Ihan hirveä ikävä aikuista lasta :(

Saahan sitä ikävöidä mutta en nyt ymmärrä miksi koko elämä pyörii sen ikävän ympärillä? 

Soita vidopuhelu! Laita viesti. Ja jatka,elämääsi.

Mulla on 4 rakasta lasta, kuopus lähti kotoa vajaa 3v sitten. Viestitellään usein ja tulee käymään n 3kk välein kun asuu 150km päässä. Mutta hänelläkin on OMA ELÄMÄ jota kunnioitan. 

Ei mulla ole syytä ikävöidä - kaikki ovat hengissä, hyvinvoivia ja onnellisia. Olen vaan ylpeä. Tänään kaikki kuopusta lukuunottamatta tulevat meille syömään. 

Vierailija kirjoitti:

Olet selvästi hyvä vanhempi.

Mun vanhemmat - jotka ei oikein välittäneet lapsenakaan minusta - eivät ole nähneet minua tai soitelleet 17 vuoteen ja heitä ei ikävä vaivaa. Tänä aikana on syntynyt lapsenlapsia, joita eivät ole koskaan viitsineet tavata.

Olisipa minullakin tuollaiset vanhemmat kuin mitä Ap on!

No, se vanhemman ikävä voi mennä myös yli. Mun äiti syyllisti mua yksinäisyydestään. Kun en soita, käy, jne riittävän usein. Kuinka HÄN on tehnyt kaikki minun eteeni. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä niistä aikuisista jo poismuuttaneista lapsista kantaa edelleen huolta. Ja se huolen määrä on ihan eri verrattuna siihen mitä se on kun ne pyörivät vielä helmoissa!

Meillä kaikki on jo muuttaneet omilleen, onneksi asuvat samassa kaupungissa ja usein nähdään. Mutta on niitä siltikin ikävä.

Kannan huolta lapsistani, mutta en minä sitä heidän niskaan kaada vaan kärsin sisäisesti. 

 

Vierailija kirjoitti:

Ei se ikävä tarkoita että olisi läheisriippuvainen tai ei hyväksyisi lapsen kasvamista ja poismuuttoa. Ikävä on vähän kuin surutyötä. Joku on ollut osa aktiivista perhettä lähes 20 vuotta, niin ihan luonnollista että uuteen sopeutuminen vie aikansa. Sekin on ihan normaalia että vanhempi miettii aikuisen lapsen pärjäämistä. Eri asia on kahlita tai pyrkiä hallitsemaan aikuisen lapsen elämää eikä ap sitä vaikuttanut tekevän.

Mutta ei tuo perään itkeminen ole normaalia!!??

Mietin minäkin usein lasteni pärjäämistä mutta riittää että olen sanonut olevani tukena jos tarvitsevat. Ei mun tarvitse märehtiä aikuisten ihmisten asioita. Autan sen minkä voin. Pyydettäessä. 

Ei ne lapset mihinkään katoa vaikka muuttavat pois! Meilläkin viestitellään monta kertaa viikossa ja tavataan 1-4 kk.

Jos katoavat se johtuu siitä että kokevat eroahdistuksesi tukahduttavana ja joutuvat katkomaan napanuoran lopullisesti! 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä niistä aikuisista jo poismuuttaneista lapsista kantaa edelleen huolta. Ja se huolen määrä on ihan eri verrattuna siihen mitä se on kun ne pyörivät vielä helmoissa!

Meillä kaikki on jo muuttaneet omilleen, onneksi asuvat samassa kaupungissa ja usein nähdään. Mutta on niitä siltikin ikävä.

No, toivottavasti tapaamiset on järjestetty myös lapsia kuunnellen. 

Sama, ikävä on kun nähdään harvoin. Meillä on hyvät välit, mutta olen vähän kateellinen, kun tyttöystävän vanhemmilla käydään useammin. En ole yksinäinen, olen avioliitossa, vaativassa työssä, on harrastuksia ja ystäviä, ns. omaakin elämää, mutta lapsi on aina lapsi ja ikävä on, kun nähdään melko harvoin.

Ja terveisiä kaikille nuorille, käykää joskus vanhempienne luona ilman kumppanianne. Esim. niin, että menette kumpikin omille vanhemmillenne. En tarkoita tällä mitään pahaa, mutta tietynlainen vieraskoreus olisi poissa.

Olisin itse opiskelu aikoinani käynyt vanhempieni luona useammin, mutta heillä ei ollut aikaa, eivät olleet kotona viikonloppuisin. 

Mä odotan intopiukeana, että lapset syksyllä lähtevät omilleen. Tosin muuttavat samaan kaupunkiin, joten tapaaminen ei ole ongelma. Ihanaa, on oma rauha, kukaan ei nillitä mistään, saan tehdä sitä ruokaa, mitä haluan tai olla tekemättä, ei tarvitse katsella muiden sotkuja, eikä huomioida muita. 

Saattaahan se aluksi olla outoa, en ole koskaan asunut yksin. Onneksi on miesystävä, niin en aivan yksin jää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet selvästi hyvä vanhempi.

Mun vanhemmat - jotka ei oikein välittäneet lapsenakaan minusta - eivät ole nähneet minua tai soitelleet 17 vuoteen ja heitä ei ikävä vaivaa. Tänä aikana on syntynyt lapsenlapsia, joita eivät ole koskaan viitsineet tavata.

Olisipa minullakin tuollaiset vanhemmat kuin mitä Ap on!

No, se vanhemman ikävä voi mennä myös yli. Mun äiti syyllisti mua yksinäisyydestään. Kun en soita, käy, jne riittävän usein. Kuinka HÄN on tehnyt kaikki minun eteeni. 

Näinhän se on ja omat appivanhemmat ovat juuri tuollaisia.

Toisaalta ymmärrän tuota ensimmäistä vastaajaa, jos vanhemmat eivät pidä mitään yhteyttä, niin onhan siinä hylätty olo ja tulee myös sellainen ajatus, että mikä tahansa muu yhteydenpito olisi parempi.

Vierailija kirjoitti:

Koko lapsuus tähtää siihen itsenäisyyteen ja aikuisuuteen. Lapset ovat vain lainassa. Kenenkään ei pitäisi elää vain niiden lasten kanssa. Kun säilyttää tasapainon perheen, työn, harrastuksen, ystävien, jen kesken irtautumisprosessi on helpompi. 

Tämä. Elämään kuuluu se, että lapset kasvaa ja itsenäistyy ja muuttaa omilleen. Heidän elämästään murehtiminen ei kuulu vanhemmille- se on heidän oma asiansa. Vanhemman kuuluu luottaa, että on antanut lapsilleen riittävät eväät selviytyä hyvin elämässään. Toki auttaa ja tukea voi ,mikäli lapsi sitä pyytää. 

Itsellä kaksi vanhinta on jo omillaan ja nuorin aloitti armeijan tammikuussa. Meillä vanhempina on alkamassa uusi vaihe elämässä ja se on ihan mukavaa. Nykyisin on niin helppoa pitää yhteyttä pitkienkin matkojen takaa. Itse lähdin kirjoitusten jälkeen 500 kmn päähän lapsuudenkodissa opiskelemaan aikana ennen kännyköitä ja yhteydenpito vanhempiin oli se, että soitti kolikkopuhelimesta  pari kertaa kuussa ,että olen hengissä, eikä kukaan pitänyt tätä yhteydenpidon määrää mitenkään ihmeellisenä.

Vierailija kirjoitti:

Sama, ikävä on kun nähdään harvoin. Meillä on hyvät välit, mutta olen vähän kateellinen, kun tyttöystävän vanhemmilla käydään useammin. En ole yksinäinen, olen avioliitossa, vaativassa työssä, on harrastuksia ja ystäviä, ns. omaakin elämää, mutta lapsi on aina lapsi ja ikävä on, kun nähdään melko harvoin.

Ja terveisiä kaikille nuorille, käykää joskus vanhempienne luona ilman kumppanianne. Esim. niin, että menette kumpikin omille vanhemmillenne. En tarkoita tällä mitään pahaa, mutta tietynlainen vieraskoreus olisi poissa.

Olisin itse opiskelu aikoinani käynyt vanhempieni luona useammin, mutta heillä ei ollut aikaa, eivät olleet kotona viikonloppuisin. 

Anopin ja miniän vaikea suhde. Kaikki vaaran merkit ovat ilmassa, ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama, ikävä on kun nähdään harvoin. Meillä on hyvät välit, mutta olen vähän kateellinen, kun tyttöystävän vanhemmilla käydään useammin. En ole yksinäinen, olen avioliitossa, vaativassa työssä, on harrastuksia ja ystäviä, ns. omaakin elämää, mutta lapsi on aina lapsi ja ikävä on, kun nähdään melko harvoin.

Ja terveisiä kaikille nuorille, käykää joskus vanhempienne luona ilman kumppanianne. Esim. niin, että menette kumpikin omille vanhemmillenne. En tarkoita tällä mitään pahaa, mutta tietynlainen vieraskoreus olisi poissa.

Olisin itse opiskelu aikoinani käynyt vanhempieni luona useammin, mutta heillä ei ollut aikaa, eivät olleet kotona viikonloppuisin. 

Anopin ja miniän vaikea suhde. Kaikki vaaran merkit ovat ilmassa, ap.

Juuri näin. Tuo vielä, että pitäisi tavata ilman puolisoa kruunaa asenteen.

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni on hieno asia, että lapset menevät omia teitään ja elävät itsenäisinä aikuisina. Tsemppaan ja kannustan heitä elämässä eteenpäin, ulkomaillekin asti, jos sieltä löytyy mieluinen työ jne. Silti saa olla heitä ikävä ja haikeudella joskus muistelen, kun olivat pieniä, olivathan he äsken vielä tuossa leikkimässä ja satukirjoja kuunnellen. Enkä ole läheisriippuvainen. Kerron heille joskus ikävästäni heitä kohtaan, mutta en kuormita heitä sillä.

Annan heille tilaa, mutta aina on kotiovi auki.

Kuulostat ihan omalta äidiltäni kotoa poismuuttamiseni jälkeen, jolle ensimmäiset pari vuotta oli luopumisen aikaa, ja on yksi järkevimmistä ihmisistä joita tunnen.

Hän ei koskaan pidätellyt minua elämänhaaveissani tai yrittänyt vaikuttaa niihin. Etsiessäni opintoja ja myöhemmin työpaikkaa kotiseutuni ulkopuolelta hän päinvastoin rohkaisi minua ja kertoi nuorelle kotoa poismuuttamalle mielellään omia vinkkejään mm. siivouksesta, talouden ylläpitämisestä ja ruuanlaitosta. Halailee edelleen nähdessämme tullen jopa ihan kylkeen istumaan, joka kertoo edelleen ikävästä.

Olen jo työurani melkein puolivälissä, joten niin minä kuin äitinikin olemme tulleet elämää eteenpäin jo 'jonkin' matkaa.

Vierailija kirjoitti:

Sama, ikävä on kun nähdään harvoin. Meillä on hyvät välit, mutta olen vähän kateellinen, kun tyttöystävän vanhemmilla käydään useammin. En ole yksinäinen, olen avioliitossa, vaativassa työssä, on harrastuksia ja ystäviä, ns. omaakin elämää, mutta lapsi on aina lapsi ja ikävä on, kun nähdään melko harvoin.

Ja terveisiä kaikille nuorille, käykää joskus vanhempienne luona ilman kumppanianne. Esim. niin, että menette kumpikin omille vanhemmillenne. En tarkoita tällä mitään pahaa, mutta tietynlainen vieraskoreus olisi poissa.

Olisin itse opiskelu aikoinani käynyt vanhempieni luona useammin, mutta heillä ei ollut aikaa, eivät olleet kotona viikonloppuisin. 

Se nyt vaan on jotenkin luonnollista että ollaan läheisempiä vaimon vanhempien kanssa.

Niin meilläkin, mun pojalla on ihanat appikset (meidänkin rakkaat ystävät) ja he lomailevat  yhdessä mökillä monta kertaa vuodessa ja lapset ovat siellä useammin kuin meillä. Toki minulla oli onni hoitaa pikkuisia joka viikko kun olivat vauvoja ja edelleenkin tapaamme vähintään keran kk.

Kun taas omien tyttärien kohdalla he ovat enemmän meidän kanssamme kuin appistensa. 

Eikä olla vieraskoreita?? Se olisi outoa, miniä ja vävyt ovat omaa perhettä. Hyvin läheisiä meille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama, ikävä on kun nähdään harvoin. Meillä on hyvät välit, mutta olen vähän kateellinen, kun tyttöystävän vanhemmilla käydään useammin. En ole yksinäinen, olen avioliitossa, vaativassa työssä, on harrastuksia ja ystäviä, ns. omaakin elämää, mutta lapsi on aina lapsi ja ikävä on, kun nähdään melko harvoin.

Ja terveisiä kaikille nuorille, käykää joskus vanhempienne luona ilman kumppanianne. Esim. niin, että menette kumpikin omille vanhemmillenne. En tarkoita tällä mitään pahaa, mutta tietynlainen vieraskoreus olisi poissa.

Olisin itse opiskelu aikoinani käynyt vanhempieni luona useammin, mutta heillä ei ollut aikaa, eivät olleet kotona viikonloppuisin. 

Se nyt vaan on jotenkin luonnollista että ollaan läheisempiä vaimon vanhempien kanssa.

Niin meilläkin, mun pojalla on ihanat appikset (meidänkin rakkaat ystävät) ja he lomaileva

Eihän tuo läheisyys sukupuolta katso. Toki moni tytär on ehkä läheisempi ylipäätään vanhempiensa kanssa kuin poika ja se yleensä jatkuu, kun on perhettä. Jos on kuitenkin läheinen poikansa kanssa, niin mihin se siitä katoaisi, vaikka tulee lapsia.

No sano että on ikävä. Kumpi paikkakunta on parempi. Ei asu lähempänä? Ehkä sulle on muuta tekemistä ja voitte soitella tms.

Hankkikaa oma elämä, älkää eläkö sitä elämää lastenne kautta. 

Tätä ette halua kuulla, mutta minun on suunnaton ikävä aikuiseksi ennättänyttä lastani, joka kuoli yli 7 vuotta sitten. Tavataan sitten joskus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama, ikävä on kun nähdään harvoin. Meillä on hyvät välit, mutta olen vähän kateellinen, kun tyttöystävän vanhemmilla käydään useammin. En ole yksinäinen, olen avioliitossa, vaativassa työssä, on harrastuksia ja ystäviä, ns. omaakin elämää, mutta lapsi on aina lapsi ja ikävä on, kun nähdään melko harvoin.

Ja terveisiä kaikille nuorille, käykää joskus vanhempienne luona ilman kumppanianne. Esim. niin, että menette kumpikin omille vanhemmillenne. En tarkoita tällä mitään pahaa, mutta tietynlainen vieraskoreus olisi poissa.

Olisin itse opiskelu aikoinani käynyt vanhempieni luona useammin, mutta heillä ei ollut aikaa, eivät olleet kotona viikonloppuisin. 

Anopin ja miniän vaikea suhde. Kaikki vaaran merkit ovat ilmassa, ap.

Juuri näin. Tuo vielä, että pitäisi tavata

Minulle on ihan sama käynkö äitini luona yksin vai puolison kanssa. Milloin mitenkin. Tästä asiasta on turha tehdä suurta numeroa.

Itse olen läheisempi poikieni kanssa kuin tyttäreni. Hyvät välit on kaikkiin, mutta tytär on läheisempi isänsä kanssa kuin minun ja me tulemme parhaiten toimeen kun olemme yhteydessä puhelimen välityksellä. Toki lähes joka päivä viestitrllään tai puhutaan. Olemme liian samanluontoisia ja helposti tulee hankausta ja ärsytystä puolin ja toisin. Silti tekisin mitä tahansa, mikäli hän pyytäisi apuani.

Vierailija kirjoitti:

Tätä ette halua kuulla, mutta minun on suunnaton ikävä aikuiseksi ennättänyttä lastani, joka kuoli yli 7 vuotta sitten. Tavataan sitten joskus. 

Otan osaa. Oman lapsen menettäminen on kovinta, mitä voi tapahtua.