En muista äitini koskaan sanoneen, että rakastaa minua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne sanat, vaan ne teot, kyllä sanottiin monesti kauniita sanoja varsinkin vieraiden kuullen, silti sain osakseni jatkuvaa henkistä ja fyysistä jopa seksuaallista väkivaltaa... Ei olla välissä oltu aikoihin...

Aloittaja ei maininnut lainkaan, minkä aikakauden lapsi hän on.   Itseasiassa tämä  rakastamisen hokeminen on opittu TVstä katsomalla usalaisia ohjelmia.   

Joten, jos vanhempasi eivät sitä vasiten sanoneet, niin se ei merkitse, että olisivat rakastaneet sinua mitenkään vähemmän vaan ettei heillä ollut sellaista mallia, että sekin pitää erikseen sanoa myös lasten ja vanhempien välillä (rakastavaiset sitten eri asia, ja niillekin varmaan usein vaikeat sanat lausua).

Se on paljon enemmän, jos olet heidän teoistaan, puheistaan ja olemisestaan ymmärtänyt ja kokenut, että rakastavat sinua.   

Niin tämäkin on outoa, että Suomessa monen mielestä on vaikeaa ja turhaa sanoa sitä rakkauttaan ääneen myöskään rakastavaisten välillä. Vaikka rakastan Suomea, tämä on mielestäni todella pielessä meidän kulttuurissamme. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne sanat, vaan ne teot, kyllä sanottiin monesti kauniita sanoja varsinkin vieraiden kuullen, silti sain osakseni jatkuvaa henkistä ja fyysistä jopa seksuaallista väkivaltaa... Ei olla välissä oltu aikoihin...

Aloittaja ei maininnut lainkaan, minkä aikakauden lapsi hän on.   Itseasiassa tämä  rakastamisen hokeminen on opittu TVstä katsomalla usalaisia ohjelmia.   

Joten, jos vanhempasi eivät sitä vasiten sanoneet, niin se ei merkitse, että olisivat rakastaneet sinua mitenkään vähemmän vaan ettei heillä ollut sellaista mallia, että sekin pitää erikseen sanoa myös lasten ja vanhempien välillä (rakastavaiset sitten eri asia, ja niillekin varmaan usein vaikeat sanat lausua).

Se on paljon enemmän, jos olet heidän teoistaan, puheistaan ja olemisestaan ymmärtänyt ja kokenut, että rakastavat sinua.   

Mainitsihan, 70-luvun lapsi. Luetaanko näitä aloituksia ollenkaan?

Itse aiheeseen, ihan normaalia tuolloin. Teot kertoivat kyllä, että vanhemmat rakastivat.

Ei minullekaan ole koskaan sanottu. Selvästi silti on aina rakastanut ja välittänyt. En haluaisikaan hänen enää sanovan sellaista, kun en ole sellaiseen tottunut, niin se olisi vain ahdistavaa ja outoa.

Normaalia se varmasti oli silloin ja etenkin aiemmin. Ihmisen ensimmäinen ja viimeinen aisti on kosketus. Ihminen tarvitsee kosketusta ja hellyyttä - ja minusta myös ääneen ilmaistua hyväksyntää ja rakkautta. Niin kasvaa lapsia ja nuoria ja myöhemmin aikuisia, joilla on terve itsetunto ja joiden ei tarvitse painaa muita alas.

Moni on sanonut, että tiesi että vanhemmat rakastivat. Mutta ainakin omalla osallani sitä sotkee isosti se, että on kyllä sanottu ääneen, että olen hankala, vaikea, minun kanssani ei voi tulla toimeen jne. Mutta ei ole koskaan sanottu, että minusta tykätään, olen ihana, olen kiva, mukava tms. Ja kuitenkin oikeasti olen ollut todella kiltti lapsi ja nuori. Meidän perhetilanteella olisin voinut oireilla todella pahasti ulospäin, sen sijaan käänsin suurimman osan sisääni. 

Teot ja katseet ja äänensävyt kertoivat äitini rakkaudesta, sen sanominen olisi tuntunut teennäiseltä. Amerikkalaisissa elokuvissa ja dokkareissa sitä hoetaan kun lähdetään kauppaan, erojaisiksi. Olen alkanut inhota koko sanaa. "Rakkaus on ruma sana", hellyys hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Moni on sanonut, että tiesi että vanhemmat rakastivat. Mutta ainakin omalla osallani sitä sotkee isosti se, että on kyllä sanottu ääneen, että olen hankala, vaikea, minun kanssani ei voi tulla toimeen jne. Mutta ei ole koskaan sanottu, että minusta tykätään, olen ihana, olen kiva, mukava tms. Ja kuitenkin oikeasti olen ollut todella kiltti lapsi ja nuori. Meidän perhetilanteella olisin voinut oireilla todella pahasti ulospäin, sen sijaan käänsin suurimman osan sisääni. 

Tämä! Tarvitaan niin paljon positiivista, jotta edes osa negatiivisista sanoista tai teoista kumoutuu. Kasvava lapsi imee negatiiviset kommentit itseensä kuin sieni, valitettavasti. Elämä ei ole aina auvoa ja vanhemmat tekevät virheitä. Sitä suuremmalla syyllä pitäisi aina kun mahdollista muistuttaa lasta siitä, että hän on rakastettu ja toivottu ja hyvä.

Yksi negatiivinen ilmaisu tarvitsee kumoutuakseen keskimäärin viisi positiivista tuen ilmausta. Jos suhdeluku menee niin, että positiivisia tulee yli kymmenen vastaan yksi negatiivinen, sekin voi olla ainakin parisuhteessa huono asia. 

70-luvun lapsista varmasti moni kaltaiseni on kärsinyt siitä, että kritiikkiä tuli, mutta mitään positiivista ja kaunista ei sanottu. Itsetunto on pohjamudissa ja omakuva vääristynyt ja tällä on varmasti pilattu monta avioliittoakin myöhemmin elämässä. 

Vaikka kuinka moni vakuuttaa että normaalia... Ei ole normaalia!

Meillä on 1-vuotias ihana poika, jolle äitini naureskelee että pullukka, bodari yms pikkuilkeää.

Me sanomme ei, hieno poika, komea, rakas, voimakas, ja joka päivä, vähintään illalla halimme, luemme kirjoja, pidämme sylissä ja sanomme myös pienelle lapselle että äiti ja isi rakastavat sinua kovasti, kummit rakastavat, isovanhemmat rakastavat (vaikka ei), serkut rakastavat ja ympäröimme lapsemme rakkaudella ja välittämisellä JOKA PÄIVÄ ❤️

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka moni vakuuttaa että normaalia... Ei ole normaalia!

Meillä on 1-vuotias ihana poika, jolle äitini naureskelee että pullukka, bodari yms pikkuilkeää.

Me sanomme ei, hieno poika, komea, rakas, voimakas, ja joka päivä, vähintään illalla halimme, luemme kirjoja, pidämme sylissä ja sanomme myös pienelle lapselle että äiti ja isi rakastavat sinua kovasti, kummit rakastavat, isovanhemmat rakastavat (vaikka ei), serkut rakastavat ja ympäröimme lapsemme rakkaudella ja välittämisellä JOKA PÄIVÄ ❤️

Ihanasti kerrot, miten osoitatte lapsellenne rakkautta. Kaikkea hyvää teille! <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka moni vakuuttaa että normaalia... Ei ole normaalia!

Meillä on 1-vuotias ihana poika, jolle äitini naureskelee että pullukka, bodari yms pikkuilkeää.

Me sanomme ei, hieno poika, komea, rakas, voimakas, ja joka päivä, vähintään illalla halimme, luemme kirjoja, pidämme sylissä ja sanomme myös pienelle lapselle että äiti ja isi rakastavat sinua kovasti, kummit rakastavat, isovanhemmat rakastavat (vaikka ei), serkut rakastavat ja ympäröimme lapsemme rakkaudella ja välittämisellä JOKA PÄIVÄ ❤️

Ihanasti kerrot, miten osoitatte lapsellenne rakkautta. Kaikkea hyvää teille! <3

Kiitos kovasti ja samoin! ❤️❤️ Kovasti yritetään!!

Ap, sulle sentään osoitettiin rakkaus teoilla.

Mulle ei sitäkään. Viha kyllä osoitettin, haukkumalla, halveksumalla ja ilkkumalla, js myös käytännössä pahoinpitelyin.

Ihan sama meno on jatkunut mun ollessa aikuinenkin, vain haukkumista, sättimistä ja arvostelua. Ikinä ei ole osoitettu millään lailla, ei sanoin eikö teoin, että rakastaisivat. Vihaamista on kyllä sitten ilmennetty urakalla.

Osa vanhemmista, luonnevikaiset, vihaa lapsiaan. Sellaista se on, kaikki ei saa hyviä vanhempia.

Täällä sama. Oikeastaan joskus 25-vuotiaana pakotin äitini vastaamaan kysymykseen että rakastaako mua vaikka oonkin vaan tällänen, sanoi että tottakai rakastaa. Olisin halunnut kuulla nuo sanat jo joskus teininä kun olin masentunut, silloin niillä olisi ollut erittäin suuri merkitys.

Me lapset ollaan synnytty 1991-2002.

Vierailija kirjoitti:

Ap, sulle sentään osoitettiin rakkaus teoilla.

Mulle ei sitäkään. Viha kyllä osoitettin, haukkumalla, halveksumalla ja ilkkumalla, js myös käytännössä pahoinpitelyin.

Ihan sama meno on jatkunut mun ollessa aikuinenkin, vain haukkumista, sättimistä ja arvostelua. Ikinä ei ole osoitettu millään lailla, ei sanoin eikö teoin, että rakastaisivat. Vihaamista on kyllä sitten ilmennetty urakalla.

Osa vanhemmista, luonnevikaiset, vihaa lapsiaan. Sellaista se on, kaikki ei saa hyviä vanhempia.

Olen todella pahoillani kaikesta kokemastasi pahasta. Sanattomaksi vetää. Toivon, että elämä tuo sinulle vielä paljon hyviä asioita ja ympärillesi hyviä ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, sulle sentään osoitettiin rakkaus teoilla.

Mulle ei sitäkään. Viha kyllä osoitettin, haukkumalla, halveksumalla ja ilkkumalla, js myös käytännössä pahoinpitelyin.

Ihan sama meno on jatkunut mun ollessa aikuinenkin, vain haukkumista, sättimistä ja arvostelua. Ikinä ei ole osoitettu millään lailla, ei sanoin eikö teoin, että rakastaisivat. Vihaamista on kyllä sitten ilmennetty urakalla.

Osa vanhemmista, luonnevikaiset, vihaa lapsiaan. Sellaista se on, kaikki ei saa hyviä vanhempia.

Olen todella pahoillani kaikesta kokemastasi pahasta. Sanattomaksi vetää. Toivon, että elämä tuo sinulle vielä paljon hyviä asioita ja ympärillesi hyviä ihmisiä. 

Kiitos! Tämä on ollut tavattoman yleistä, 70-luvulla syntynyt minäkin. Täällä oli tosi hyvä ketju ”muita jotka teininä ei saaneet olla ollenkaan rauhassa”. Kertoo juuri 70-luvulla syntyneiden julmista ja kylmistä vanhemmista, tämä oli yleistä.

Muistan jo noin kymmenvuotiaasta asti ajatelleeni, ettei kukaan voi koskaan rakastaa minua, koska olen niin ruma ja epätäydellinen. Toisen puolen isovanhemmilta ehkä sai sellaista lämpöä ja hellittelysanoja, että tiesi olevansa rakastettu ilman että sitä ääneen suoraan sanottiin. Omien vanhempien osalta sellaista tunnetta ei syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Muistan jo noin kymmenvuotiaasta asti ajatelleeni, ettei kukaan voi koskaan rakastaa minua, koska olen niin ruma ja epätäydellinen. Toisen puolen isovanhemmilta ehkä sai sellaista lämpöä ja hellittelysanoja, että tiesi olevansa rakastettu ilman että sitä ääneen suoraan sanottiin. Omien vanhempien osalta sellaista tunnetta ei syntynyt.

Minullekin jäänyt mieleen isoäitini rakastava katse, kun hän kampasi ja laittoi hiuksiani. Hän osoitti pienelle tytölle, kuinka ihanana minut näki. Äidiltä en sellaista katsetta koskaan muista saaneeni. Koin, että olin aina jotenkin vääränlainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan jo noin kymmenvuotiaasta asti ajatelleeni, ettei kukaan voi koskaan rakastaa minua, koska olen niin ruma ja epätäydellinen. Toisen puolen isovanhemmilta ehkä sai sellaista lämpöä ja hellittelysanoja, että tiesi olevansa rakastettu ilman että sitä ääneen suoraan sanottiin. Omien vanhempien osalta sellaista tunnetta ei syntynyt.

Minullekin jäänyt mieleen isoäitini rakastava katse, kun hän kampasi ja laittoi hiuksiani. Hän osoitti pienelle tytölle, kuinka ihanana minut näki. Äidiltä en sellaista katsetta koskaan muista saaneeni. Koin, että olin aina jotenkin vääränlainen.

Meillä se oli ehkä pikemmin vaari. Isoäiti oli enemmän raskautettu kotitöiden kanssa niin vaarilla ja minulla oli sitten omia juttuja. Hänen äänestään kuului se, että hän rakastaa minua ja kutsui jollain höpösanoilla. 

Vierailija kirjoitti:

ei kukaan tarvitse turhaa löpinää. teot ratkaisevat

Ei tosiaan ole turhaa löpinaa sanoa rakastavansa, jokainen lapsi ansaitse kuulla olevansa rakastettu. Tunnevammaisten näkemys tuollainen. 

TARVITAAN LISÄÄ VERONMAKSAJIA!!!!!!!!!!!! PORSIMISTALKOOOT!!!!!!!!!!!!