"Mielenterveyden ongelmista tullut yleisin syy työkyvyttömyyteen"

niin voisko joku kertoa miten hemttissä onnistuu lukiosta selviämistä kun kaikki on koneella, annetaan itselleen arvosanoja eikä ole yhteyttä mihinkään? Yksin vuodesta toiseen samassa huoneessa tujottamassa seinää ja tietokonetta.

Onko tää jonkun mielestä elämä? Tää digitalisaatio on tuhonnut vuorovaikutuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mnnut mihinkään. Edelleen ahdistaa ja valvotuttaa öisin, vaikka syön masennuslääkkeitä. Ei tämä kivalle tunnu kun kesä tuntuu yhtä ankealle kuin talvikin.

terv AP.

 Kokijat kertovat: Köyhyys ja mielenterveys

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Niinkun somemaailma muokkaa ihmisistä sellaisia, että työn on niinkuin sovittava omaan henkilöbrändiin tai sitten alkaa masentaa.

Koska Suomi on kiusaajien maa, eikä täällä siedetä yhtään erilaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on oikea sairaus, eikä tarkoitukseni ole sitä vähätellä.

Kuitenkin nykymentaliteetti monella ikäiselläni tuntuu olevan, että yhteiskunta on vastuussa kaikesta ja itsellä on vain oikeuksia. Oikeus loputtomiin lääkkeisiin, terapiaan ja kotona oloon. Ei oteta mitään vastuuta tai suostuta tekemään niitä asioita mitä lääkärikin suosittelee apuna masennukseen (kuten liikunta). Uskon että osalla tosiaan kyse on ihan vaan tästä.

Masennus ei ole sairaus. Se on mielentila. Masennus on nykyään sekä valtti- että vapaudut vankilasta - kortti, jonka voi vetää hihasta kun elämässä on jotain pientä ongelmatilannetta. Sillä verukkeella voit jäädä kotiin makaamaan ja hankkia jopa työkyvyttömyyseläkkeen itsellesi.

Uskomatonta soopaa. Olen tehnyt yli 20 vuotta töitä mielenterveyden ongelmista kärsivien kanssa. Paino sanalla kärsivien.

Kärsiväthän ihmiset surustakin. Onko suru sairaus? Ei ole. Suru on mielentila siinä missä masennuskin. Masennus ei ole sairaus vaan mielentila, johon on helppo heittäytyä kun elämä koetaan vaikeaksi velvollisuuksineen tai se ei muuten mene niin kuin sen toivoisi menevän. Masennuksesta on tehty keinotekoisesti sairaus. Nykyään on helppo vain todeta "olen sairastunut masennus-sairauteen, enkä siksi pysty hoitamaan normaaliin elämään kuuluvia arkisia asioitani." Kun masennukseen on vajonnut syvälle, se on vakava tila, mutta sairaus se ei vieläkään ole.

Oot varmaan mun äiti. Mielipiteistä päätellen. :D

Suru on normaalia. Masentuneisuus on haastavassa elämäntilanteessa normaalia. Sairaus se on siinä vaiheessa kun se ei mene pois, ei helpota. Masentua voi vaikka kaikki olisi paperilla hyvin. Ei kannata lällätellä asialla josta ei tiedä mitään. Toivottavasti kohdallesi ei koskaan osu masennus tai paniikkihäiriö.

t. keskivaikeasti masentunut ja ahdistuneisuushäiriöinen

Minulla on masennus ja paljon muitakin sairauksia. Ne eivät ole hoidettavissa eikä parannusta tilanteeseen tule. Toivon päivittäin, että kuolisin johonkin sairauteen tai tapaturmaan. Mitään iloa ei elämässä ole eikä mikään tunnu mukavalta. Käyn siis kokopäivätöissä, koska se ei paranna eikä pahenna tilaani. Töihin mennessä itkettää ja sieltä palatessa itkettää. Lomalla ei kuitenkaan ole yhtään parempi eikä masennukseni johdu työstä, vaan lapseni kuolemasta. En siis tajua mitä hyötyä siitäkään olisi, että jäisin kotiin kärsimään. Teen vaativaa asiantuntijatyötä, jolla on kamala pula osaajista ja joka hyödyttää yhteiskuntaa ja ihmisiä. Olen siis luopunut ajatuksesta, että henkilökohtaisella tasolla voisin olla tyytyväinen tai onnellinen, mutta nyt ainakin olen todella hyödyllinen muille ihmisille. Työstäni selviydyn hyvin ja saan arvostusta, vaikkei se minua liikutakkaan. Omalta kannaltani kärsimykseni olisi siis aivan sama sairaseläkkeellä kuin töissä, mutta yhteiskunnallisesti on kannattavaa, että kannan korteni kekoon. Jos kuvittelisin, että mielialani tai oloni voisi kohentua, niin toimisin ehkä erilailla. Nythän sillä ei ole väliä.

Periaatteessa koen siis, että psyykkinen kuntoni on huonompi kuin monella uupuneella tai masentuneella, koska olen oivaltanut, että tilani on pysyvä. Koska en kuitenkaan hyötyisi hoidosta, terapiasta tai sairaslomasta, niin sama se sitten on olla töissä. Ja paikkailla oman työn lisäksi sairaslomalaisten aiheuttamaa asiakasruuhkaa.

Mitä on tapahtunut, kun kukaan ei enää jaksa töissä?

Vainiin

Vierailija kirjoitti:

Fyysisiä syitä ei hyväksytä

Olen fyysisen sairauden vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä. Hoitava lääkäri sanoi aikoinaan, että auttaisi paljon jos masentuisin. En masentunut ja pääsin eläkkeelle kuudennella kerralla.

Toki ihmiset suhtautuvat nuorehkoon eläkeläiseen osittain epäileväisesti ja olen joutunut monesti korjaamaan, etten ole mienettänyt työkykyäno mielenterveyden vuoksi. Minusta olisi itse asiassa lohdullisempaa jos voisin vaihtaa, koska mielenterveyden sairaudet voivat parantua ja lievittyä.

Lääketehtailla ovat suuret intressit kehittää suurille asiakasryhmille lääkkeitä. Jotain harvinaista tautia sairastaville ei kehitetään mitään jos ei vahingossa satu jotain löytymään kun yritetään saada aikaan jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä yhtään yllätä, varsinkin tietäen millainen hoitomalli nykyään mt-ongelmissa on. Lääkekeskeinen, diagnoosikeskeinen. Usein tarjolla ensimmäiseksi on nappeja joita pidetään turvallisempana kuin ne on. Jotkut päätyy niiden takia kroonikoksi kun jäävät niihin koukkuun ja vieroitusoireetkin voi olla ikäviä ja ties vaikka kääntyvät pitemmällä tähtäimellä haitallisiksi. Se mikä olisi voinut olla lyhytkestoinen karikko elämässä päätyy krooniseksi tilanteeksi napeilla. Varmaan harvalle noista asioista edes sanotaan. Pitkäaikaiskäyttöä ei ole tutkittu juurikaan vaan lääkkeet on alunperin tutkittu lyhyen käytön perusteella. Ei voi edes sanoa onko niistä oikeasti samanlaista tehoa pitemmällä tähtäimellä ja voiko niissä haitat nousta isommiksi pitkällä tähtäimellä.  Hankala enää jossain vaiheessa sanoa mikä osa on ihmisen omaa pahaa oloa, mikä seurausta napeista. Resurssipuutteisessa järjestelmässä lääkekontrollitkin voi olla vähän niin ja näin ja lyhytkestoisesta ongelmasta elämässä voi seurata vuosien turhankin pitkä nappien syönti.

Terapiaa saa vain kun on ensin lyöty joku diagnoosi. Se sanoo ihmiselle että sinulla on sairaus ja tarvit hoitoa ja ikäänkuin vie jotenkin itsepystyvyyden tunnetta päästä ongelmista itse eteenpäin. Todellisuudessa ihmiset on vahvempia kuin voisi luulla, monella kielteiselläkin pahallakin tunteella voi olla jonkinlainen syy ja tarkoitus ja montaa voisi oikeasti auttaa se että saisi jonkun aikaa levähtää, olisi joku jonka kanssa keskustella, ehkä mahdollisesti jotain yhteisöllistä toimintaa. Ihmisiä voitaisiin jotenkin auttaa löytämään selviytymiskeinoja vaikeisiin tilanteisiin. Olisi olemassa vaikka jotain elämäntapaohjausta lisäksi. Paljon voi tehdä jo pelkillä elämäntapakeinoilla, esim. unettomuudenkin suhteen. 

Ei siis niin että annetaan diagnoosi, viitataan siihen että ongelmat on jostain aivokemiallisista häiriöistä johtuvia ja aletaan vetämään nappeja ja ehkä joskus sitten mennään terapiaan (jossa ei oikeasti välttämättä mikään edisty napeissa). Ainoa mitä hoidossa oppii, on vetämään nappeja ja lääkitsemään ikäviä tunteita. Olen aina syvästi ihmeissäni siitä millainen usko nappien parantavaan voimaan mt-systeemissä on. Ikäänkuin kun löytyy oikeat napit niin sitten on tarvittava hoito tehty. Mites sitten tulevaisuus? 

Olisi myös pohdittavana se että mistäs ne ongelmat johtuukaan? Genetiikasta, biologiasta,aivokemioista? Se tuntuu olevan nykypainotus. Vai olisiko ihan siitä että ihminen reagoi elämässään sattuneisiin asioihin ja yhteiskunnassakin voi olla jotain sellaista joka sairastuttaa. Ihmiset ei koe elämäänsä merkitykselliseksi ja siitä puuttuu jotain sisältöä. 

...tunnut olevan varsinainen mielenterveyden asiantuntija, mutta muistuttaisin, että on mielen sairauksia, joihin terapialla ei ole mitään vaikutusta kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia esimerkiksi. Näitä on pakko hoitaa lääkkeillä, jotta oireet saadaan kuriin.

Myös psykoosisairauksien hoidossa lääkkeiden vaikutus oireisiin on kyllä rajallinen. Tutkimuksissa on ihan samat ongelmat kuin masennusläälääketutkinuksissa -kestävät keskimäärin kuusi viikkoa, sokkoutus epäonnistuu, potilaat epäedustavana otos, jotka järjestäen kärsivät vieroitusoireista kokeen aikana (usein vieroitusoireet itsessään aiheuttavat mitattavaa sekavuutta ja psyykkistä pahoinvointia) . Mittarit joilla mitataan vastetta perustuvat tulkinnanvaraisille subjektiivisille kokemuksille. Pitkän aikavälin seurantatutkimuksissa näyttää kuitenkin siltä, että potilaat jotka lopettavat omatoimisesti neuroleptilääkitylsen jopa vastoin lääkärin tahtoa voivat kaikilla mittareilla paremmin kuin lääkityt. Siis hoitokielteisyys korreloi paremman toimintakyvyn kanssa varmaan siksi, että lyhyellä aikavälillä aivotoimintaa lamaavat lääkkeet eivät pitkällä aikavälillä varsinaisesti paranna kognitiivista suorituskykyä eikä kokonaisvaltaista terveyttä. Esimerkiksi viime vuonna julkaistun 20 vuotta kestäneen seurantatutkimukset mukaan psykoosisairaat, jotka lopettivat lääkityksen alle kahdessa vuodessa lääkityksen aloittamisesta parantuivat lähes kuusi kertaa todennäköisemmin, oli kyse sitten skitsofreniasta tai psykoottisesta masennuksesta. Tämä sen JÄLKEEN, kun muut ennusteeseen vaikuttavat tekijät oli kontrolloitu. Itse asiassa hoitokielteiset skitsofreenikot voivat paremmin kuin hoitomyönteiset affektiivisesta psykoosisairaudesta kärsivät.

https://madinfinland.org/psykoosilaakityksen-kahden-vuoden-kuluessa-lop…

Itse asiassa erityisesti skitsofrenia näyttää reagoivan hyvin psykososiaalisen interventioon. Avoimen dialogin perheterapiaan pohjautuvalla mallilla ollaan saatu uusien skitsofteniadiagnoosien ilmaantuvuus romahtamaan 90%. Uskomus että psykoterapia ei auta vaikeisiin psykoosisairauksiin on perusteeton. On paljon näyttöä siitä, että ne auttavat etenkin pitkällä aikavälillä. Kuudessa viikossa on toki vaikea saada vaikeassa psykoosissa olevaa ihmistä työkykyiseksi, että jos tutkimusnäytön aikajänne on näin lyhyt niin toki oireet levittyvät ehkä tehokkaammin jollain kunnon sedatiivilla, joskin PANSS-skaalalla mitattuna ero plaseboon on meta-analyysien mukaan vaatimattomat kuusi pistettä, mikä käytännössä tarkoittaa täysin olematonta, kliinisesti merkityksetöntä vastetta. Monien tutkimusten mukaan skitsofreniasta ja muista psykooseista toipuminen oli ennen jopa yleisempää kuin neuroleptien yleistymisen jälkeen. Esimerkiksi on tutkittu, että peräti 60-85% potilaista ei koskaan palannut laitoshoitoon 1900-luvun alkupuolella, vaikka olosuhteet ja asenteet yhteiskunnassa olivat paljon karummat kuin nykyään. Ja laitoshoito oli ennen hyvinvointivaltion laajentumista keskeinen instituutio, jossa vajaakuntoisia ihmisiä säilöttiin.

Itselläni on bipolaarihäiriö. Sen ensisijainen hoito ei suinkaan ole terapia vaan lääkitys. Itselleni litium on tuonut avun ja olen lähes oireeton. Lamotrigini toisena lääkkeenä pitää masennuksen pois. Kun aloitin tämän minulle sopivan lääkityksen oireet katosivat niin nopeasti, että olin hämmentynyt siitä millaista elämä voi olla. Olen lääkkeistä kiitollinen. Lääkitys on pysyvä minulle lopun elämääni, ikävää että ihmiset levittävät lääkevastaisuutta samoin kuin rokotevastaisuutta nykyisin. Onneksi lääkityksestä päättävät erikoislääkärit eivätkä palsta"tietäjät".

Hihihihihi

Vierailija kirjoitti:

Koska Suomi on kiusaajien maa, eikä täällä siedetä yhtään erilaisuutta.

Tämä! Sukulaiseni luuli, että hänen ja perheensä elämä helpottuu kun muuttavat Oulusta Helsinkiin. Ovat sellaisia boheemeja taiteilijoita sekä vanhemmat että lapset. Mutta ihan samanlaista se oli Hesassakin Itse olin oikeasti hämmästynyt, miten Helsingissäkin voi olla niin pikkusieluista menoa... Ihan uskomatonta, ei Suomea voi sivistysvaltioksi sanoa. 

Nyt tähyilevät jo Keski-Euroopan ja USAn suuntaan, johonkin suurmetropoliin.