sivua. Orkesterissa pultin vasemmalla puolella oleva kääntää ajoissa sivua oikeanpuolisen jatkaessa soittoa. Näin eliminoidaan tauot.
Ei ole pianisti vaan pianonsoittaja. Ei ole kovin lahjakas jos ei muista ja osaa kappaletta ulkoa ilman nuotteja. Vähän sama kuin haastattelija seuraisi jokaista sanaansa jatkuvasti teleprompterista.
Eri asia huvittaakko luontaisesti lahjakkaita siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa tehdä oikeasti töitä menestyäkseen. Monta lahjakasta olen nähnyt hiihtopuolella. Lähes harjoittelematta pärjäsivät nuorten sarjoissa pitkään, mutta sitten kun olisi alkanut ns työpätkät harjoittelu ei enää huvittanut. Noista ikäluokista huonommin silloin pärjänneet ovat päässeet kotimaisella tasolla huipuiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harjoittelun vaikutuksen huomaa siinä vaiheessa kun jotain pitäisi saada aikaan. Taiteessa tarvitaan tekemistä. Kun tekee, yleensä harjoittelee samalla. Mitä enemmän tekee, sitä todennäköisemmin saa hyviä töitä aikaiseksi, jos on perillä alasta. Jos ei ole, ei välttämättä kehity. Voi silti saada jotain omalaatuista tai tikku-ukkoja aikaiseksi.
Musiikissa esittäjän täytyy usein opetella teoksia voidakseen esittää ne. Sama vaikka olisi itse säveltänyt musiikkia. Jos täytyy opetella ja esittää kappaleita keikalla, tasalaatuisuutta on hankalaa saada tuurilla. Improvisointi voi toimia osan aikaa mutta jos aina vain improvisoi, jääkö mitään talteen myöhempääkin käyttöä varten?
Kuka tahansa kehittyy hajoittelemalla. Luontaiset taipumukset sitten vaikuttavat siihen kuinka nopeaa kehitys on ja kuinka osaavaksi tai taitavaksi voi kehittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä esim. näyttelevyys on periytyvää esim. Pöystien suku.
Lahjakkuus on potentiaali, joka nousee kukoistukseen ankaralla harjoittelulla. Näin siis useimmiten. Etevyyden hankkiminen harjoittelulla ilman lahjakkuutta on mahdollista tiettyyn pisteeseen saakka, mutta lahjakkuus siivittää huipulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Klassinen musiikki on vaikeaa, koska nuotit pitäisi tietää, sen sijaan populäärimusiikki on helppoa, koska nuotteja ei tarvita.
Lahjakkaat hyötyvät treenistä eniten.
Riiippuu asiasta. Kuvataiteessa on kyse enemmän lahjakkuudesta. Musiikissa on kyse myös lahjakkuudesta, mutta jatkuvan ja uutteran harjoittelun merkitys on paljon suurempi. Ilman lahjoja ei kannata ryhtyä kumpaankaan tosin
Tiedän tämän siitä koska osaan piirtää hyvin (kuvis oli aina 10 ja osasin piirtää realistisia hahmoja ilman mallia jne.) mutta välissä oli noin 15 vuoden tauko etten ehtinyt tai halunnut piirtää mitään, se tuntui turhalta. Sitten kun innostuin siitä uudestaan ja oli aikaa, osasin heti. Aivan yhtä hyvin kuin nuorena, tai itseasiassa varmaan paremmin, koska piirustustaidossa vaadittava silmä/maailman hahmottaminen kehittyy itsestään ainakin 30 ikävuoteen asti, vaikka ei tekisi sen eteen yhtään mitään. Ihan vain siksi että aivomme on nähnyt enemmän ja kauemmin miltä maailma näyttää, joten silmä on oppinut havainnoimaan tarkemmin. Kuvataideopettajani lukiossa kertoi tämän. Vaikka kuinka uutterasti harjoittelisi, ennen 30 ikävuotta piirustustaito ei ole parhaimmillaan
Kun taas jos lopettaisin pianon soiton vaikka vuodeksi (olen soittanut lapsesta asti, paljon), en osaisi enää juuri mitään. Pianossa on paljon enemmän kyse hienomotoriikasta, sormien venyvyydestä, voimasta, koordinaatiosta, lihasmuistista, sointujen muistamisesta jne. ja sitä on pidettävä yllä kuten urheilija pitää hapenottokykyän yllä. Se häviää heti jos sitä ei ylläpidä. Taiteessa homma ei toimi noin, vaan piirustustaidon saa pitää elinikänsä, jos on sen DNAn kautta saanut. Piirustustaitoakin voi parantaa harjoittelemalla, mutta paljon vähemmän
Urheilussakin kuntoa voi kehittää kuka vaan jolla on 4 tervettä raajaa, taitoakin voi kehittää paljon, mutta todelliset taiturit ovat synnynäisiä lahjakkuuksia. Siinäkin harjoitelulla on osansa, mutta ei kenestä vain voi tulla jotain Ronaldoa, Messiä tai Wayne Gretzkya. Ei vaikka harjoittelisi 1 000 000 tuntia
Musiikissakaan en usko että kenestäkään voi tulla oikeasti hyvää soittajaa, jos ei ole sitä lahjakkuutta taustalla. Mutta lahjakkuus yksinään ei auta mitään ilman kovaa työtä, soittamisessa. Kuvataiteessa taas on kyse suureksi osaksi lahjakkuudesta ja aivojen/silmän/käden koordinaatiosta, joka tulee DNA:sta
Millä tahansa alalla oli sitten kyse taiteesta, musiikista tai urheilusta, huipuilla on 10% lahjakkuutta, 90% kovaa työtä. Kannttaa tutustua vaikka Christiano Ronaldon päivärutiineihin.
Mielipidejohtaja Seppo Räty sanoi jo aikoinaan, että keskinkertaista tulee parhaita koska he eivät saa mitään ilmaiseksi. Lahjakkuus = intohimoa ja tuhansia toistoja.
Sisukkaalla harjoittelulla on joissain asioissa enemmän merkitystä. Esim. kehonrakennus tai kestävyysjuoksu. Kyllä niissäkin on silti etua siitä, että on oikeanlaiset geenit. Hitaita tai nopeita lihassoluja
Ne taas joilla on vaikkapa sävelkorvaa, erotti jo koulussa. Oli sellaisia tyyppejä pari, että ihan sama mihin soittimeen ne koski niin viikon kuluttua ne soittivat sillä jo hyvin ja nuotilleen. Piano, basso, rummut, kitara, kaikken osasi. Ja sitten jossakin soittimessa kehittyivät kateutta aiheuttavan hyviksi, melko vähäisen näköisellä harjoittelulla. Siinä missä 99% ihmisistä kokeilee noita soittimia ja siitä ei tule oikein mitään. Etenkin rumpuja kaikki pojat taisivat kokeilla koska se poikia kiinnosti enemmän kuin muut soittimet, ja yksi kaveri joka siihen istui niin heti siinä muut tajusivat, että joo tämä peli taisi ratketa tässä. Hänkään ei ollut koskaan ennen sitä kokeillut, mutta heti tuli jotakin hienoa komppia. Sama mies soittelee nykyään TV-ohjelmissa rumpuja. Hän oli myös sellainen, että kaikki luokassa olevat soittimet sujuivat jotenkuten, ilman mitään harjoittelua
Koen olevani kuvataiteellisesti lahjakas. Itsessäni yhdistyy lahjakkuus ja harjoittelu. Jo lapsena harjoittelin. Piirsin hahmoja mallista ruudukkoihin ja ilman ruudukkoa. Harjoittelin maisemaa perspektiivistä.
Lahjakkuus asiaan näkyy siinä, että en tarvitse monia toistoja oppiakseni jonkin uuden tekniikan. Iso osa piirtämistä kytkeytyy intuitioon. Myös ilmaisukyky on sellainen mitä on vaikeampi opetella, joku lahja siihenkin täytyy olla pohjalla. En ole koskaan kahlannut juurikaan kuvataiteen oppikirjoja vaan keksin paljon omasta päästäni mikä näyttää hyvältä ja toimii. Esimerkiksi perspektiivit ja ihmisen anatomia on luontaisesti helppoa. Minulle tehtiin myös Wais älykkyystesti jossa spatiaalinen lahjakkuus oli huipputasoa. Eli jollain tasolla sitä kyvykkyyttä on myös mitattu.