En muista äitini koskaan sanoneen, että rakastaa minua

Aika monella meillä 70-luvulla syntyneellä on hirveät, ilkeät, kylmät ja väkivaltaiset vanhemmat ja sitten (onneksi) lämpimät rakastavat isovanhemmat.

Minäkin olen kaiken vähän rakkauteni saanut isovanhemmilta. Omilta vanhemmilta en koskaan muruakaan.

Omat vanhempani ovat yhtä tylyjä isovanhempinakin, kieltäytyivät isovanhemmuudesta. Siis sanoivat että ei oikein kiinnosta lapsenlapset emmekä aio olla teidän perheenne elämässä mitenkään mukana.

Yllätys, suuria ikäluokkia ovat...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne sanat, vaan ne teot, kyllä sanottiin monesti kauniita sanoja varsinkin vieraiden kuullen, silti sain osakseni jatkuvaa henkistä ja fyysistä jopa seksuaallista väkivaltaa... Ei olla välissä oltu aikoihin...

Aloittaja ei maininnut lainkaan, minkä aikakauden lapsi hän on.   Itseasiassa tämä  rakastamisen hokeminen on opittu TVstä katsomalla usalaisia ohjelmia.   

Joten, jos vanhempasi eivät sitä vasiten sanoneet, niin se ei merkitse, että olisivat rakastaneet sinua mitenkään vähemmän vaan ettei heillä ollut sellaista mallia, että sekin pitää erikseen sanoa myös lasten ja vanhempien välillä (rakastavaiset sitten eri asia, ja niillekin varmaan usein vaikeat sanat lausua).

Se on paljon enemmän, jos olet heidän teoistaan, puheistaan ja olemisestaan ymmärtänyt ja kokenut, että rakastavat sinua.   

Niin tämäkin on outoa, että Suomessa monen mielestä on vaikeaa ja turhaa sanoa sitä rakkauttaan ääneen myöskään rakastavaisten välillä. Vaikka rakastan Suomea, tämä on mielestäni todella pielessä meidän kulttuurissamme. 

Sama koskee myös anteeksipyyntöä. Toki jopa sekin tuntuu olevan helpompi kuin tunnustaa rakkautensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne sanat, vaan ne teot, kyllä sanottiin monesti kauniita sanoja varsinkin vieraiden kuullen, silti sain osakseni jatkuvaa henkistä ja fyysistä jopa seksuaallista väkivaltaa... Ei olla välissä oltu aikoihin...

Aloittaja ei maininnut lainkaan, minkä aikakauden lapsi hän on.   Itseasiassa tämä  rakastamisen hokeminen on opittu TVstä katsomalla usalaisia ohjelmia.   

Joten, jos vanhempasi eivät sitä vasiten sanoneet, niin se ei merkitse, että olisivat rakastaneet sinua mitenkään vähemmän vaan ettei heillä ollut sellaista mallia, että sekin pitää erikseen sanoa myös lasten ja vanhempien välillä (rakastavaiset sitten eri asia, ja niillekin varmaan usein vaikeat sanat lausua).

Se on paljon enemmän, jos olet heidän teoistaan, puheistaan ja olemisestaan ymmärtänyt ja kokenut, että rakastavat sinua.   

Niin tämäkin on outoa, että Suomessa monen mielestä on vaikeaa ja turhaa sanoa sitä rakkauttaan ääneen myöskään rakastavaisten välillä. Vaikka rakastan Suomea, tämä on mielestäni todella pielessä meidän kulttuurissamme. 

Sama koskee myös anteeksipyyntöä. Toki jopa sekin tuntuu olevan helpompi kuin tunnustaa rakkautensa.

Eipä taida olla. Mun äiti ei ole ikinä pyytänyt mitään anteeksi. Ei lapsuuden väkivaltaa tai kaltoinkohtelua, eikö mun aikuisuudessa tapahtuneita loukkauksia. On sanonut että mut olisi pitänyt t4ppaa kohtuin, on toivonut että ajan kolarin ja köy pahasti, on toivonut että saan potkut ja menetän kotini, on toivonut mulle sairautta ja onnettomuutta... siis kaikkea aivan sairasta.

Ikinä ei pyydä anteeksi. Pari kuukautta menee ja soittaa muina miehinä että trallallaa, kaikki on normaalisti.

Mulla on nyt 40v ajan kertynyt sontaa reppuun ja reppu on täysi. En jaksa enää.

Ja ei ole koskaan sanonut sitäkään että rakastaa, eikä mitenkään vahingossakaan osoittanut sitä. Koska ei rakasta!

Lukekaa ketju ”70-luvun äitien lapset - oliko muilla samanlaista”. Tuhansia kertomuksia ja tarinoita tästä aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne sanat, vaan ne teot, kyllä sanottiin monesti kauniita sanoja varsinkin vieraiden kuullen, silti sain osakseni jatkuvaa henkistä ja fyysistä jopa seksuaallista väkivaltaa... Ei olla välissä oltu aikoihin...

Aloittaja ei maininnut lainkaan, minkä aikakauden lapsi hän on.   Itseasiassa tämä  rakastamisen hokeminen on opittu TVstä katsomalla usalaisia ohjelmia.   

Joten, jos vanhempasi eivät sitä vasiten sanoneet, niin se ei merkitse, että olisivat rakastaneet sinua mitenkään vähemmän vaan ettei heillä ollut sellaista mallia, että sekin pitää erikseen sanoa myös lasten ja vanhempien välillä (rakastavaiset sitten eri asia, ja niillekin varmaan usein vaikeat sanat lausua).

Se on paljon enemmän, jos olet heidän teoistaan, puheistaan ja olemisestaan ymmärtänyt ja kokenut, että rakastavat sinua.   

Niin tämäkin on outoa, että Suomessa monen mielestä on vaikeaa ja turhaa sanoa sitä rakkauttaan ääneen myöskään rakastavaisten välillä. Vaikka rakastan Suomea, tämä on mielestäni todella pielessä meidän kulttuurissamme. 

Sama koskee myös anteeksipyyntöä. Toki jopa sekin tuntuu olevan helpompi kuin tunnustaa rakkautensa.

Eipä taida olla. Mun äiti ei ole ikinä pyytänyt mitään anteeksi. Ei lapsuuden väkivaltaa tai kaltoinkohtelua, eikö mun aikuisuudessa tapahtuneita loukkauksia. On sanonut että mut olisi pitänyt t4ppaa kohtuin, on toivonut että ajan kolarin ja köy pahasti, on toivonut että saan potkut ja menetän kotini, on toivonut mulle sairautta ja onnettomuutta... siis kaikkea aivan sairasta.

Ikinä ei pyydä anteeksi. Pari kuukautta menee ja soittaa muina miehinä että trallallaa, kaikki on normaalisti.

Mulla on nyt 40v ajan kertynyt sontaa reppuun ja reppu on täysi. En jaksa enää.

Ja ei ole koskaan sanonut sitäkään että rakastaa, eikä mitenkään vahingossakaan osoittanut sitä. Koska ei rakasta!

Hirveää! Onko hänellä 2-suuntainen mielialahäiriö?

Ei meilläkään sellaisia koskaan puhuttu, mutta aina tiesin että rakastavat. Minusta ja sisaruksistani huolehdittiin hyvin ja meillä oli hyvä sekä turvallinen lapsuus.

Kai tuo rakkaudesta puhuminen on tosiaan tullut suomalaisille tutuksi vasta amerikkalaisten tv-sarjojen kautta. Täällä on eletty sellaisen sorron, nälän, sairauksien ja sotien varjon alla, että kyllä se on jättänyt jälkensä sukupolvien ketjuun. Täällä on yritetty selvitä ja pysyä hengissä ankarissa oloissa. Sisukkuutta se on monilla kasvattanut, mutta tunteiluun on harvemmalla ollut voimia tai aikaakaan.

Minulla on "normaalit vanhemmat". Ovat aina huolehtineet minusta ja tiedän, että rakastavat kyllä, koskaan sitä ei ole silti sanottu ääneen. Tai ON. Isä joskus sanoi kun oli teininä tehnyt jotain hölmöä tai epäonnistunut jossakin, että "kyllä me sinua kuitenkin rakastetaan". Koskaan en ole tätä äidin suusta kuitenkaan kuullut. Äiti ei juuri ollut läsnä eikä mikään ollut koskaan riittävästi. Halauksia olen saanut muutaman kerran aikuistumiseni jälkeen. Naimisiin mennessäni. 

Kyllä. Olen katkera. Ei näitä asioita enää korjata kun vanhemmat ovat 70+ ja itse 40+. Omia lapsiani kerron rakastavani ja halailen heitä, mutta tämä on pitänyt opetella kun lapsuuden perheessä tätä ei ollut. Ei ole helppoa oppia sellaista, jota ei ole itsekään saanut...

Ne sanat kuulin vasta ensimmäisen tyttöystäväni suusta. Nekään eivät olleet totta.

Mitäs tuosta, mutta kun oma vaimo ei ole sanonut rakastavansa minua koskaan koko 25 vuotisen avioliittomme aikana. Itse olen tuon kuitenkin ainakin liiton alkuaikoina vaimolle kertonut.

Oletko vahinkolapsi?

Vierailija kirjoitti:

Mitäs tuosta, mutta kun oma vaimo ei ole sanonut rakastavansa minua koskaan koko 25 vuotisen avioliittomme aikana. Itse olen tuon kuitenkin ainakin liiton alkuaikoina vaimolle kertonut.

Ihan samalla viivalla olette. Voitte puhua asiasta ja ottaa tavaksi sanoa sen tai sitten jatkatte nykyisellä linjalla.

70 luvun lapsi, eikä vanhemmat ole sanoneet että rakastavat minua. Eikä ole halailtu eikä koskaan pyydetty anteeksi. Ihan normaali lapsuus kuitenkin. Isän kanssa ollut aina suht mutkaton suhde mutta äidin kanssa ollut suuria vaikeuksia. Hän on pyrkinyt "hallitsemaan" minua ja elämääni aina. Syyllistynyt kaikesta ja ei ole koskaan ottanut mitään kritiikkiä itsestään vastaan. Eli kaikki kehittävä vuorovaikutus on ollut täysin nollassa. No itsehän ratkaisin asian niin että en ole enää vuosiin kertonut elämästäni kuin pieniä palasia, eipähän tarvitse kuunnella syyttelyitä siitä ja tästä.

Olen samoin 1970-luvulla syntynyt, ja kyllähän se sodan jälkeen syntynyt äiti oli ja on edelleen varsin kylmä ihminen. Ennen sotia syntynyt isä sen sijaan oli hyvinkin lämmin ja isällinen.

Kotikasvatuksella ehkä vaikutuksensa, mutta myös alkoholilla. Suuret ikäluokat ovat hyvin "märkä" sukupolvi. Heidän ikäluokastaan naisetkin pääsivät anniskeluliikkeisiin ilman saattajaa (kyllä, naiset eivät aikoinaan päässeet yksin ravintoloihin!). Alkoholinkäyttö jotenkin myös muuttui hyväksyttäväksi, tolkuttoman kännin vetämisestä tuli kansallisurheilu.

Tätä "urheilua" sainkin katsella lapsena 1970- ja 80-luvuilla lähes joka ikinen viikonloppu ja juhlapäivät. Ja myös sitä hidasta alkoholisoitumista. Ja kännistä riitelyä ja huutamista. Jouluna äiti ja uusi miehensä huusivat toisilleen aamusta iltaan monta päivää putkeen. Huutamisella ei ollut edes mitään järkevää sisältöä, kertasivat jotain vuosien takaisia mitättömiä väärintekoja. Pilasivat huutamisellaan jopa jouluaattojen lahjanjakamiset.

Kaikki ne lupaukset käydä ties missä museoissa ja kaupungeissa, joita kännissä iloisena annettiin ja jotka seuraavana päivänä kaatuivat, kun sängyn pohjalla nukkui "kipeä" eli krapulainen äiti kolmeen saakka iltapäivällä.

Lopulta 90-luvulle tultaessa juominen oli aivan rappiotouhua kaatuiluineen, loukkaantumisineen ja psyykenlääkkeiden väärinkäyttöineen. Olisipa juominen ollut edes kivaa, mutta kun se oli sitä loputonta itsesäälistä, täysin itsekeskeistä tilittämistä kuinka huonosti häntä onkaan aina kohdeltu ja kuinka aivan kaikki ongelmat ovat aina olleet muiden syytä. Sama litania käytiin läpi joka päivä alkaen lapsuudesta ja kuinka oli jouduttu käyttämään isosiskon vanhaa mekkoa ja siitä sitten edettiin nykypäivään tuntikausien monologin kautta, kaikki koetut vääryydet tarkasti läpi käyden.

Vierailija kirjoitti:

Ei minunkaan äitini koskaan sanonut minulle, että hän rakastaa minua. Ja kuitenkin tiesin joka päivä  51 vuoden aikana, että hän rakastaa minua. Tunsin sen hänen katseessaan ja siinä, miten hän huolehti minusta vielä kun olin aikuinen. Ja hänen kuollessaan suru oli pohjaton, vaikka olinkin jo yli viisikymppinen.

Minusta olisi tuntunut todella kummalliselta, jos äitini olisi sanonut ääneen minulle "rakastan sinua". Ei sellaista tarvitse äidin lapselleen sanoa, sen voi osoittaa muutenkin.

Sama homma, ei ole koskaan rakkautta hoettu, mutta tiedän kyllä että vanhempani rakastavat minua omalla tavallaan. Ja ihan varmasti antaisivat vähistä varoistaan heti 1000 euroa, jos sitä tarvitsisin. Mä en muutenkaan ole ihan varma, että onko tuo tuollaisen asian jatkuva hokeminen ja jatkuva halailu ja paijailu välttämättä pitkässä juoksussa paras vaihtoehto. Jotenkin tuntuu, että tuollaisella kasvetaan helposti läheisriippuvaiseksi ja takertuvaiseksi. Vaikea sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei minunkaan äitini koskaan sanonut minulle, että hän rakastaa minua. Ja kuitenkin tiesin joka päivä  51 vuoden aikana, että hän rakastaa minua. Tunsin sen hänen katseessaan ja siinä, miten hän huolehti minusta vielä kun olin aikuinen. Ja hänen kuollessaan suru oli pohjaton, vaikka olinkin jo yli viisikymppinen.

Minusta olisi tuntunut todella kummalliselta, jos äitini olisi sanonut ääneen minulle "rakastan sinua". Ei sellaista tarvitse äidin lapselleen sanoa, sen voi osoittaa muutenkin.

Sama homma, ei ole koskaan rakkautta hoettu, mutta tiedän kyllä että vanhempani rakastavat minua omalla tavallaan. Ja ihan varmasti antaisivat vähistä varoistaan heti 1000 euroa, jos sitä tarvitsisin. Mä en muutenkaan ole ihan varma, että onko tuo tuollaisen asian jatkuva hokeminen ja jatkuva halailu ja paijailu välttämättä pitkässä juoksussa paras vaihtoehto. Jotenkin tuntuu, että tuollaisella kasvetaan helposti läheisriippuvaiseksi ja takertuvaiseksi. Vaikea sanoa.

Minusta taas on kasvanut erittäin epävarma ja alan automaattisesti urakoida ansaitakseni rakkautta teoilla. Pitää ihan tietoisesti pysäyttää itsensä. Rakkautta ei ole koskaan sanottu ääneen, osoitettu kosketuksin ja tuntuu, että hyväksyntä piti ostaa sillä, että käyttäytyi ja teki kuten odotettiin. Kun muutin omilleni, tuntui ihmeelliseltä että sai olla vapaa kaikista odotuksista. Olen ikisinkku, koska mieleterveys alkaa järkkyä liian läheisessä suhteessa. Silti en mitään muuta toivoisi kuin hyvää oma perhettä - lapsien osalta se toki on jo liian myöhäistä. 

^Lisätään nyt vielä, että paljon enemmän kotoa tullutta mallia enemmän minun huonoon itsetuntoon on vaikuttanut koulukiusaaminen ja se, etten ole saanut juurikaan vastakaikua vastakkaiselta sukupuolelta.

En tiedä mihin lisäys 56 oli, muttei ainakaan viestiin 55. Minua ei ole koskaan koulukiusattu vaan on aina ollut paljon hyviä ystävyyssuhteita. 

Äiti ei sanonut rakastavansa, mutta osoitti muuten hellyyttä. Muistan kun hän sanoi usein, että mitäs mun pieni kultamurunen. Yläasteella jouduin koulukiusatuksi joka edelleen vaikuttaa itsetuntooni.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mihin lisäys 56 oli, muttei ainakaan viestiin 55. Minua ei ole koskaan koulukiusattu vaan on aina ollut paljon hyviä ystävyyssuhteita. 

Viestiin 54. On mullakin ollut aina kavereita, mutta ei se estänyt kiusatuksi tulemista. Miten nuo muka olisivat toisensa poissulkevia asioita?

Inhoan yli kaiken äitejä ja isiä, jotka eivät ole sellaisia vanhempia kuin pitäisi. En tajua, että kaikki ihmiset edes harkitsevat lapsia, kaikista ei todellakaan ole vanhemmiksi. Vanhinkolapsia säälin koko sydämestäni ja niitä on suomessa käsittääkseni todella paljon. Lasten hankkiminen on kahden ihmisen yhteistuumin etukäteen yhteisesti sovittu pitkä projekti, joka hoidetaan erittäin kunnolla, kaikkine asioineen, kaikkine puolineen ja kaikki huomioon ottaen. Lapset ovat pitkä projekti ja heidät saadaan, jos saadaan ja heistä kasvatetaan mahdollisimman hyviä ihmisiä, muunlaista lastentekotarvetta en hyväksy enkä ymmärrä.