Terapia pahensi tunnelukkoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrät sen, että mitä enemmän puhut terapiassa traumoista sitä enemmän vahvistat traumakytkentöjä aivoissasi, koska joka kerta kun muistat trauman aivosi elää sen uudelleen ja silloin kytkentä vahvistuu. Mitä enenmän keskityt mihinkään ongelmaan sitä voimakkaammaksi kytkentä aivoissasi muodostuu. Ongelmien sijaan keskity ratkaisuun ja muodosta uusia toimivia ja parantavia kytkentöjä aivoissasi, anna viallisten kytkentöjen näivettyä käyttämättöminä.

Turha laittaa niitä alanuolia. Toisin kuin psykiatria, neurologia ei ole uskomustiede vaan perustuu faktoihin ja nämä tulokset on saatu kuvaamalla henkilöiden aivoja kun he puhuvat traumoistaan ja on huomattu kyseinen kehitys. 

Olen kyllä positiivisen ajattelun puolella ja uskon tähän neurologiseen ilmiöön, että negatiivisten asioiden ajattelu ja muistelu vahvistaa kytköksiä. Oma kokemus on kuitenkin se, että ne negatiiviset muistot piti kaikki kaivaa esille ihan kunnolla ennen kuin alkoi vapautua tilaa myös muulle. Parin vuoden tonginnan jälkeen aloin spontaanisti muistamaan niitä positiivisia muistoja omasta lapsuudesta, joita ei aiemmin ollut ollenkaan. 

Olin myös shamanistisessa seremoniassa, jossa otettiin Ayahuascaa (maailman vahvin hallusinogeeni) ja kohtasin seremonian aikana kaikki pahimmat kipukohtani, pelkotilani ja muistoni. Meni vuosi vielä tämän jälkeen, kun näitä traumoja ja pelkoja nousi pintaan. Sitä mukaan mitä niitä tuli esille, niin sitä mukaan pystyin niistä luopumaan. Suurin osa traumoista on tiedostamattomia, joten niitä ei ajattelemalla pysty edes vahvistamaan, vaan ne vahvistuvat alitajuisesti jokapäiväisessä elämässämme toimiessamme tiedostamattomasta mielestä käsin.  Ennen kuin pystyy muodostamaan uusia positiivisia ratoja, täytyy (oman kokemukseni mukaan ainakin) tiedostaa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti kaikki se roska ja paska, josta voi sitten luopua. 

Lisäys vielä äskeiseen viestiini (41), että kävin siis 4 vuotta psykoterapiassa ja kävisin vieläkin, jos olisi siihen varaa. Menen uudelleen, kun pääsee Kelan tukemana. Ihan vain mielenterveyttä ylläpitävänä hoitona. Jonkun mielestä kuulostaa varmasti siltä, että hoito ei ole toiminut, jos haluan sinne uudestaan. Todellisuudessa hoidosta on ollut niin suuri apu, että en enää näe syytä miksi en kävisi terapiassa. Terapia sopii kaikille ja suosittelisin sitä myös niille, joilla ei ole elämässä mitään akuuttia. Terapia ei ole negatiivisten asioiden pyörittelyä  ja niihin jumittamista, päin vastoin terapiassa näistä negatiivisista keloista pyritään pääsemään eteenpäin. Hyvä terapeutti auttaa näkemään asioita useista näkökulmista, jolloin kelat eivät jää junnaamaan raiteilleen. 

Psykoterapiassa on myös se juttu, että sitä ei saisi lopettaa kesken. Moni lopettaa kesken, kun olo pahenee. Todellisuudessa sen kuuluukin mennä juuri niin. Olon pahentuminen tarkoittaa yleensä sitä, että se roska on noussut pintaan käsiteltäväksi. Psykoterapian kallis hinta on todellinen ongelma – moni ei halua maksaa palvelusta, josta tulee paska fiilis. Hoitoon antautuminen vaatii mieletöntä rohkeutta ja uskoa. Omalla kohdallani olin jo menettänyt uskoni kaikkeen, joten ei ollut mitään menetettävää, ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin käydä terapiassa ja katsoa miten käy. 

Eihän terapeutit ole mitään jumalia saati taikureita. Usein hikarwita joita kiinnostanut psyka. Itseterapia on parempi ratkaisu.

Itsemyötätunto ja taikasienet lopettivat mun terapiakierteen.

Vierailija kirjoitti:

Itsemyötätunto ja taikasienet lopettivat mun terapiakierteen.

Heikot verkostot, en tiedä mistä hankkia sieniä.

Vierailija kirjoitti:

Lisäys vielä äskeiseen viestiini (41), että kävin siis 4 vuotta psykoterapiassa ja kävisin vieläkin, jos olisi siihen varaa. Menen uudelleen, kun pääsee Kelan tukemana. Ihan vain mielenterveyttä ylläpitävänä hoitona. Jonkun mielestä kuulostaa varmasti siltä, että hoito ei ole toiminut, jos haluan sinne uudestaan. Todellisuudessa hoidosta on ollut niin suuri apu, että en enää näe syytä miksi en kävisi terapiassa. Terapia sopii kaikille ja suosittelisin sitä myös niille, joilla ei ole elämässä mitään akuuttia. Terapia ei ole negatiivisten asioiden pyörittelyä  ja niihin jumittamista, päin vastoin terapiassa näistä negatiivisista keloista pyritään pääsemään eteenpäin. Hyvä terapeutti auttaa näkemään asioita useista näkökulmista, jolloin kelat eivät jää junnaamaan raiteilleen. 

Psykoterapiassa on myös se juttu, että sitä ei saisi lopettaa kesken. Moni lopettaa kesken, kun olo pahenee. Todellisuudessa sen kuuluukin mennä juuri niin. Olon pahentuminen tarkoittaa yleensä sitä, että se roska on noussut pintaan käsiteltäväksi. Psykoterapian kallis hinta on todellinen ongelma – moni ei halua maksaa palvelusta, josta tulee paska fiilis. Hoitoon antautuminen vaatii mieletöntä rohkeutta ja uskoa. Omalla kohdallani olin jo menettänyt uskoni kaikkeen, joten ei ollut mitään menetettävää, ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin käydä terapiassa ja katsoa miten käy. 

Kun olo on huono... tilanne voi muuttua paremmaksi, pahemmaksi, tai pysyä ennallaan. Aika näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä terapeutti ei kunnolla ymmärtänyt tarpeitani, mutta terapiasta jäi paha olo. Kyse oli varmasti etupäässä huonosta tuurista, mutten silti voi olla miettimättä laukaiseeko jokin minussa ihmisissä tietynlaista käytöstä minua kohtaan. Sitä tuskin kuitenkaan tulen saamaan selville.

Hyvän terapeutin kanssa sinun tulisi saada puhua juuri tästä (-kin). Kaikesta mikä sinusta tuntuu olennaisimmalta. Silloin lähtee avautumaan asiat oikeasti. Tosin vain terapeutin kanssa, joka on sopiva ”mätsi” ja ymmärtää sinua. Toivottavasti vielä löydät sellaisen! Tosin yhtä hyvin voit puhua ystävienkin kanssa tuosta asiasta. Sekin voi tuoda näkökulmia.

Moi ap! Mulla kävi samoin. Terapia pahensi oloani ja se myös söi itsetuntoani. Terapeutilla oli outo näkemys että mun pitäis heti hankkia lapset ja perustaa yritys, huolimatta siitä etten ollut käynyt edes yrittäjäkurssia tai saanut suunnitelmaani loppuun. Paljon aikaa kului siihen kun hän jankutti että mikä siinä nyt mättää kun en ole vielä yrittäjä. Se oli jotenkin raskasta. Lisäksi en koskaan tuntenut mitään kun tehtiin EMDR:ää. Se oli täysin vaikutuksetonta. Terapian jälkeen lääkäri totesi että ei EMDR usein autakkaan vuosikausia kestäneeseen traumaan vaan lyhytaikaisiin traumaattisiin tapahtumiin.

Vierailija kirjoitti:

Moi ap! Mulla kävi samoin. Terapia pahensi oloani ja se myös söi itsetuntoani. Terapeutilla oli outo näkemys että mun pitäis heti hankkia lapset ja perustaa yritys, huolimatta siitä etten ollut käynyt edes yrittäjäkurssia tai saanut suunnitelmaani loppuun. Paljon aikaa kului siihen kun hän jankutti että mikä siinä nyt mättää kun en ole vielä yrittäjä. Se oli jotenkin raskasta. Lisäksi en koskaan tuntenut mitään kun tehtiin EMDR:ää. Se oli täysin vaikutuksetonta. Terapian jälkeen lääkäri totesi että ei EMDR usein autakkaan vuosikausia kestäneeseen traumaan vaan lyhytaikaisiin traumaattisiin tapahtumiin.

Se on todella hämmentävä kokemus, jos terapeutti ottaa sen roolin, että hän alkaa henkisesti ikään kuin "vanhemman" roolissa määräillä asiakasta tekemään sitä ja tätä, koska kokee tietävänsä asiakastaan paremmin mikä on potilaan etu. Siinä vaiheessa terapia alkaa mennä pahasti vikaan... Nyt on korkea kynnys hakeutua joskus uudelleen avun piiriin.

Tuota en tiennyt EMDR:sta. Kiitos kun jaoit tämän tiedon.

Se on hyvä, että tulee esiin näitä huonojakin kokemuksia, kun nykyään terapiaa tunnutaan kritiikittömästi ylistettävän joka puolella. Koen itse saaneeni terapiasta jonkin verran apua, mutt ymmärrän hyvin jos jollakin toisella on erilaiset kokemukset.

Ehkäpä terapia on auttanut sinua tunnistamaan ongelmasi, mikä on hyvä alku. Ongelmien ratkaiseminen vaatii kuitenkin kovaa työtä. Toinen vaihtoehto on paeta tuota työtä takaisin niiden turvallisten tunnelukkojesi pariin.

Mulla on todellinen kauhukokemus psykiatrisesta hoidosta.  Mä sairastuin kuusi vuotta sitten paniikkihäiriöön. Menin psykalle valittamaan näitä klassisia oireita: hulluksi tulemisen pelkoa, ahdistusta, sairastumisen pelkoa ja paniikkia. Lääkäri laitto mut liikkuvan psykiatrian piiriin nopeasti, diagnoosi skitsofrenia tuli yhdeltä istumalta ja ssri-ja neuroleptit kouraan saman tien. Kärsin puolitoista vuotta helvetin tuskia vääristä lääkkeistä ja diagnoosista. Tutkimukset siis oli vasta 1,5vuoden päästä ja siellä tuli oikea diagnoosi: paniikkihäiriö.  Yli vuoden ajan minua painostettiin ottamaan nämä väärät lääkkeet ja kerrottiin miten hirveä sairaus skitsofrenia on ja millaisia harhoja mahdollisesti tulisin kokemaan. Pelkäsin kuollakseni. Tämän järkyttävän ajanjakson (siinä ehti tapahtua varmaan sata hoitovirhettä) jälkeen pääsin terapiaan, mutta edes terapia ei saanut korjattua mielestäni tätä traumaa. Paniikkihäiriö oli pientä tämän kaiken rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Mua on itseä helpottanut sellainen ajatus ongelmieni kanssa, että siinä kohtaa kun murtuu ja ne ongelmat vaan konkretisoituu selkeämmin, on ottanut askeleen kohti kehitystä. Nyt kun hahmotat paremmin mikä on pielessä, on niitä ongelmia helpompi lähteä ratkomaan ja kohtaamaan.

Tämä teoria perustuu Kazimier Dabrowskin positiiviseen disintegraatioon. Siinä pidetään psykologista painetta ja ahdistumista välttämättömänä yksilön henkiselle kasvulle ja näin ollen nämä disintegraatiset prosessit nähdään positiivisena seikkana.

Olet siirtynyt uudelle tasolle kehityksessä.

Olen samaa mieltä. Itse käyttäisin ajatusta että joskus mielenterveyden asioiden täytyy ensin kääntyä pahemmiksi ennen kuin ne kääntyvät paremmiksi. Täytyy kävellä tulen läpi ja kohdata ne vaikeimmat tunteet ja ilmaista ne muille ja itselle. Suosittelisin jatkamaan terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä terapia on auttanut sinua tunnistamaan ongelmasi, mikä on hyvä alku. Ongelmien ratkaiseminen vaatii kuitenkin kovaa työtä. Toinen vaihtoehto on paeta tuota työtä takaisin niiden turvallisten tunnelukkojesi pariin.

En olisi hakeutunut terapiaan, ellen tiedostaisi ongelmiani ja olisi jo ennen terapian aloittamista tehnyt niiden kanssa paljon töitä. Pitkän aikavälin olotila yleensä osoittaa parhaiten sen millainen kokonaisvaikutus erilaisilla asioilla vointiin on.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on todellinen kauhukokemus psykiatrisesta hoidosta.  Mä sairastuin kuusi vuotta sitten paniikkihäiriöön. Menin psykalle valittamaan näitä klassisia oireita: hulluksi tulemisen pelkoa, ahdistusta, sairastumisen pelkoa ja paniikkia. Lääkäri laitto mut liikkuvan psykiatrian piiriin nopeasti, diagnoosi skitsofrenia tuli yhdeltä istumalta ja ssri-ja neuroleptit kouraan saman tien. Kärsin puolitoista vuotta helvetin tuskia vääristä lääkkeistä ja diagnoosista. Tutkimukset siis oli vasta 1,5vuoden päästä ja siellä tuli oikea diagnoosi: paniikkihäiriö.  Yli vuoden ajan minua painostettiin ottamaan nämä väärät lääkkeet ja kerrottiin miten hirveä sairaus skitsofrenia on ja millaisia harhoja mahdollisesti tulisin kokemaan. Pelkäsin kuollakseni. Tämän järkyttävän ajanjakson (siinä ehti tapahtua varmaan sata hoitovirhettä) jälkeen pääsin terapiaan, mutta edes terapia ei saanut korjattua mielestäni tätä traumaa. Paniikkihäiriö oli pientä tämän kaiken rinnalla.

Todella järkyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Miten nyt jatkaa tästä eteenpäin? Hyviä ideoita?

Voit kirjoittaa ylös kaiken, miltä susta tuntuu ja puhua asiasta. Jos tilanne ei muutu, vaihda terapeuttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nyt jatkaa tästä eteenpäin? Hyviä ideoita?

Voit kirjoittaa ylös kaiken, miltä susta tuntuu ja puhua asiasta. Jos tilanne ei muutu, vaihda terapeuttia.

Yritän jotenkin saada pettymykseni purettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nyt jatkaa tästä eteenpäin? Hyviä ideoita?

Voit kirjoittaa ylös kaiken, miltä susta tuntuu ja puhua asiasta. Jos tilanne ei muutu, vaihda terapeuttia.

Yritän jotenkin saada pettymykseni purettua.

Hyvä, mutta tarkoitin, että kerro terapeutille ne samat asiat, jotka olet kertonut. Hän joko pystyy ottamaan ne huomioon tai sitten ei.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut nyt muutamalta nuorelta, jotka ovat terapian loppuvaiheessa että yhtäkkiä psykologi onkin syyllistänyt heidät, että se paha olo on oma vika. Ja nuoret sitten kokevat että terapiaan ei ole mukava mennä ja että se oli turhaa.

Miksi ei osata poimia sieltä terapiasta kaikki se hyvä mikä on auttanut? Ei kai ne kaikki vuodet yhtäkkiä mene hukkaan?

Jos terapeutti syyllistää, niin eikö voisi jättää sen omaan arvoonsa ja todeta että ihminen siinä päästeli suustaan vähemmän kivan asian. Jokaisessa kun varmaan on sitä syytä. Terapeutin ei sitä ehkä kuuluisi kovin terävästi tuoda esille kun vastassa on ihminen joka ei osaa käsitellä asiaa oikein.

Itse en terapiasta paljoa käsitä, mutta olen ajatellut että terapeutti on se, joka pyörittää sen palikan muitakin sivuja näkyviin silloin kun asiakas näkee vain se yhden sivun ja on sokea niille muille. Joku joka näkee muitakin mahdollisuuksia ja toimintatapoja ja tarjoaa niitä käytettäväksi. Aina niitä uusia työkaluja ei ehkä uskalla ottaa käyttöön tai ei uskalla tehdä toisin, koska se vanha toimintamalli on tuttu ja turvallinen vaikka ei toimikaan.

Tuo on todella vaarallista. Pitkän terapian aikana terapeuttiin on syntynyt luottamussuhde ja ottaa sanomiset entistä painavammin.

Syyllistäminen ei myöskään ikinä ratkaise mitään. Varmasti jokaisessa ihmisessä on vikoja ja kaikki tehdään virheitä, mutta syyllisyys ja häpeä eivät vie ketään eteenpäin, vaan usein taannuttavat takaisin masennukseen ja ahdistukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nyt jatkaa tästä eteenpäin? Hyviä ideoita?

Voit kirjoittaa ylös kaiken, miltä susta tuntuu ja puhua asiasta. Jos tilanne ei muutu, vaihda terapeuttia.

Yritän jotenkin saada pettymykseni purettua.

Hyvä, mutta tarkoitin, että kerro terapeutille ne samat asiat, jotka olet kertonut. Hän joko pystyy ottamaan ne huomioon tai sitten ei.

Olen yrittänyt useaan kertaan, mutta tuloksetta. Mitta on tullut täyteen.