En muista äitini koskaan sanoneen, että rakastaa minua

Ei ne sanat, vaan ne teot, kyllä sanottiin monesti kauniita sanoja varsinkin vieraiden kuullen, silti sain osakseni jatkuvaa henkistä ja fyysistä jopa seksuaallista väkivaltaa... Ei olla välissä oltu aikoihin...

Miksi olisi pitänyt sanoa, jos äitisi ei rakastanut.

ei kukaan tarvitse turhaa löpinää. teot ratkaisevat

JSS

Vierailija kirjoitti:

Ei ne sanat, vaan ne teot, kyllä sanottiin monesti kauniita sanoja varsinkin vieraiden kuullen, silti sain osakseni jatkuvaa henkistä ja fyysistä jopa seksuaallista väkivaltaa... Ei olla välissä oltu aikoihin...

ei kaikkea voi saada. ja silti vain ap valittaa

Ei sellaista ennen sanottu. Ei meidänkään perheessä kenellekään.

M41

Ei minunkaan äitini koskaan sanonut minulle, että hän rakastaa minua. Ja kuitenkin tiesin joka päivä  51 vuoden aikana, että hän rakastaa minua. Tunsin sen hänen katseessaan ja siinä, miten hän huolehti minusta vielä kun olin aikuinen. Ja hänen kuollessaan suru oli pohjaton, vaikka olinkin jo yli viisikymppinen.

Minusta olisi tuntunut todella kummalliselta, jos äitini olisi sanonut ääneen minulle "rakastan sinua". Ei sellaista tarvitse äidin lapselleen sanoa, sen voi osoittaa muutenkin.

Ei minunkaan äitini koskaan tuota suoraan sanonut. Eivät 30-luvulla syntyneet maatalon emännät sellaisista asioista puhuneet.

Silti on päivänselvää, että äiti rakasti meitä lapsia yli kaiken, kuten isäkin.

Näin jälkeenpäin ajatellen siitä on saanut elämälle todella vahvan pohjan.

Ei munkaan sanonut. Joskus jos se oli pahoinpidellyt mua koko eilisen päivän, aamulla odotti lappu jossa luki että rakastaa. Joo paljon lohduttaa tommonen. Olisi sanonut edes suoraan päin naamaa. En kyllä siltikään olisi uskonut sitä.

Mee vastaamoon itkemään.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne sanat, vaan ne teot, kyllä sanottiin monesti kauniita sanoja varsinkin vieraiden kuullen, silti sain osakseni jatkuvaa henkistä ja fyysistä jopa seksuaallista väkivaltaa... Ei olla välissä oltu aikoihin...

Aloittaja ei maininnut lainkaan, minkä aikakauden lapsi hän on.   Itseasiassa tämä  rakastamisen hokeminen on opittu TVstä katsomalla usalaisia ohjelmia.   

Joten, jos vanhempasi eivät sitä vasiten sanoneet, niin se ei merkitse, että olisivat rakastaneet sinua mitenkään vähemmän vaan ettei heillä ollut sellaista mallia, että sekin pitää erikseen sanoa myös lasten ja vanhempien välillä (rakastavaiset sitten eri asia, ja niillekin varmaan usein vaikeat sanat lausua).

Se on paljon enemmän, jos olet heidän teoistaan, puheistaan ja olemisestaan ymmärtänyt ja kokenut, että rakastavat sinua.   

Taas yksi traumatisoinut katkera ”lapsi”. Mitä väliä onko vanhempasi koskaan sanonut rakastavasi sinua jos ovat teoillaan osoittaneet? Taidat olla sellainen raskas yksilö joka palvoo lapsensa jokaista liikettä ja kehuu tätä niin että lapsi uskoo olevansa joku ihmeiden teko. ”Katso meidän Aino-lelli” teki hienon kakan, on se ihme lapsi”...

Ei minunkaan vanhemmat sanoneet. Ihmettelin jo lapsena kun kavereiden vanhemmat antoivat halauksia heille, ei mua vaan koskaan.

Noh, koti oli aina turvallinen ja vanhemmat teki kaikkensa lastensa eteen. Sitä ei osattu sanoa, mutta se näytettiin.

Ei tyhjistä jenkkirepliikeistä kannata murehtia. Niinkuin muillekin näköjään, ei minulle kumpikaan vanhemmista ole moisia kertoillut vaikka olisivat voineetkin.

En muista, että kumpikaan vanhemmistamme olisi sanonut meille viidelle lapselle rakastavansa meitä. Mutta tunsin aina vanhempiemme rakkauden ja huolenpidon. Oli tunne, että tekevät tarvittaessa mitä tahansa auttaakseen ja tukeakseen lapsiaan. Nyt he ovat jo rajan toisella puolella mutta me sisarukset muistelemme heitä rakkaudella.

Muistan kerran isoäitini kirjoittaneen pienelle lapulle rakastavansa minua. Hymyili kyynel silmäkulmassa sen antaessaan. Oli myös sitä sukupolvea, että tällaisia ei kai sanottu ääneen. Pidän tuon lämpimän muiston ikuisesti mielessäni.

Ei meille 70-luvun lapsille ole sellaista sanottu kuin varmaan ihan vähemmistössä perheitä. Eihän lapsiin edes koskettu enää taaperoiän jälkeen ja seuraavan kosketuksen sai sitten teini-iässä vastakkaiselta sukupuolelta, kun kaveritkaan eivät koskeneet toisiinsa. 

Ei äitini koskaan niin sanonut. En muista olleeni hänen sylissäänkään koskaan, meillä ei halattu tai kosketeltu muutenkaan. Uhkasi kylläkin tervata

pimpin, kun jäin lapsena kiinni itsetyydytyksestä. Siinä sitä rakkautta kerrakseen. Hän oli alkoholisti ja pilasi lapsuuteni ja yhä aikuisuudessa kärsin hänen teoistaan ja tekemättä jättämisistään. Äiti on kuollut, ei ole ikävä.

Aika kovia ja ilkeitäkin sanoja osalla kommentoijista. En ymmärrä, miksi tällaiseen(kaan) aloitukseen tarvitsee omaa pahaa oloa tulla purkamaan. On ihan hyvä vaihtaa asiallisesti ajatuksia siitä, millaisia vaikutuksia tällaisella selvästi ylisukupolvisella käyttäytymismallilla on ja miten nykyvanhemmat toivottavasti pyrkivät toimimaan toisin.

Äiti ei koskaan halannut minua. Yritin halata häntä, kun hän lähti kotoa viimeisen kerran, mutta ei vastannut. Tiedän, että äiti välitti minusta, mutta todella monella eri tavalla hän myös huomaamattaan vioitti itsetuntoani sekä käsitystäni itsestäni ja näillä on ollut isot vaikutukset ihan aikuisenakin elämässä. En ole uskaltanut perustaa perhettä kenenkään kanssa, vaikka janoaisin rakkautta ja perheyhteyttä.