"Mielenterveyden ongelmista tullut yleisin syy työkyvyttömyyteen"

Sepä se, kun työmaailma ja mielenterveysongelmat eivät kohtaa. Ymmärrän, että tulishan se työnantajalle kohtuuttoman kalliiksi pitää listoillaan ihmistä, joka saattaa tulla ja mennä miten sattuu, useimmiten jättää vielä tulematta.

Silti moni mielenterveysongelmainen olisi todella iloinen, että pääsis johonkin mieluisiin töihin edes osa-aikaisena. Se piristäisi ja ehkä auttaisi jaksamaan paremmin arkea.

Teen itse töitä mielenterveystoipujien kanssa. Suurinosa heistä on nyt ennen aikaisella sairaseläkkeellä. Osa jo parikymppisestä saakka, kun ei yksinkertaisesti ole ns. sijoituspaikkaa tämmöiselle ihmiselle, jolla on vaikea masennus tai sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Meillä on tarjolla yhdessä olemista, pelejä, ulkoilua, ulkopelejä, askartelua, tietokoneen opettelua, kitaran soittoa, ruuantekemistä jnejne.

Meillehän kukin tulee omien voimiensa puitteissa eli yleensä ns. hyvänä päivänä. Siinä jutellessa on monikin vuosien aikana sanonut, että mieluumminhan sitä tämmöisenä päivänä töissä sitten kävis. Jotta pääsis tekemään jotain kannattavaa, tuntisi itsensä hyödylliseksi ja saisi rahaakin enemmän.

Monihan heistä kuitenkin nyt kituuttaa köyhyyden rajoilla ja käyvät leipäjonoissa, ihan kuin mielenterveydenongelmissa ei olisi jo tarpeeksi.

Työpaikat ja mielenterveyskuntoutujat kun saisi jotenkin junailtua yhteen, niin voisi olla piristävääkin vaihtelua.

Onhan olemassa kuntoutujia. Mutta mitä näistäkin kuulee, niin aika ala-arvosta kohtelua saavat työpaikoilla, jonne heitä otetaan. Siellä ihmisillä on jo lähtökohtaisesti kiire, niin sitten pitäisi vielä ohjeistaa jotain "hullua".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä yhtään yllätä, varsinkin tietäen millainen hoitomalli nykyään mt-ongelmissa on. Lääkekeskeinen, diagnoosikeskeinen. Usein tarjolla ensimmäiseksi on nappeja joita pidetään turvallisempana kuin ne on. Jotkut päätyy niiden takia kroonikoksi kun jäävät niihin koukkuun ja vieroitusoireetkin voi olla ikäviä ja ties vaikka kääntyvät pitemmällä tähtäimellä haitallisiksi. Se mikä olisi voinut olla lyhytkestoinen karikko elämässä päätyy krooniseksi tilanteeksi napeilla. Varmaan harvalle noista asioista edes sanotaan. Pitkäaikaiskäyttöä ei ole tutkittu juurikaan vaan lääkkeet on alunperin tutkittu lyhyen käytön perusteella. Ei voi edes sanoa onko niistä oikeasti samanlaista tehoa pitemmällä tähtäimellä ja voiko niissä haitat nousta isommiksi pitkällä tähtäimellä.  Hankala enää jossain vaiheessa sanoa mikä osa on ihmisen omaa pahaa oloa, mikä seurausta napeista. Resurssipuutteisessa järjestelmässä lääkekontrollitkin voi olla vähän niin ja näin ja lyhytkestoisesta ongelmasta elämässä voi seurata vuosien turhankin pitkä nappien syönti.

Terapiaa saa vain kun on ensin lyöty joku diagnoosi. Se sanoo ihmiselle että sinulla on sairaus ja tarvit hoitoa ja ikäänkuin vie jotenkin itsepystyvyyden tunnetta päästä ongelmista itse eteenpäin. Todellisuudessa ihmiset on vahvempia kuin voisi luulla, monella kielteiselläkin pahallakin tunteella voi olla jonkinlainen syy ja tarkoitus ja montaa voisi oikeasti auttaa se että saisi jonkun aikaa levähtää, olisi joku jonka kanssa keskustella, ehkä mahdollisesti jotain yhteisöllistä toimintaa. Ihmisiä voitaisiin jotenkin auttaa löytämään selviytymiskeinoja vaikeisiin tilanteisiin. Olisi olemassa vaikka jotain elämäntapaohjausta lisäksi. Paljon voi tehdä jo pelkillä elämäntapakeinoilla, esim. unettomuudenkin suhteen. 

Ei siis niin että annetaan diagnoosi, viitataan siihen että ongelmat on jostain aivokemiallisista häiriöistä johtuvia ja aletaan vetämään nappeja ja ehkä joskus sitten mennään terapiaan (jossa ei oikeasti välttämättä mikään edisty napeissa). Ainoa mitä hoidossa oppii, on vetämään nappeja ja lääkitsemään ikäviä tunteita. Olen aina syvästi ihmeissäni siitä millainen usko nappien parantavaan voimaan mt-systeemissä on. Ikäänkuin kun löytyy oikeat napit niin sitten on tarvittava hoito tehty. Mites sitten tulevaisuus? 

Olisi myös pohdittavana se että mistäs ne ongelmat johtuukaan? Genetiikasta, biologiasta,aivokemioista? Se tuntuu olevan nykypainotus. Vai olisiko ihan siitä että ihminen reagoi elämässään sattuneisiin asioihin ja yhteiskunnassakin voi olla jotain sellaista joka sairastuttaa. Ihmiset ei koe elämäänsä merkitykselliseksi ja siitä puuttuu jotain sisältöä. 

Erittäin hyvin sanottu. Itsekin kaksi burnoutia sairastaneena AINA ensin kartoitetaan mitä lääkkeitä olen syönyt ja miksi en ja alkaisinko nyt syömään. Lääkkeillä ei kyllä yksikään masennuksen/uupumisen juurisyy parane, mutta juurikin vain lääkkeillä hoidetaan. Vahvat omeganapit ja esim juoksulenkit saavat myös serotoniinin tuotannon liikkeelle ja lisääntymään eli vaikutukset on jokseenkin samat kuin ainakin joissakin mielialalääkkeissä. No kumman otan mieluummin, liikunnan ja ravintolisän vai lääkkeet joista voi saada lopettamisen jälkeen vielä vuoden päästä vieroitusoireita ja joiden pitkäaikaisvaikutuksista ei juurikaan ole tietoa ja lisäksi lääkkeitä syömällä minut on järjestelmän mukaan hoidettu kuntoon.... juupa Juu. Moni ongelma toden totta korjaantuisi kun ihminen sais hetken aikaa ja tilaa levätä kun sitä tarvitsee, kuten aiempi kirjoittaja sen hienosti kiteyttää. Mutta siihen ei ole yhteiskunnalla varaa. Pelottaa varmaan että joku sais vahingossa pari viikkoa liikaa lepopäiviä.

Käytin vuosia mielialalääkkeitä ja muitakin lääkkeitä. Voin paremmin kun pääsin irti niistä vaikka vieroitus oli silkkaa helvettiä. En edes tajunnut aiemmin mitä kaikkia keinoja mielen hyvinvoinnin edistämiseen on aikanaan koska ymmärrykseni oli niin paljon heikompaa. Kuuntelin auktoriteettiasemassa olevaa lääkäriä joka määräsi minulle hankalana hetkenä mielialalääkityksen enkä tajunnut kyseenalaistaa. Siitä alkoi vuosien "koukku", jossa luulin etten osaa olla ilman lääkettä, olen jotenkin viallinen ja sairas ja tarvin siksi lääkkeitä ja jos yritti lopettaa siinä tulevat oireet vahvisti sitä että en pärjää lääkkeettä (vaikken oikeasti voinut edes kovin hyvin lääkkeissä ja niiden haittavaikutukset vei elämänlaatua. Yksikin annos unohdettaessa selkeni kuinka voimakkaista lääkkeistä oli kyse koska tunsin kirjaimellisesti sähköiskuja päässäni).

Lähtökohta toipumiselleni lääkkeiden jälkeen on tunteiden, myös hankalien tunteiden hyväksyminen sekä itselle armollisuus ja levon antaminen. Olen oppinut kuuntelemaan kehoani mitä se viestittää, ymmärrän esim. paljon paremmin milloin olen ylikuormittunut. Ymmärrän että kaikki ongelmani eivät johdu siitä että minulla on mt-ongelma vaan siitä että elämässäni on tapahtunut paljon pskaa, minulla on ollut puutteellisia selviytymiskeinoja ja myöskin, yhteiskunta itsessäänkin on aika vaativa, ja pahoinvointia aiheuttava. Ihmiset laitetaan kilpailemaan toisia vastaan ja kilpailu vain kiristyy. Aloin kyseenalaistaa pinnalla olevaa arvomaailmaa. Toipuminen on ollut hyvin pienin askelin tapahtuvaa. En enää tulkitse itseäni diagnoosin "masennus" läpi. Teen nykyään jatkuvasti asioita hyvinvointini eteen jotka on ihan olennaisia jaksamiselleni ja ne on lääkkeettömiä juttuja. 

Mt-systeemistä sai myös hyödyllistä terapiaa mutta siihen kesti tolkuttoman kauan että sellainen tuli saataville. Mt-ongelmien medikalisaatio on lävähtänyt silmille siinä vaiheessa kun minulle on niin monia kertoja tarjottu nappeja asioidessani satunnaisesti lääkärillä. Jokaista oiretta ollaan heti hoitamassa napeilla. Vieroitusoireita ei tunnisteta. Nykyään sanon, ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on oikea sairaus, eikä tarkoitukseni ole sitä vähätellä.

Kuitenkin nykymentaliteetti monella ikäiselläni tuntuu olevan, että yhteiskunta on vastuussa kaikesta ja itsellä on vain oikeuksia. Oikeus loputtomiin lääkkeisiin, terapiaan ja kotona oloon. Ei oteta mitään vastuuta tai suostuta tekemään niitä asioita mitä lääkärikin suosittelee apuna masennukseen (kuten liikunta). Uskon että osalla tosiaan kyse on ihan vaan tästä.

Tämä on niin kulunut näkökulma jo. Voitaisiin yksilöiden syyllistämiskulttuurista siirtyä yhteisöllisempään ajatteluun ja miettiä, mikä meidän yhteiskunnassa on vikana. Yksilöiden ongelmat ovat aina seurausta yhteiskunnan muutoksista ja ajalle tyypillisistä ilmiöistä. Kukaan ei ole irrallinen näiden vaikutuksille.

Osa ihmisistä ei ole kovin vahvoja, eivätkä kykene siinä määrin elämään nyky-yhteiskunnan vaatimien toiveiden mukaisesti. He tarvitsevat toisenlaisen yhteikunnan pystyäkseen toimimaan ja elämään, mutta valitettavasti yhteiskunnan arvot, normit ja vaatimukset tulee niiltä ihmisiltä, jotka kykenevät täyttämään ne itsekin. Silloin osa tippuu ihan varmasti kelkasta.

En ole koskaan ajatellut, että ihmisen pitäisi pärjätä yksin. Se ei ole ihmiselle luonnollista. Meidän pitäisi pitää toisistamme huolta ja välittää, hyväksyä erilaisuus ja arvostaa erilaisia tapoja olla mukana yhteiskunnassa. Meidän pitäisi sisäistää se ajatus, että yhteiskunta on kaikkia ihmisiä varten, ei vain niitä, jotka kykenevät toimimaan normaalisti. 

Uskon tosi paljon, että välittävä, yhteisöllinen, lämmin ja yksilön omaa persoonallisuutta korostava kulttuuri helpottaisi monen elämää. Että yhteiskunta ei olisi vaatimassa niitä velvollisuuksia ja puristamasta yksilöstä vain kaikkea hyötyä irti, vaan että ihmiset saisivat olla rauhassa ja tulla arvostetuiksi omanlaisinaan ja erilaisina yksilöinä.

Kaikki eivät voi olla vahvoja ja pärjätä. Silti evoluutio on pitänyt heidät mukana eli jotain sellaista heissä on, mitä kannattaa vaalia ja arvostaa.

Hyvä kirjoitus, kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä yhtään yllätä, varsinkin tietäen millainen hoitomalli nykyään mt-ongelmissa on. Lääkekeskeinen, diagnoosikeskeinen. Usein tarjolla ensimmäiseksi on nappeja joita pidetään turvallisempana kuin ne on. Jotkut päätyy niiden takia kroonikoksi kun jäävät niihin koukkuun ja vieroitusoireetkin voi olla ikäviä ja ties vaikka kääntyvät pitemmällä tähtäimellä haitallisiksi. Se mikä olisi voinut olla lyhytkestoinen karikko elämässä päätyy krooniseksi tilanteeksi napeilla. Varmaan harvalle noista asioista edes sanotaan. Pitkäaikaiskäyttöä ei ole tutkittu juurikaan vaan lääkkeet on alunperin tutkittu lyhyen käytön perusteella. Ei voi edes sanoa onko niistä oikeasti samanlaista tehoa pitemmällä tähtäimellä ja voiko niissä haitat nousta isommiksi pitkällä tähtäimellä.  Hankala enää jossain vaiheessa sanoa mikä osa on ihmisen omaa pahaa oloa, mikä seurausta napeista. Resurssipuutteisessa järjestelmässä lääkekontrollitkin voi olla vähän niin ja näin ja lyhytkestoisesta ongelmasta elämässä voi seurata vuosien turhankin pitkä nappien syönti.

Terapiaa saa vain kun on ensin lyöty joku diagnoosi. Se sanoo ihmiselle että sinulla on sairaus ja tarvit hoitoa ja ikäänkuin vie jotenkin itsepystyvyyden tunnetta päästä ongelmista itse eteenpäin. Todellisuudessa ihmiset on vahvempia kuin voisi luulla, monella kielteiselläkin pahallakin tunteella voi olla jonkinlainen syy ja tarkoitus ja montaa voisi oikeasti auttaa se että saisi jonkun aikaa levähtää, olisi joku jonka kanssa keskustella, ehkä mahdollisesti jotain yhteisöllistä toimintaa. Ihmisiä voitaisiin jotenkin auttaa löytämään selviytymiskeinoja vaikeisiin tilanteisiin. Olisi olemassa vaikka jotain elämäntapaohjausta lisäksi. Paljon voi tehdä jo pelkillä elämäntapakeinoilla, esim. unettomuudenkin suhteen. 

Ei siis niin että annetaan diagnoosi, viitataan siihen että ongelmat on jostain aivokemiallisista häiriöistä johtuvia ja aletaan vetämään nappeja ja ehkä joskus sitten mennään terapiaan (jossa ei oikeasti välttämättä mikään edisty napeissa). Ainoa mitä hoidossa oppii, on vetämään nappeja ja lääkitsemään ikäviä tunteita. Olen aina syvästi ihmeissäni siitä millainen usko nappien parantavaan voimaan mt-systeemissä on. Ikäänkuin kun löytyy oikeat napit niin sitten on tarvittava hoito tehty. Mites sitten tulevaisuus? 

Olisi myös pohdittavana se että mistäs ne ongelmat johtuukaan? Genetiikasta, biologiasta,aivokemioista? Se tuntuu olevan nykypainotus. Vai olisiko ihan siitä että ihminen reagoi elämässään sattuneisiin asioihin ja yhteiskunnassakin voi olla jotain sellaista joka sairastuttaa. Ihmiset ei koe elämäänsä merkitykselliseksi ja siitä puuttuu jotain sisältöä. 

...tunnut olevan varsinainen mielenterveyden asiantuntija, mutta muistuttaisin, että on mielen sairauksia, joihin terapialla ei ole mitään vaikutusta kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia esimerkiksi. Näitä on pakko hoitaa lääkkeillä, jotta oireet saadaan kuriin.

Yhteiskunta on sellaista sontaa että ihme kun työkyvyttömyys ei ole jo kovaa vauhtia lähenemässä 100%. Suurin osa ei edes kehtaa myöntää olevansa täysin hajoamispisteessä, sen sijaan vedetään viinaa, mässyä ja ehkä huumeitakin, että selvittäisiin taas yhdestä viikosta kidutusta.

Vierailija kirjoitti:

Masennus on oikea sairaus, eikä tarkoitukseni ole sitä vähätellä.

Kuitenkin nykymentaliteetti monella ikäiselläni tuntuu olevan, että yhteiskunta on vastuussa kaikesta ja itsellä on vain oikeuksia. Oikeus loputtomiin lääkkeisiin, terapiaan ja kotona oloon. Ei oteta mitään vastuuta tai suostuta tekemään niitä asioita mitä lääkärikin suosittelee apuna masennukseen (kuten liikunta). Uskon että osalla tosiaan kyse on ihan vaan tästä.

"Loputtomiin lääkkeisiin ja terapiaan". Keskivaikea ja vaikea masennus vaativat lääkitystä ja terapiaa. Jos lääkkeet lopetetaan heti kun oireet vähän helpottavat, masennus tulee takaisin. Kyllä siinä olisi hyvä käyttää lääkettä jonkun aikaa, että ihminen oikeasti kuntoutuisi. Valitettavasti kunnon terapiaa ei usein tarjota, todellakin pitäisi yhteiskunnan enemmän auttaa siinä kohtaa. 

Liikunta auttaa lievään masennukseen, mutta EI keskivaikeaan ja vaikeaan. Yksikään lääkäri ei ole mulle suositellut liikuntaa masennuksen parantamiseen. Useimmiten lievästi masentuneille ei edes määrätä lääkkeitä, ja kyse on ihan toisenlaisesta tilanteesta. 

Kannattaa muistaa myös, että masennus tekee ihmisestä huonosti motivoituneen ja väsyneen. Osa masentuneista ei ihan oikeasti jaksa tehdä mitään. Se kuuluu siihen sairauteen, eikä ole mitään laiskuutta tai haluttomuutta ottaa vastuuta.

Edes iso osa terveistä ihmisistä ei jaksa kuntoilla säännöllisesti, esim. hankkii kuntosalijäsenyyden eikä sitten käy kertaakaan. Miten sitten joku, jonka sairaus tekee kaiken vaikeaksi, jaksaisi tuosta vaan alkaa kuntoilla? 

Minä olen traumatisoitunut lapsena. Murrosiässä alkoi masennus, sosiaalinen jännittäminen yms yms

Nyt olen ollut vuoden työtön ja ehkä en pääse tai jaksa tehdä töitä.

Laitoin just hakemuksen kivaan duuniin. Ja toivon, että pääsisin.

Vierailija kirjoitti:

Masennus on oikea sairaus, eikä tarkoitukseni ole sitä vähätellä.

Kuitenkin nykymentaliteetti monella ikäiselläni tuntuu olevan, että yhteiskunta on vastuussa kaikesta ja itsellä on vain oikeuksia. Oikeus loputtomiin lääkkeisiin, terapiaan ja kotona oloon. Ei oteta mitään vastuuta tai suostuta tekemään niitä asioita mitä lääkärikin suosittelee apuna masennukseen (kuten liikunta). Uskon että osalla tosiaan kyse on ihan vaan tästä.[/quote

Oikeus loputtomiin lähimuistin vieviin sähköhoitoihin,oikeus loputtomiin toimimattomiin edunvalvontoihin,oikeus loputtomiin antipsykootti-injektioihin,joiden vaikutus vastaa lobotomiaa,oikeus loputtomiin sterilisaatiota vastaaviin käsivarsiehkäisykapseli-implantteihin,oikeus loputtomiin tuettuihin asumisiin,joissa ihmiset muuttuvat kuolaaviksi Leponex -olennoiksi...on se niin kehittynyttä tuo psykiatria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on oikea sairaus, eikä tarkoitukseni ole sitä vähätellä.

Kuitenkin nykymentaliteetti monella ikäiselläni tuntuu olevan, että yhteiskunta on vastuussa kaikesta ja itsellä on vain oikeuksia. Oikeus loputtomiin lääkkeisiin, terapiaan ja kotona oloon. Ei oteta mitään vastuuta tai suostuta tekemään niitä asioita mitä lääkärikin suosittelee apuna masennukseen (kuten liikunta). Uskon että osalla tosiaan kyse on ihan vaan tästä.

"Loputtomiin lääkkeisiin ja terapiaan". Keskivaikea ja vaikea masennus vaativat lääkitystä ja terapiaa. Jos lääkkeet lopetetaan heti kun oireet vähän helpottavat, masennus tulee takaisin. Kyllä siinä olisi hyvä käyttää lääkettä jonkun aikaa, että ihminen oikeasti kuntoutuisi. Valitettavasti kunnon terapiaa ei usein tarjota, todellakin pitäisi yhteiskunnan enemmän auttaa siinä kohtaa. 

Liikunta auttaa lievään masennukseen, mutta EI keskivaikeaan ja vaikeaan. Yksikään lääkäri ei ole mulle suositellut liikuntaa masennuksen parantamiseen. Useimmiten lievästi masentuneille ei edes määrätä lääkkeitä, ja kyse on ihan toisenlaisesta tilanteesta. 

Kannattaa muistaa myös, että masennus tekee ihmisestä huonosti motivoituneen ja väsyneen. Osa masentuneista ei ihan oikeasti jaksa tehdä mitään. Se kuuluu siihen sairauteen, eikä ole mitään laiskuutta tai haluttomuutta ottaa vastuuta.

Edes iso osa terveistä ihmisistä ei jaksa kuntoilla säännöllisesti, esim. hankkii kuntosalijäsenyyden eikä sitten käy kertaakaan. Miten sitten joku, jonka sairaus tekee kaiken vaikeaksi, jaksaisi tuosta vaan alkaa kuntoilla? 

Aika moni masentunut on myös ollut ennen hyvin tunnollinen ja ahkera, kunnes masennus tai uupumus on iskenyt. Ja sekös meitä tunnollisia hiertää, kun ei jaksa samalla tavalla ja syyllistää itseään, kun on laiska ja vetämätön.

 Kokijat kertovat: Köyhyys ja mielenterveys

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mikään ihme. Milloin herätään tähän tilanteeseen? Oma sukupolveni on näännytetty kolmekymppisenä burn outtiin eikä seuraava sukupolvi halua lähteä työelämään laisinkaan koska näkevät mitä siellä tapahtuu. Ymmärrän kyllä.

Mitään tavallisia töitä ei ole enää olemassakaan, vaan kaikessa pitää olla extrovertti-myyntitykki-yli-ihminen joka heittäytyy ja antaa kaikkensa työn eteen. Houkuttelevaa? No ei.

Kuten entinen pomoni sanoi, ”tämän työn pitäisi olla sellaista, ettei malta kotiin lähteä”. Juu, ei ollut kiitos, joten lähdin kokonaan.

Masennus on roskakoppadiagnoosi, jossa voi olla taustalla ihan mitä vain. Masennus on vain luonnollinen reaktio liikoihin vastoinkäymisiin. Masennus- ja mielenterveysdiagnoosien alle vain piilotetaan kaikki se mikä oikeasti mättää yhteiskunnassa ja muussa terveydenhoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Johtuu liian paineistetusta työlämästä. Osalla ei enää pää kestä menossa mukana.

Se on terveen ihmisen merkki että uupuu sairaassa työtahdissa, ihminen ei ole kone, koneistakaan ei oteta 100% tehoa koko päivän. Jokainen ymmärtää jos koneet hajoaa. Miksi ei ymmärretä jos ihminen hajoaa. Se että herääkö työnantaja tajuamaan sitä omaa sairasta vaatimustasoaan, onkin sitten toinen juttu. Niin kauan kuin tulijoita on, ei herää. Ihmiset käytetään loppuun ja heitetään pois. Jokainen uupuu jossain vaiheessa jos paahtaa satalasissa.

Vierailija kirjoitti:

Masennus on roskakoppadiagnoosi, jossa voi olla taustalla ihan mitä vain. Masennus on vain luonnollinen reaktio liikoihin vastoinkäymisiin. Masennus- ja mielenterveysdiagnoosien alle vain piilotetaan kaikki se mikä oikeasti mättää yhteiskunnassa ja muussa terveydenhoidossa.

Usein ne liiat vastoinkäymiset on niitä fyysisiä sairauksia jotka työstä tulee ja joita ei koskaan hoideta kunnolla.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus on roskakoppadiagnoosi, jossa voi olla taustalla ihan mitä vain. Masennus on vain luonnollinen reaktio liikoihin vastoinkäymisiin. Masennus- ja mielenterveysdiagnoosien alle vain piilotetaan kaikki se mikä oikeasti mättää yhteiskunnassa ja muussa terveydenhoidossa.

Usein ne liiat vastoinkäymiset on niitä fyysisiä sairauksia jotka työstä tulee ja joita ei koskaan hoideta kunnolla.  

 Työtön sairas

En yhtään ihmettele. Työelämä on ihan sairasta nykyään. Työntekijöiden jaksaminen on ihan sivuseikka. Kaikki otetaan irti ihmisestä ja sitten kun hän uupuu, seuraavan yt:n kohdalla hänet laitetaan pois ja otetaan uusi pirtsakka orja tilalle.

Mikään ei enää riitä.

Vierailija kirjoitti:

Minä todella ihmetten sitä että homekoulut eivät voi mukamas sairastuttaa. Ihminen voi allerginen tomaatille ja sairastua siitä jos hän joutuu sitä päivittäin syömään. Ihminen ei (mukamas) voi olla allerginen _toksisille_ homeille ja sairastua siitä että joutuu päivittäin olemaan homerakennuksessa. Ironista!

Toinen epäkohta on tunnettu sikapiikki. Oli suuri painostus ottaa Pandemrix rokote ja mitä kävikään sen jälkeen? Aloin nukahtelemaan lukiossa vaikka yritin syödä, piirtää epämääräisiä ympyröitä ja vaikka mitä pysyäkseni hereillä. Erehdyin alkuun menemään julkiselle, mutta väsymys on kuulemma normaalia eikä minua ohjattu minkäänlaisiin jatkotutkimuksiin. Ei tutkita - ei diagnoosia. Kauniit tilastot ovat tärkeämpiä kuin yksilön elämä ja hyvinvointi.

Kolmas mieleen tullut epäkohta on kiusaaminen. Miksi ihmeessä kiusaamiseen ei puututa tehokkaammin? Sos. tilanteiden pelko ei ainoastaan aiheuta ihmisille työkyvyttömyyttä, vaan se tuhoaa ihmisten elämän helposti 10-20 vuodeksi tai loppuelämäksi. Oikea ratkaisu ei ole lyötyjen kurittaminen, vaan heidän kurittaminen jotka ajavat toiset mt-ongelmiin. Yksilöiden vastuuta peräänkuulutetaan kovasti, mutta tuntuu unohtuvan että myös kiusaajilla on (pitäisi olla) vastuita. Nykyisin tunnutaan puuttuvan lähinnä fyysiseen pahoinpitelyyn.

Tilanne tuskin helpottaa ennen kuin ollaan valmiita perehtymään juurisyihin ja puuttumaan/ennaltaehkäisemään näitä mahdollisimman tehokkaasti.

Tuli mieleen tuosta nukahtelusta, että eräs tuttuni väsyi huimasti, ei jaksanut enää tehdä oikein mitään. Kaikki lääkäreitä ja sukulaisia myöten syytti vaan laiskaksi, lopulta sai masennus diagnoosin. Vasta vuosia myöhemmin selvisi, että hänellä oli kilpirauhasen vajaatoiminta. Lääkitys auttoi heti. Yhteiskunnassa on jotain pahasti vialla, jos ei ihmisiä edes tutkita läpikotaisin ennen kuin annetaan masennus diagnoosi. Tosin kyllä hän loppujen lopuksi varmasti olikin masentunut, mutta se oli seurausta fyysisestä sairaudesta, ei se alkuperäinen syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä yhtään yllätä, varsinkin tietäen millainen hoitomalli nykyään mt-ongelmissa on. Lääkekeskeinen, diagnoosikeskeinen. Usein tarjolla ensimmäiseksi on nappeja joita pidetään turvallisempana kuin ne on. Jotkut päätyy niiden takia kroonikoksi kun jäävät niihin koukkuun ja vieroitusoireetkin voi olla ikäviä ja ties vaikka kääntyvät pitemmällä tähtäimellä haitallisiksi. Se mikä olisi voinut olla lyhytkestoinen karikko elämässä päätyy krooniseksi tilanteeksi napeilla. Varmaan harvalle noista asioista edes sanotaan. Pitkäaikaiskäyttöä ei ole tutkittu juurikaan vaan lääkkeet on alunperin tutkittu lyhyen käytön perusteella. Ei voi edes sanoa onko niistä oikeasti samanlaista tehoa pitemmällä tähtäimellä ja voiko niissä haitat nousta isommiksi pitkällä tähtäimellä.  Hankala enää jossain vaiheessa sanoa mikä osa on ihmisen omaa pahaa oloa, mikä seurausta napeista. Resurssipuutteisessa järjestelmässä lääkekontrollitkin voi olla vähän niin ja näin ja lyhytkestoisesta ongelmasta elämässä voi seurata vuosien turhankin pitkä nappien syönti.

Terapiaa saa vain kun on ensin lyöty joku diagnoosi. Se sanoo ihmiselle että sinulla on sairaus ja tarvit hoitoa ja ikäänkuin vie jotenkin itsepystyvyyden tunnetta päästä ongelmista itse eteenpäin. Todellisuudessa ihmiset on vahvempia kuin voisi luulla, monella kielteiselläkin pahallakin tunteella voi olla jonkinlainen syy ja tarkoitus ja montaa voisi oikeasti auttaa se että saisi jonkun aikaa levähtää, olisi joku jonka kanssa keskustella, ehkä mahdollisesti jotain yhteisöllistä toimintaa. Ihmisiä voitaisiin jotenkin auttaa löytämään selviytymiskeinoja vaikeisiin tilanteisiin. Olisi olemassa vaikka jotain elämäntapaohjausta lisäksi. Paljon voi tehdä jo pelkillä elämäntapakeinoilla, esim. unettomuudenkin suhteen. 

Ei siis niin että annetaan diagnoosi, viitataan siihen että ongelmat on jostain aivokemiallisista häiriöistä johtuvia ja aletaan vetämään nappeja ja ehkä joskus sitten mennään terapiaan (jossa ei oikeasti välttämättä mikään edisty napeissa). Ainoa mitä hoidossa oppii, on vetämään nappeja ja lääkitsemään ikäviä tunteita. Olen aina syvästi ihmeissäni siitä millainen usko nappien parantavaan voimaan mt-systeemissä on. Ikäänkuin kun löytyy oikeat napit niin sitten on tarvittava hoito tehty. Mites sitten tulevaisuus? 

Olisi myös pohdittavana se että mistäs ne ongelmat johtuukaan? Genetiikasta, biologiasta,aivokemioista? Se tuntuu olevan nykypainotus. Vai olisiko ihan siitä että ihminen reagoi elämässään sattuneisiin asioihin ja yhteiskunnassakin voi olla jotain sellaista joka sairastuttaa. Ihmiset ei koe elämäänsä merkitykselliseksi ja siitä puuttuu jotain sisältöä. 

...tunnut olevan varsinainen mielenterveyden asiantuntija, mutta muistuttaisin, että on mielen sairauksia, joihin terapialla ei ole mitään vaikutusta kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia esimerkiksi. Näitä on pakko hoitaa lääkkeillä, jotta oireet saadaan kuriin.

Olen vaihtoehtoajattelija mielenterveysasioiden suhteen. Sellaiseksi minut on tehnyt oma kokemukseni. Minulle sanottiin että en voi päästä eteenpäin lääkkeettä. Pääsin, hyvin huonostakin olosta, siis sellaisesta olosta että tilaani pidettiin vaikeana. Olen myös nähnyt kuinka epätieteellistä räiskintää psykiatrinen diagnosointi voi olla. Yksi psykiatri diagnosoi yhtä, toinen toista. Psykiatrin diagnoosilla voi huonolla potilastuntemuksella ensimmäiselläkin tapaamiskerralla heitellä diagnooseja. Yhden psykiatrin mielestä on liian huonokuntoinen toimintakyvyltä terapiaan, toinen psykiatri suosittaa terapiaa.

Tiedän ihmisiä ketkä myös noissa tiloissa eivät syö lääkkeitä ja pärjäävät ihan ok niiden jälkeen. Ovat saattaneet joskus aikanaan syödä mutta ovat kokeneet ne haitallisiksi tai elämänlaadulle huonoksi. Tiedän myös ihmisiä kelle nuo lääkkeet ovat olleet kova taakka ja harmi, ja aiheuttavat vieroitusoireita ja ovat puhkaisseet pahaa oloa. Mutta heidän kokemuksistaan psykiatriassa ei tunnuta olevan kovin kiinnostuneita.

En sanoisi siis että kaikkien kaksisuuntaisten ja kaikkien skitsofreniaa sairastavien ainut apu on lääkkeet eikä kenellekään heistä ole hyötyä terapiasta. He ovat kaikki yksilöitä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveyssyyt ovat niitä joilla pääsee eläkkeelle.

Jos sairastat vaikeaa reumaa, et pysty liikkumaan etkä kivuiltasi nukkumaan, olet täysin työkykyinen.

Mutta jos nukkumisongelmien sanotaan johtuvan mielenterveyden ongelmista, siitä pääsee eläkkeelle.

Siksi Suomessa on paljon pitkäaikassairaita työkyvyttömiä, joilla on "mielenterveysongelma".

Tämä on se syy!

Lääkärit kirjoittavat lääkkeitä masennukseen. Ne kannattaa ostaa muttei syödä. Jopa jotkut lääkäritkin suosittelevat toimimaan näin, koska työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen fyysisten syiden vuoksi on melkein mahdotonta.

Osa nuorista on niin pumpulissa pidettyjä, että eivät selviä arjesta. Osa taas liian heitteille jätettyjä.