"Mielenterveyden ongelmista tullut yleisin syy työkyvyttömyyteen"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt-eläke ei ole siinä mielessä kadehtimisen asia, että muutamassa vuodessa sen myötä syrjäytyy yhteiskunnasta, koulutus vanhenee ja joutuu loppuelämäkseen alempaan yhteiskuntaluokkaan. On todella huolestuttava kehityssuunta, että nuoret aikuiset ajautuvat eläkkeille. Se kertoo kyllä jotain myös työelämästä ja yhteiskunnasta, että ihmisten täytyy oireilla, jotta pääsevät pois oravanpyörästä.

Esimerkiksi kolmen tonni mt-eläkettä kadehtii suurin osa suomalaisista.

Kuinkahan monella noista työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyvistä nuorista on kolmen tonnin eläke?

Sitä en tiedä. Varmaan fiksuimmilla.

Vierailija kirjoitti:

Johtuu liian paineistetusta työlämästä. Osalla ei enää pää kestä menossa mukana.

Juuri näin, kaikkialla vaaditaan koko ajan enemmän tuottavuutta, tehokkuutta ja jatkuvaa uuden omaksumista.

Miten jotkut pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle, kun ei toiset pääse edes sairaslomalle? Mulla on kroppa aivan loppu maataloustyössä. Elämä on työtä ja siitä toipumista. En enää toivu, vaan menen vapaan jälkeen aina vaan kipeämpänä töihin. Työtä voi olla vaikka 12 päivää, sitten päivä tai pari vapaata ja taas monta päivää työtä.

En pääse edes työterveyslääkärille, vain hoitajalle tai fysioterapeutille, joista kummastakaan ei ole oikein enää apua. Pitää varmaan seuraavaksi kertoa ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista ja univaikeuksista. En haluaisi mielenterveysdiagnoosia, kun vielä toistaiseksi pääni kanssa pärjään, kun sen diagnoosin jälkeen kaikki fyysiset vaivat laitetaan mielenterveysongelmien piikkiin.

Itkettää kun yritän kirjoittaa tänne, hävettää kun tuntuu että yritän vaan selitellä asioita. Sanon vain että ei ole kivaa olla herkkä murtumaan kun olen aidosti motivoitunut työskentelemään ja olla edes jossain jollekkin hyödyksi mutta päädyn vaan aina sotkemaan asioita myös siksi että olen liian hidas oppimaan ja enkä pysty kantamaan kaikkea vastuuta siinä samaan aikaan vaikka kuinka tahtoisin.

Vierailija kirjoitti:

Masennus ei ole yksi tauti vaan ryhmä tauteja. Äärimmillään se on aivosairaus, joka paranee sähköshokeilla ja psykoosilääkkeillä ja on edellinen on vähän erilainen sairaus kuin vaikkapa keskiluokkaisten naisten paratiisimasennus, työelämän aiheuttama burn-out -väsymysoireyhtymä tai sosiaalisesti ongelmaisen ihmisen reaktio, jotta voi välttyä elämän kehitystehtävien ja aikuisuuden vastuun kohtaamiselta.

Ei pitäisi pohtia, miten masennus voi olla nykyään niin yleistä, vaan miksi yhteiskunta on sellainen, että ihmisten on pakko masentua. Joku voi myös parantua kuin seinaan saatuaan pysyvän eläkepäätöksen. Se ehkä kuvaa sitä, että masennuksen tarve poistuu.

Saat eläkepäätöksen ja yllättäen paranetkin masennuksesta. Oliko masennus siis sairaus vai mielentila?

Vierailija kirjoitti:

Masennus on saanut lääkäreiltä tautiluokituksen. Se on ICD-10:ssä F32. Näin ollen se on sairaus.

Ei ole sairaus, vaikka sille onkin keinotekoisesti annettu tautiluokitus. Miksi surulle ei ole annettu yhtälailla tautiluokitusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus ei ole yksi tauti vaan ryhmä tauteja. Äärimmillään se on aivosairaus, joka paranee sähköshokeilla ja psykoosilääkkeillä ja on edellinen on vähän erilainen sairaus kuin vaikkapa keskiluokkaisten naisten paratiisimasennus, työelämän aiheuttama burn-out -väsymysoireyhtymä tai sosiaalisesti ongelmaisen ihmisen reaktio, jotta voi välttyä elämän kehitystehtävien ja aikuisuuden vastuun kohtaamiselta.

Ei pitäisi pohtia, miten masennus voi olla nykyään niin yleistä, vaan miksi yhteiskunta on sellainen, että ihmisten on pakko masentua. Joku voi myös parantua kuin seinaan saatuaan pysyvän eläkepäätöksen. Se ehkä kuvaa sitä, että masennuksen tarve poistuu.

Saat eläkepäätöksen ja yllättäen paranetkin masennuksesta. Oliko masennus siis sairaus vai mielentila?

Masennuksessa erotetaan useita eri tyyppejä, mutta se voidaan jakaa ainakin melankoliaan ja epätyypilliseen masennukseen.

Melankolinen masennus on hyvin todennäköisesti aivotauti. Yleensä silloin ihminen nääntyy ja menettää yöunensa.

Epätyypillinen masennus on varmaan se, mitä tarkoitat tuolla mielentilalla. Se on yleensä sellaisten ihmisten oireyhtymä, joilla on köyhyyttä ja monenlaista muutakin ongelmaa ja mahdollisesti luonnepuolella jotain häikkää. Yleensä tuollaiset ihmiset eivät ole kuten melankoolikot, vaan päin vastoin lihavia, makaavat paljon ja nukkuvat liikaa. Tällaisilla ihmisillä moninaiset ongelmat omassa elämässä ja ihmissuhteissa heiluttelevat mielialaa.

Millaisella diagnoosilla työkyvyttömyyseläkkeelle pääsee? Itsellä rajatila persoonallisuushäiriö (ei diagnoosia mutta olen varma tästä). Nuorena olin niin pohjalla, että työttömänä meni monta vuotta. Sitten jotenkin taistelin ja hankin koulutuksen. Sain työpaikan ja kuvittelin, että nyt päästään elämään kiinni. 

Jokainen vuosi on ollut taistelua. Aamulla sängystä nouseminen on se pahin homma. Aamupalaverissa kuuntelen vihaisena aamuvirkkujen hössötystä. Ihmisten kohtaaminen hirvittää ja vituttaa ankarasti. Valittava asiakas tekisi mieli paiskata ikkunasta läpi asfalttiin. Lisääntyvä kiire ja stressi ajaa minut hulluksi. 

Olen "vanha" ja väsynyt. Jotenkin tästä on päästävä pois. Tiedän vain yhden keinon joka on minun päätettävissäni. Monesta tämä saattaa kuulostaa työuupumukselta mutta ovat nämä ajatukset aina pyörineet pääkopassa, työ vaan vahvistaa niitä. Ja moni varmaa toteaa, että eihän toi voi olla paha, koska töihinkin pääsit. Ette usko mitä sisua tämä vuosikymmenen rämpiminen on vaatinut. Joskus sitä vaan murtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä yhtään yllätä, varsinkin tietäen millainen hoitomalli nykyään mt-ongelmissa on. Lääkekeskeinen, diagnoosikeskeinen. Usein tarjolla ensimmäiseksi on nappeja joita pidetään turvallisempana kuin ne on. Jotkut päätyy niiden takia kroonikoksi kun jäävät niihin koukkuun ja vieroitusoireetkin voi olla ikäviä ja ties vaikka kääntyvät pitemmällä tähtäimellä haitallisiksi. Se mikä olisi voinut olla lyhytkestoinen karikko elämässä päätyy krooniseksi tilanteeksi napeilla. Varmaan harvalle noista asioista edes sanotaan. Pitkäaikaiskäyttöä ei ole tutkittu juurikaan vaan lääkkeet on alunperin tutkittu lyhyen käytön perusteella. Ei voi edes sanoa onko niistä oikeasti samanlaista tehoa pitemmällä tähtäimellä ja voiko niissä haitat nousta isommiksi pitkällä tähtäimellä.  Hankala enää jossain vaiheessa sanoa mikä osa on ihmisen omaa pahaa oloa, mikä seurausta napeista. Resurssipuutteisessa järjestelmässä lääkekontrollitkin voi olla vähän niin ja näin ja lyhytkestoisesta ongelmasta elämässä voi seurata vuosien turhankin pitkä nappien syönti.

Terapiaa saa vain kun on ensin lyöty joku diagnoosi. Se sanoo ihmiselle että sinulla on sairaus ja tarvit hoitoa ja ikäänkuin vie jotenkin itsepystyvyyden tunnetta päästä ongelmista itse eteenpäin. Todellisuudessa ihmiset on vahvempia kuin voisi luulla, monella kielteiselläkin pahallakin tunteella voi olla jonkinlainen syy ja tarkoitus ja montaa voisi oikeasti auttaa se että saisi jonkun aikaa levähtää, olisi joku jonka kanssa keskustella, ehkä mahdollisesti jotain yhteisöllistä toimintaa. Ihmisiä voitaisiin jotenkin auttaa löytämään selviytymiskeinoja vaikeisiin tilanteisiin. Olisi olemassa vaikka jotain elämäntapaohjausta lisäksi. Paljon voi tehdä jo pelkillä elämäntapakeinoilla, esim. unettomuudenkin suhteen. 

Ei siis niin että annetaan diagnoosi, viitataan siihen että ongelmat on jostain aivokemiallisista häiriöistä johtuvia ja aletaan vetämään nappeja ja ehkä joskus sitten mennään terapiaan (jossa ei oikeasti välttämättä mikään edisty napeissa). Ainoa mitä hoidossa oppii, on vetämään nappeja ja lääkitsemään ikäviä tunteita. Olen aina syvästi ihmeissäni siitä millainen usko nappien parantavaan voimaan mt-systeemissä on. Ikäänkuin kun löytyy oikeat napit niin sitten on tarvittava hoito tehty. Mites sitten tulevaisuus? 

Olisi myös pohdittavana se että mistäs ne ongelmat johtuukaan? Genetiikasta, biologiasta,aivokemioista? Se tuntuu olevan nykypainotus. Vai olisiko ihan siitä että ihminen reagoi elämässään sattuneisiin asioihin ja yhteiskunnassakin voi olla jotain sellaista joka sairastuttaa. Ihmiset ei koe elämäänsä merkitykselliseksi ja siitä puuttuu jotain sisältöä. 

...tunnut olevan varsinainen mielenterveyden asiantuntija, mutta muistuttaisin, että on mielen sairauksia, joihin terapialla ei ole mitään vaikutusta kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia esimerkiksi. Näitä on pakko hoitaa lääkkeillä, jotta oireet saadaan kuriin.

Myös psykoosisairauksien hoidossa lääkkeiden vaikutus oireisiin on kyllä rajallinen. Tutkimuksissa on ihan samat ongelmat kuin masennusläälääketutkinuksissa -kestävät keskimäärin kuusi viikkoa, sokkoutus epäonnistuu, potilaat epäedustavana otos, jotka järjestäen kärsivät vieroitusoireista kokeen aikana (usein vieroitusoireet itsessään aiheuttavat mitattavaa sekavuutta ja psyykkistä pahoinvointia) . Mittarit joilla mitataan vastetta perustuvat tulkinnanvaraisille subjektiivisille kokemuksille. Pitkän aikavälin seurantatutkimuksissa näyttää kuitenkin siltä, että potilaat jotka lopettavat omatoimisesti neuroleptilääkitylsen jopa vastoin lääkärin tahtoa voivat kaikilla mittareilla paremmin kuin lääkityt. Siis hoitokielteisyys korreloi paremman toimintakyvyn kanssa varmaan siksi, että lyhyellä aikavälillä aivotoimintaa lamaavat lääkkeet eivät pitkällä aikavälillä varsinaisesti paranna kognitiivista suorituskykyä eikä kokonaisvaltaista terveyttä. Esimerkiksi viime vuonna julkaistun 20 vuotta kestäneen seurantatutkimukset mukaan psykoosisairaat, jotka lopettivat lääkityksen alle kahdessa vuodessa lääkityksen aloittamisesta parantuivat lähes kuusi kertaa todennäköisemmin, oli kyse sitten skitsofreniasta tai psykoottisesta masennuksesta. Tämä sen JÄLKEEN, kun muut ennusteeseen vaikuttavat tekijät oli kontrolloitu. Itse asiassa hoitokielteiset skitsofreenikot voivat paremmin kuin hoitomyönteiset affektiivisesta psykoosisairaudesta kärsivät.

https://madinfinland.org/psykoosilaakityksen-kahden-vuoden-kuluessa-lop…

Itse asiassa erityisesti skitsofrenia näyttää reagoivan hyvin psykososiaalisen interventioon. Avoimen dialogin perheterapiaan pohjautuvalla mallilla ollaan saatu uusien skitsofteniadiagnoosien ilmaantuvuus romahtamaan 90%. Uskomus että psykoterapia ei auta vaikeisiin psykoosisairauksiin on perusteeton. On paljon näyttöä siitä, että ne auttavat etenkin pitkällä aikavälillä. Kuudessa viikossa on toki vaikea saada vaikeassa psykoosissa olevaa ihmistä työkykyiseksi, että jos tutkimusnäytön aikajänne on näin lyhyt niin toki oireet levittyvät ehkä tehokkaammin jollain kunnon sedatiivilla, joskin PANSS-skaalalla mitattuna ero plaseboon on meta-analyysien mukaan vaatimattomat kuusi pistettä, mikä käytännössä tarkoittaa täysin olematonta, kliinisesti merkityksetöntä vastetta. Monien tutkimusten mukaan skitsofreniasta ja muista psykooseista toipuminen oli ennen jopa yleisempää kuin neuroleptien yleistymisen jälkeen. Esimerkiksi on tutkittu, että peräti 60-85% potilaista ei koskaan palannut laitoshoitoon 1900-luvun alkupuolella, vaikka olosuhteet ja asenteet yhteiskunnassa olivat paljon karummat kuin nykyään. Ja laitoshoito oli ennen hyvinvointivaltion laajentumista keskeinen instituutio, jossa vajaakuntoisia ihmisiä säilöttiin.

200pv sairaslomaa, 1,5v ansiosidonnaisella. Eläke tuli 2vk b-lausunnon jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Millaisella diagnoosilla työkyvyttömyyseläkkeelle pääsee? Itsellä rajatila persoonallisuushäiriö (ei diagnoosia mutta olen varma tästä). Nuorena olin niin pohjalla, että työttömänä meni monta vuotta. Sitten jotenkin taistelin ja hankin koulutuksen. Sain työpaikan ja kuvittelin, että nyt päästään elämään kiinni. 

Jokainen vuosi on ollut taistelua. Aamulla sängystä nouseminen on se pahin homma. Aamupalaverissa kuuntelen vihaisena aamuvirkkujen hössötystä. Ihmisten kohtaaminen hirvittää ja vituttaa ankarasti. Valittava asiakas tekisi mieli paiskata ikkunasta läpi asfalttiin. Lisääntyvä kiire ja stressi ajaa minut hulluksi. 

Olen "vanha" ja väsynyt. Jotenkin tästä on päästävä pois. Tiedän vain yhden keinon joka on minun päätettävissäni. Monesta tämä saattaa kuulostaa työuupumukselta mutta ovat nämä ajatukset aina pyörineet pääkopassa, työ vaan vahvistaa niitä. Ja moni varmaa toteaa, että eihän toi voi olla paha, koska töihinkin pääsit. Ette usko mitä sisua tämä vuosikymmenen rämpiminen on vaatinut. Joskus sitä vaan murtuu.

Persoonallisuushäiriöillä ei eläkkeelle pääse ja vielä vähemmän itsediagnosoiduilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisella diagnoosilla työkyvyttömyyseläkkeelle pääsee? Itsellä rajatila persoonallisuushäiriö (ei diagnoosia mutta olen varma tästä). Nuorena olin niin pohjalla, että työttömänä meni monta vuotta. Sitten jotenkin taistelin ja hankin koulutuksen. Sain työpaikan ja kuvittelin, että nyt päästään elämään kiinni. 

Jokainen vuosi on ollut taistelua. Aamulla sängystä nouseminen on se pahin homma. Aamupalaverissa kuuntelen vihaisena aamuvirkkujen hössötystä. Ihmisten kohtaaminen hirvittää ja vituttaa ankarasti. Valittava asiakas tekisi mieli paiskata ikkunasta läpi asfalttiin. Lisääntyvä kiire ja stressi ajaa minut hulluksi. 

Olen "vanha" ja väsynyt. Jotenkin tästä on päästävä pois. Tiedän vain yhden keinon joka on minun päätettävissäni. Monesta tämä saattaa kuulostaa työuupumukselta mutta ovat nämä ajatukset aina pyörineet pääkopassa, työ vaan vahvistaa niitä. Ja moni varmaa toteaa, että eihän toi voi olla paha, koska töihinkin pääsit. Ette usko mitä sisua tämä vuosikymmenen rämpiminen on vaatinut. Joskus sitä vaan murtuu.

Persoonallisuushäiriöillä ei eläkkeelle pääse ja vielä vähemmän itsediagnosoiduilla.

Joo, ihan pokkana ajattelin mennä oman diagnoosin kanssa hakemaan eläkettä.  Pistipä vituttamaan kommenttis.

Ihmisten luontainen yhteisöllisyys on murtunut ja sitä oireillaan. Kuten joku totesi, ei päästä toteuttamaan lajityypillistä käytöstä. Ihminen tarvitsisi turvallisia sosiaalisia kontakteja ja tulla tunnustetuksi omana kokonaisena itsenään omassa yhteisössä. Mutta nykytyöelämä antaa yksilölle vain välinearvon. Pitää olla tehokas ja tuottaa voittoa esim. yritykselle, ja arvo riippuu siitä. Milloin vain voi työyhteisö mennä alta ja jatkuvasti pitää olla valmis lunastamaan oma välinearvonsa uudestaan. Pitää kilpailla oman yhteisön jäseniä vastaan ui tai uppoa -tyylillä.

Se sairastuttaa ihmismielen, kuormittaa joka tapauksessa, mutta suorastaan invalidisoi monet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä yhtään yllätä, varsinkin tietäen millainen hoitomalli nykyään mt-ongelmissa on. Lääkekeskeinen, diagnoosikeskeinen. Usein tarjolla ensimmäiseksi on nappeja joita pidetään turvallisempana kuin ne on. Jotkut päätyy niiden takia kroonikoksi kun jäävät niihin koukkuun ja vieroitusoireetkin voi olla ikäviä ja ties vaikka kääntyvät pitemmällä tähtäimellä haitallisiksi. Se mikä olisi voinut olla lyhytkestoinen karikko elämässä päätyy krooniseksi tilanteeksi napeilla. Varmaan harvalle noista asioista edes sanotaan. Pitkäaikaiskäyttöä ei ole tutkittu juurikaan vaan lääkkeet on alunperin tutkittu lyhyen käytön perusteella. Ei voi edes sanoa onko niistä oikeasti samanlaista tehoa pitemmällä tähtäimellä ja voiko niissä haitat nousta isommiksi pitkällä tähtäimellä.  Hankala enää jossain vaiheessa sanoa mikä osa on ihmisen omaa pahaa oloa, mikä seurausta napeista. Resurssipuutteisessa järjestelmässä lääkekontrollitkin voi olla vähän niin ja näin ja lyhytkestoisesta ongelmasta elämässä voi seurata vuosien turhankin pitkä nappien syönti.

Terapiaa saa vain kun on ensin lyöty joku diagnoosi. Se sanoo ihmiselle että sinulla on sairaus ja tarvit hoitoa ja ikäänkuin vie jotenkin itsepystyvyyden tunnetta päästä ongelmista itse eteenpäin. Todellisuudessa ihmiset on vahvempia kuin voisi luulla, monella kielteiselläkin pahallakin tunteella voi olla jonkinlainen syy ja tarkoitus ja montaa voisi oikeasti auttaa se että saisi jonkun aikaa levähtää, olisi joku jonka kanssa keskustella, ehkä mahdollisesti jotain yhteisöllistä toimintaa. Ihmisiä voitaisiin jotenkin auttaa löytämään selviytymiskeinoja vaikeisiin tilanteisiin. Olisi olemassa vaikka jotain elämäntapaohjausta lisäksi. Paljon voi tehdä jo pelkillä elämäntapakeinoilla, esim. unettomuudenkin suhteen. 

Ei siis niin että annetaan diagnoosi, viitataan siihen että ongelmat on jostain aivokemiallisista häiriöistä johtuvia ja aletaan vetämään nappeja ja ehkä joskus sitten mennään terapiaan (jossa ei oikeasti välttämättä mikään edisty napeissa). Ainoa mitä hoidossa oppii, on vetämään nappeja ja lääkitsemään ikäviä tunteita. Olen aina syvästi ihmeissäni siitä millainen usko nappien parantavaan voimaan mt-systeemissä on. Ikäänkuin kun löytyy oikeat napit niin sitten on tarvittava hoito tehty. Mites sitten tulevaisuus? 

Olisi myös pohdittavana se että mistäs ne ongelmat johtuukaan? Genetiikasta, biologiasta,aivokemioista? Se tuntuu olevan nykypainotus. Vai olisiko ihan siitä että ihminen reagoi elämässään sattuneisiin asioihin ja yhteiskunnassakin voi olla jotain sellaista joka sairastuttaa. Ihmiset ei koe elämäänsä merkitykselliseksi ja siitä puuttuu jotain sisältöä. 

Psyykenlääkkeistä tulee äkkiä vaarallisia.

Aiheuttavat voimakasta riippuvuutta.

Ei puhettakaan, että lääkkeet olisi väliaikaisesti, vaan jatkuvaan käyttöön.

Psyykenlääkkeet lyhentävät elinikää 10-15 vuodella. Muuttavat persoonaa.

Sisaruksistani tämän huomaan ja haluan taistella heidän lääkityksen vähentämiseksi.

Lääkeyhtiöt ovat roistoja.

Ei se ole niin yksinkertaista, että "lääkkeet ovat vaarallisia". Kaikki lääkkeet ovat vaarallisia ja psyyke lääkkeissä on kyllä lueteltu oireluettelossa kaikki äkkikuolema mukaan lukien. SILTI, en itse olisi enää tässä kirjoittamassa, ellen olisi saanut juuri oikeita lääkkeitä oikeaan aikaan. Ongelma on siinä, että niitä määrätään ilman kunnollista tutkimista, hatusta heitetyillä diagnooseilla, ei pääse terapiaan vaan pelkkien lääkkeiden pitäisi auttaa. Minun piti päätyä osastohoitoon ennen kuin sain oikeat lääkkeet. Ei se saisi mennä niin. Vasta sen kauhukokemuksen jälkeen sain heittää kaikki vanhat pillerit pois ja sain oikeasti toimivan lääkkeen, jota sitäkään en tarvinnut pitkään päästäkseni jaloilleni ja takaisin työelämään. Mulle oltiin määrätty työterveydessä 15 minuutin tapaamisilla kaiken maailman pillereitä, jotka vain laukaisi manian ja tekivät minusta lopulta ihan sekapollan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se johtuu ihan siitä että tuki- ja liikuntaelin sairauksista ei päästetä työkyvyttömyyseläkkeelle. Ei mistään muusta. Tarvitset mt diagnoosin niin sillä pääset. Jotenkin turhauttavaa kuulla kun ihmiset listaa fyysisiä vaivojaan ja luulee että niillä saa eläkkeen. No ei tietenkään. Hanki masennus niin pääset. Mieluiten psykoottinen masennus.

Mä olen työtön mt-potilas ja mulle psykiatri sanoi, etten tule pääsemään eläkkelle.

Psykiatri varmaan näkee, että pystyt tekemään jotain työtä, edes muutaman tunnin päivässä.

Ei useilla suomalaisilla masentuneilla varmasti edes oikeasti ole masennusta. Joku fyysinen sairaus, mutta lääkäreitä ei vaan kiinnosta tutkia eikä hoitaa. Masennusdiagnoosi sitten vain lätkäistään. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä mulle itselleni on ehdotettu ensimmäisenä masennusta syyksi varmaan kaikkiin sairauksiin, joiden takia olen käynyt lääkärissä. Eikä useimmat niistä ole edes harvinaisia vaivoja. Esim. kilpirauhasen vajaatoiminta oli muka masennus ennen kuin edes verikokeisiin pääsin, astma oli masennusta ja ahdistusta ennen kuin pääsin tutkimuksiin, lievän laktoosi-intoleranssin aiheuttama vatsakipu oli masennusta. Mites sitten niiden sairauksien kanssa, jotka ei sillä yhdellä verikokeella tai spirometrialla selviä? Ne on masennusta varmaan ikuisesti. Eikä se masennus tietenkään millään masennusläääkkeillä tai terapialla parane, jos oireiden syy on fyysinen sairaus.

Onneksi hallitukset vuodesta toiseen ovat tarmokkaasti korottaneet veroja, tehneet leikkauksia, tuhonneet koulujärjestelmää ja terveydenhuoltoa jotta tilanne vain pahenisi ja sitten haukkuisivat mt-ongelmaisia laiskoiksi itse vetäen tolkutonta liksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä yhtään yllätä, varsinkin tietäen millainen hoitomalli nykyään mt-ongelmissa on. Lääkekeskeinen, diagnoosikeskeinen. Usein tarjolla ensimmäiseksi on nappeja joita pidetään turvallisempana kuin ne on. Jotkut päätyy niiden takia kroonikoksi kun jäävät niihin koukkuun ja vieroitusoireetkin voi olla ikäviä ja ties vaikka kääntyvät pitemmällä tähtäimellä haitallisiksi. Se mikä olisi voinut olla lyhytkestoinen karikko elämässä päätyy krooniseksi tilanteeksi napeilla. Varmaan harvalle noista asioista edes sanotaan. Pitkäaikaiskäyttöä ei ole tutkittu juurikaan vaan lääkkeet on alunperin tutkittu lyhyen käytön perusteella. Ei voi edes sanoa onko niistä oikeasti samanlaista tehoa pitemmällä tähtäimellä ja voiko niissä haitat nousta isommiksi pitkällä tähtäimellä.  Hankala enää jossain vaiheessa sanoa mikä osa on ihmisen omaa pahaa oloa, mikä seurausta napeista. Resurssipuutteisessa järjestelmässä lääkekontrollitkin voi olla vähän niin ja näin ja lyhytkestoisesta ongelmasta elämässä voi seurata vuosien turhankin pitkä nappien syönti.

Terapiaa saa vain kun on ensin lyöty joku diagnoosi. Se sanoo ihmiselle että sinulla on sairaus ja tarvit hoitoa ja ikäänkuin vie jotenkin itsepystyvyyden tunnetta päästä ongelmista itse eteenpäin. Todellisuudessa ihmiset on vahvempia kuin voisi luulla, monella kielteiselläkin pahallakin tunteella voi olla jonkinlainen syy ja tarkoitus ja montaa voisi oikeasti auttaa se että saisi jonkun aikaa levähtää, olisi joku jonka kanssa keskustella, ehkä mahdollisesti jotain yhteisöllistä toimintaa. Ihmisiä voitaisiin jotenkin auttaa löytämään selviytymiskeinoja vaikeisiin tilanteisiin. Olisi olemassa vaikka jotain elämäntapaohjausta lisäksi. Paljon voi tehdä jo pelkillä elämäntapakeinoilla, esim. unettomuudenkin suhteen. 

Ei siis niin että annetaan diagnoosi, viitataan siihen että ongelmat on jostain aivokemiallisista häiriöistä johtuvia ja aletaan vetämään nappeja ja ehkä joskus sitten mennään terapiaan (jossa ei oikeasti välttämättä mikään edisty napeissa). Ainoa mitä hoidossa oppii, on vetämään nappeja ja lääkitsemään ikäviä tunteita. Olen aina syvästi ihmeissäni siitä millainen usko nappien parantavaan voimaan mt-systeemissä on. Ikäänkuin kun löytyy oikeat napit niin sitten on tarvittava hoito tehty. Mites sitten tulevaisuus? 

Olisi myös pohdittavana se että mistäs ne ongelmat johtuukaan? Genetiikasta, biologiasta,aivokemioista? Se tuntuu olevan nykypainotus. Vai olisiko ihan siitä että ihminen reagoi elämässään sattuneisiin asioihin ja yhteiskunnassakin voi olla jotain sellaista joka sairastuttaa. Ihmiset ei koe elämäänsä merkitykselliseksi ja siitä puuttuu jotain sisältöä. 

Psyykenlääkkeistä tulee äkkiä vaarallisia.

Aiheuttavat voimakasta riippuvuutta.

Ei puhettakaan, että lääkkeet olisi väliaikaisesti, vaan jatkuvaan käyttöön.

Psyykenlääkkeet lyhentävät elinikää 10-15 vuodella. Muuttavat persoonaa.

Sisaruksistani tämän huomaan ja haluan taistella heidän lääkityksen vähentämiseksi.

Lääkeyhtiöt ovat roistoja.

Lääkeyhtiöt ne vain parantavat koronaakin tälläkin hetkellä, samoin kuin mielen sairauksia.

En ole lukenut yhdestäkään tuoteselosteesta mitään 10 elinvuoden menetystä, joten luotan viralliseen tietoon ennemmin kuin sinuun.

🙄 Luuletko todella, että se mainitaan tuoteselosteessa? Se tieto on muualla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus ei ole yksi tauti vaan ryhmä tauteja. Äärimmillään se on aivosairaus, joka paranee sähköshokeilla ja psykoosilääkkeillä ja on edellinen on vähän erilainen sairaus kuin vaikkapa keskiluokkaisten naisten paratiisimasennus, työelämän aiheuttama burn-out -väsymysoireyhtymä tai sosiaalisesti ongelmaisen ihmisen reaktio, jotta voi välttyä elämän kehitystehtävien ja aikuisuuden vastuun kohtaamiselta.

Ei pitäisi pohtia, miten masennus voi olla nykyään niin yleistä, vaan miksi yhteiskunta on sellainen, että ihmisten on pakko masentua. Joku voi myös parantua kuin seinaan saatuaan pysyvän eläkepäätöksen. Se ehkä kuvaa sitä, että masennuksen tarve poistuu.

Saat eläkepäätöksen ja yllättäen paranetkin masennuksesta. Oliko masennus siis sairaus vai mielentila?

Sain myönteisen eläkepäätöksen, mutta masennus ei kadonnut mihinkään. Edelleen ahdistaa ja valvotuttaa öisin, vaikka syön masennuslääkkeitä. Ei tämä kivalle tunnu kun kesä tuntuu yhtä ankealle kuin talvikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on saanut lääkäreiltä tautiluokituksen. Se on ICD-10:ssä F32. Näin ollen se on sairaus.

Ei ole sairaus, vaikka sille onkin keinotekoisesti annettu tautiluokitus. Miksi surulle ei ole annettu yhtälailla tautiluokitusta?

Palstalle kirjoittava anonyymi fundeeraaja murskasi Suomen terveydenhoitojärjestelmän yhdellä kysymyksellä.