Ärsyttää puhe hyvistä valinnoista

Vierailija kirjoitti:

Tärkein valinta on puolison valinta. Merkkaa ihan olennaisesti ootko joutunut narsistin kynsiin ja iso osa aikuisiästä menee kärsimiseen, lähtemiseen ja toipumiseen, tai ootko onnekkaasti löytänyt tasaveroisen, luotettavan kumppanin joka tuuppii sinua eteenpäin ja jakaa ilot, surut ja vastuut.

Erojen merkitystä taloudelliseen asemaan pitkällä tähtäimellä ei ole ehkä myöskään ihan ymmärretty. Eroperheiden vanhemmat tuskin pystyvät tukemaan jälkipolveaan samoin taloudellisesti. Jos useampaan sukupolveen osuu eroja (kuten nykyään tavallista), niin seuraukset ns. kertaantuu.

Minultakin löytyy sukulainen kuka voitti lotossa, ja on silti sitä mieltä, että on saavuttanut oman omakotitalonsa Helsingissä omalla ahkeralla työnteollaan. Työskentelee siis matalapalkka-ammatissa, ja on ollut ainakin 10 vuotta pois työläemästä erinäisistä syistä. Okt rakennettiin siis lottovoiton jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tärkein valinta on puolison valinta. Merkkaa ihan olennaisesti ootko joutunut narsistin kynsiin ja iso osa aikuisiästä menee kärsimiseen, lähtemiseen ja toipumiseen, tai ootko onnekkaasti löytänyt tasaveroisen, luotettavan kumppanin joka tuuppii sinua eteenpäin ja jakaa ilot, surut ja vastuut.

Erojen merkitystä taloudelliseen asemaan pitkällä tähtäimellä ei ole ehkä myöskään ihan ymmärretty. Eroperheiden vanhemmat tuskin pystyvät tukemaan jälkipolveaan samoin taloudellisesti. Jos useampaan sukupolveen osuu eroja (kuten nykyään tavallista), niin seuraukset ns. kertaantuu.

Meidän perheessä oli epätyypillinen ero. Vanhemmat eivät siinä sopassa osanneet edes erota virallisesti ja hoitaa raha-asioita kuntoon. He vaan hajaantuivat ilman paperisotaa omille tahoilleen ja minä menin äidin mukana. Isä ei osallistunut mihinkään mitenkään ja äiti kantoi kaiken taloudellisen vastuun yksin ilman elatusapuja tai yh-tukia. Minulle siitä tuli isoa henkistä taakkaa, että isä sekä hylkäsi että vetäytyi täysin vastuusta omaan lapseensa. 

Oltiin kuitenkin onnekkaita, että rahat riitti minun lukioon, pääsykoekirjoihin jne.  Tuli iso osuma keskiluokkaisuuteen, mutta huono-osaisia ei oltu. Kyllä sieltä huono-osaisuudesta on monella tosi vaikea ponnistaa, ihan ymmärrettävästi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka edessä tai etenkin takana on paljon huonoa, on henkisiltä voimavaroiktaan raskautetumpi kuin se, jonka elämä ei ole ollut yhtä vaikeaa.

Viisitoista tonniakin voi olla iso raha. Itse aloitin oman yritystoiminnan saatuani kymppitonnin. Ei olisi ollut stressinsietokykyä aloittaa lainarahalla.

Pitää myös ymmärtää, että kaikki vastoinkäymiset eivät ole samanarvoisia keskenään, esim täällä jo mainittu 10v syöpätaistelu vs irtisanominen (ja kolmen!! uuden duunin hakeminen). Myös lähtökohdat vaikuttavat paljon siihen, kuinka hyvin kestää vastoinkäymisiä. Esimerkin Petra oli valinnut alansa nimenomaa sen perusteella, että ajatteli työllisyyden olleen hyvä, kuten se alunperin olikin. Kun töitä ei sitten löytynytkään, voi vaatia ihan hirveästi resilienssiä ja jopa vähän naiivia ja uhrarohkeaa uskoa tulevaisuuteen, että tekee saman tempun uudestaan. Kyllä sellaisen koettelemuksen jälkeen harva oikeasti lähtisi samaan rumbaan enää uudestaan pääsykokeisiin lukemisineen ym, vaan kouluttautuisi tällä kertaa esimerkiksi sairaanhoitajaksi milloin työllistyminen on oikeasti 100% varmaa. Tässä vaiheessa saattaa kuitenkin olla jo se 10 000€ opintolainaa mikä on nostettu siinä uskossa, että hyväpalkkaisesta työstä on sitten mukava lyhentää lainaa. Sairaanhoitajan tuloilla ei ehkä niinkään, plus kaikki varallisuus on valunut vuokranmaksuun ja ehkä jopa perhehaaveet menneet siinä sivussa syrjään.

Ja varsinkin jos asut yksin ja olet käyttänyt kaikki tukikuukaudet, niin ei sitä niin helposti hakeudu opiskelemaan uutta tutkinto, joka taas voisi työllistää tai sitten ei.

Hain valmistuttuani hyvinkin laajalla skaalalla alaani edes vähänkin sivuavia paikkoja ja jopa palkattomia harjottelupaikkoja. En päässyt mihinkään. Jatkan sitten paskahommissa varmaan eläkkeelle asti. Jatkuva huono tuurikin alkaa lannistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka edessä tai etenkin takana on paljon huonoa, on henkisiltä voimavaroiktaan raskautetumpi kuin se, jonka elämä ei ole ollut yhtä vaikeaa.

Viisitoista tonniakin voi olla iso raha. Itse aloitin oman yritystoiminnan saatuani kymppitonnin. Ei olisi ollut stressinsietokykyä aloittaa lainarahalla.

Pitää myös ymmärtää, että kaikki vastoinkäymiset eivät ole samanarvoisia keskenään, esim täällä jo mainittu 10v syöpätaistelu vs irtisanominen (ja kolmen!! uuden duunin hakeminen). Myös lähtökohdat vaikuttavat paljon siihen, kuinka hyvin kestää vastoinkäymisiä. Esimerkin Petra oli valinnut alansa nimenomaa sen perusteella, että ajatteli työllisyyden olleen hyvä, kuten se alunperin olikin. Kun töitä ei sitten löytynytkään, voi vaatia ihan hirveästi resilienssiä ja jopa vähän naiivia ja uhrarohkeaa uskoa tulevaisuuteen, että tekee saman tempun uudestaan. Kyllä sellaisen koettelemuksen jälkeen harva oikeasti lähtisi samaan rumbaan enää uudestaan pääsykokeisiin lukemisineen ym, vaan kouluttautuisi tällä kertaa esimerkiksi sairaanhoitajaksi milloin työllistyminen on oikeasti 100% varmaa. Tässä vaiheessa saattaa kuitenkin olla jo se 10 000€ opintolainaa mikä on nostettu siinä uskossa, että hyväpalkkaisesta työstä on sitten mukava lyhentää lainaa. Sairaanhoitajan tuloilla ei ehkä niinkään, plus kaikki varallisuus on valunut vuokranmaksuun ja ehkä jopa perhehaaveet menneet siinä sivussa syrjään.

Ja varsinkin jos asut yksin ja olet käyttänyt kaikki tukikuukaudet, niin ei sitä niin helposti hakeudu opiskelemaan uutta tutkinto, joka taas voisi työllistää tai sitten ei.

Hain valmistuttuani hyvinkin laajalla skaalalla alaani edes vähänkin sivuavia paikkoja ja jopa palkattomia harjottelupaikkoja. En päässyt mihinkään. Jatkan sitten paskahommissa varmaan eläkkeelle asti. Jatkuva huono tuurikin alkaa lannistaa.

Olen seurannut tätä ketjua siitä asti kun se tuli, ja pakko sanoa että osa kommenteista ärsyttää ihan suunnattomasti. Täälläkin yksi oikein ylpeänä kehui, miten hän ymmärsi "ottaa" palkattoman työsopimuksen jo opintojen aikana, ja tästä strategisesta älykkyydestä häntä nyt palkitaan menestyksellä. Missä höpöhöpö-maailmassa tällaiset ihmiset oikein elävät, kun ei niitä palkattomiakaan harjoitteluja niin vain oteta. Niihin voi hakea tosiaan kymmeniä tai peräti satoja päteviä ihmisiä ja on todellakin tuurista kiinni, että pääseekö itse vaikka haastatteluun tai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pöh. Omat valinnat ratkaisee pitkässä juoksussa ihan hirveästi. Jo omien ystäviän valinta ratkaisee paljon. Se on niin helppo mennä jonkun sattuman taakse ja olla katsomatta peiliin.

Entä jos elää paikassa, jossa ystäviä ei vain ole (pikkukylä, pienet ikäluokat, suuret etäisyydet) ? Silloin ei satu ystäväksi sitä von Rosenbögeliä, jonka isä voi hommata sen (tässäkin keskustelussa paljon viitatun) ekan harjoittulupaikan tehtaassan...

Kyllä se asuinpaikkakin on valinta.

Niin että pieni lapsi toteaa vanhemmilleen "Ei v*ttu minä rupea täällä perähikiällä asumaan kun ei täällä ole kavereita joista on hyötyä, muutetaan vaikka Espooseen" ? 

Voit lähteä aikanaan sieltä perähikiältä muualle opiskelemaan sen sijaan että jäisit sinne surkuttelemaan kohtaloasi. En todellakaan usko että jokaisen tulevaisuus olisi lyöty lukkoon jo 7-vuotiaana.

Ei olekaan seitsenvuotiaana, mutta yläasteikäisenä jo pitkälti on. Siinä iässä hommataan ekoja kesätöitä, tutustutaan "oikeisiin ihmisiin" ja olennaista: ollaan joko hyvässä koulussa, jossa opiskelua tuetaan ja jossa voi valita eksoottisia kieliä - tai rupuyläkoulussa, jossa ryhmiä ei saa kasaan kuin englannista ja ruotsista ja jossa "hikareita" rääkätään.

Käytännössä esimerkiksi stadissa et voi mennä kuin oman koulupiirisi kouluun - joka on siis huokeilla ja huonoilla asuinalueilla heikkotasoinen tai hakea painotusluokille, mikä edellyttää massia vanhemmilta,koska niihin joutuu kustantamaan kulkemiset itse ja joihin on vaikea päästä.

Eli taas tullaan siihen, että hyvätuloisen perheen vesalla on Ullanlinnassa automaattinen pääsy kunnon kouluun, vanhemmat maksavat kehittäviä harrastuksia, kielikursseja, tukiopetusta ja vaikkapa terapiaa, mitä vaan lapsonen sattuu haluamaan/tarvitsemaan - aivan riippumatta lapsosen taidoista ja lahjakkuudesta.

Oikein lahjakas lapsi pärjää aina, mutta nyt ei puhutakaan siitä terävimmästä prosentista, vaan normilapsista - joista varakkaan perheen lapset porskuttavat elämässä eteenpäin vanhempien tuella ja sosiaalisilla suhteilla.

122

Minä olen kotoisin maalta, paikasta jossa ei tunneta hyviä ja huonoja kouluja koska on vain se yksi koulu. Haaveenani oli jo nuorena päästä tekemään kansainvälistä uraa, mutta kieltenopetus ei tuolla ollut kovin kaksisella tasolla. Siksi lähdin kouluaikana vaihtoon ja onnistuinkin hankkimaan kielitaidon, joka myöhemmin auttoi minua saamaan työn haluamassani yrityksessä. Enkä nyt usko olevani sitä terävintä prosenttia, vaan ihan tavallinen ihminen joka ottaa vastuuta omista päätöksistään ja miettii niiden seurauksia hieman pidemmällä tähtäimellä.

Minä olen tuo 144, nyt siis myös kansainvälisellä uralla ja samalla tavoin maalta. Natiivin tavoin englantia puhuva varsin nuori lapseni joskus nälvii aksentistani. Minun perheelläni ei ollut yksinkertaisesti varaa lähettää minua vaihtoon - tasan ei käy onnen lahjat. Jos vanhempani - niin hyviä ihmisiä kuin ovatkin/olivatkin - olisivat voineet valita, he olisivat minulle vaihtovuoden ja kaiken muunkin hyvän suoneet...

Eipä tuo vaihtovuosi ratkaise mitään. Minäkin olen pikkukaupungin tyttö, vanhemmat tavallisia keskiluokkaisia ja kielitaidottomia, mutta lähdin yovuoden jälkeen välivuodeksi töihin. Moni koulustani oli ollut vaihdossa ja saanut hirveitä traumoja. Kieliä ehtii lukea myöhemminkin, kun on vähän vanhempi, niin se ulkomailla yksin pärjääminenkin on silloin helpompaa, kun pää kestää. Vaihtoon kannattaa mennä yliopisto-opintojenkin aikana, jos mahdollista. Mielellään jokin muu kieli kuin englanti, kun sillä on vaikea erottua. Kaikki osaavat englantia. 

Suomen tapaisessa maassa on aika hyvät mahdollisuudet kuitenkin, vaikka olisi tavallisesta perheestä ilman Ullanlinnan asuntoja ynnä muuta. Monet harrastuksetkin on lähes ilmaisia. 

Mikä tämän postauksen viesti on ? Tarkoitin tuolla omalla postauksellani sitä, että ei sinne vaihtoon kouluaikana niin vain mennä vaikka se kuinka ratkaisisi siihen ihanneyritykseen pääsyn. Itsekin olin lukion ja yliopiston välissä ulkomailla, ihan vain kielen takia. Nyttemmin kielirepertuaariin kuuluu lisäksi pari muuta Euroopan valtakieltä. 

Ap puhuu asiaa. Olen itse esimerkin Petri - pääsin vakitöihin ystävän vanhemman verkostojen kautta, ja muutkin hommat ovat auenneet samanlaisten onnenkauppojen myötä. Olen ihan fiksu ja ennen kaikkea nätti, mutta en todellakaan mikään ihmeellinen työntekijä - silti minua pyydetään palaamaan vanhoihin työpaikkoihin kerta toisensa jälkeen. Olen tullut siihen tulokseen että olen hyvä tulemaan ihmisten kanssa toimeen ja näin ollen minut koetaan "sopivaksi" vaikka minkälaisiin rooleihin. Olen myös kuullut usealta ihmiseltä että "sua on mukava auttaa". 

Voisin toki rehvastella että armoton työntekoni ja verkostoitumistaitoni ovat vieneet minut tähän pisteeseen, mutta se olisi täyttä sontapuhetta. Olen vain sattunut syntymään onnellisten tähtien alla ja onnistunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ihan sattumalta.

Odotan kauhulla sitä päivää kun tuurini loppuu :D

2000-luvun alussa eräässä arvostetussa tiedekunnassa oli ihan selkeästi nähtävissä tietty kahtiajako. Oli ne, jotka osallistuivat tiiviisti (palkattomaan) opiskelija-aktiivitoimintaan, koska tiesivät sen näyttävän CV:ssä hyvältä ja verkostautumisen kannalta tärkeäksi. Tämän lisäksi he saattoivat hakeutua muutamaan strategisesti valittuun lyhyeen (huonosti palkattuun) oman alan korkeakouluharjoitteluun.

Sitten oli ne, jotka olivat opiskelujen ohessa koko ajan tuntitöissä, oli omaa alaa tai ei, koska vuokra ja eläminen oli maksettava. Se että pystyi jo opiskelijavaiheessa valitsemaan työpaikat vain pitkän tähtäimen strategian pohjalta oli itsessään jo omanlaisensa etuoikeus, jota ei täysin tunnistettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka edessä tai etenkin takana on paljon huonoa, on henkisiltä voimavaroiktaan raskautetumpi kuin se, jonka elämä ei ole ollut yhtä vaikeaa.

Viisitoista tonniakin voi olla iso raha. Itse aloitin oman yritystoiminnan saatuani kymppitonnin. Ei olisi ollut stressinsietokykyä aloittaa lainarahalla.

Pitää myös ymmärtää, että kaikki vastoinkäymiset eivät ole samanarvoisia keskenään, esim täällä jo mainittu 10v syöpätaistelu vs irtisanominen (ja kolmen!! uuden duunin hakeminen). Myös lähtökohdat vaikuttavat paljon siihen, kuinka hyvin kestää vastoinkäymisiä. Esimerkin Petra oli valinnut alansa nimenomaa sen perusteella, että ajatteli työllisyyden olleen hyvä, kuten se alunperin olikin. Kun töitä ei sitten löytynytkään, voi vaatia ihan hirveästi resilienssiä ja jopa vähän naiivia ja uhrarohkeaa uskoa tulevaisuuteen, että tekee saman tempun uudestaan. Kyllä sellaisen koettelemuksen jälkeen harva oikeasti lähtisi samaan rumbaan enää uudestaan pääsykokeisiin lukemisineen ym, vaan kouluttautuisi tällä kertaa esimerkiksi sairaanhoitajaksi milloin työllistyminen on oikeasti 100% varmaa. Tässä vaiheessa saattaa kuitenkin olla jo se 10 000€ opintolainaa mikä on nostettu siinä uskossa, että hyväpalkkaisesta työstä on sitten mukava lyhentää lainaa. Sairaanhoitajan tuloilla ei ehkä niinkään, plus kaikki varallisuus on valunut vuokranmaksuun ja ehkä jopa perhehaaveet menneet siinä sivussa syrjään.

Ja varsinkin jos asut yksin ja olet käyttänyt kaikki tukikuukaudet, niin ei sitä niin helposti hakeudu opiskelemaan uutta tutkinto, joka taas voisi työllistää tai sitten ei.

Hain valmistuttuani hyvinkin laajalla skaalalla alaani edes vähänkin sivuavia paikkoja ja jopa palkattomia harjottelupaikkoja. En päässyt mihinkään. Jatkan sitten paskahommissa varmaan eläkkeelle asti. Jatkuva huono tuurikin alkaa lannistaa.

Näistä esimerkeistä tulee lähinnä mieleen, että ihmisten taloudenhallinta ja suunnitelmallisuus on aika heikolla tolalla. Sairaanhoitajakin tienaa niin hyvin, että 10k velat ja 15k pesämuna on hetkessä hankittu, jos sen ottaa tärkeimmäksi tavoitteekseen. Huonosti palkatuista duuneistakin saa sen verran, että tuo 25k, joka on siis paljon enemmän mitä aloitusviestissä, on mahdollista hankkia maks muutamassa vuodessa. Tehkää joskus huviksenne laskelma millä pystytte elämään. Kämpän kun valitsee fiksusti, niin 750e/kk elää hyvin ja paljon allekin voi päästä. Pari vuotta sitä, niin näet fiksujen taloudellisten valintojen vaikutukset. Sen jälkeen olet myös sitä mieltä, että niillä omilla valinnoilla on vaikutusta.

Vierailija kirjoitti:

2000-luvun alussa eräässä arvostetussa tiedekunnassa oli ihan selkeästi nähtävissä tietty kahtiajako. Oli ne, jotka osallistuivat tiiviisti (palkattomaan) opiskelija-aktiivitoimintaan, koska tiesivät sen näyttävän CV:ssä hyvältä ja verkostautumisen kannalta tärkeäksi. Tämän lisäksi he saattoivat hakeutua muutamaan strategisesti valittuun lyhyeen (huonosti palkattuun) oman alan korkeakouluharjoitteluun.

Sitten oli ne, jotka olivat opiskelujen ohessa koko ajan tuntitöissä, oli omaa alaa tai ei, koska vuokra ja eläminen oli maksettava. Se että pystyi jo opiskelijavaiheessa valitsemaan työpaikat vain pitkän tähtäimen strategian pohjalta oli itsessään jo omanlaisensa etuoikeus, jota ei täysin tunnistettu.

Jaa millainen etuoikeus se sitten oli? Minä tein myös hanttihommia, asuin vuokralla, olen monilapsisesta perheestä maalta. Olen tottunut siihen, että kun rahaa ja suhteita ei ole, niin on tutustuttava ihmisiin ja mietittävä monia reittejä miten saada haluamansa. Tällä hetkellä mulla on suhteita, paljon, joista osa on jo yliopistolla rakennettuja. Ei niihin suhteisiin tarvittu muuta kuin aktiivisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka edessä tai etenkin takana on paljon huonoa, on henkisiltä voimavaroiktaan raskautetumpi kuin se, jonka elämä ei ole ollut yhtä vaikeaa.

Viisitoista tonniakin voi olla iso raha. Itse aloitin oman yritystoiminnan saatuani kymppitonnin. Ei olisi ollut stressinsietokykyä aloittaa lainarahalla.

Pitää myös ymmärtää, että kaikki vastoinkäymiset eivät ole samanarvoisia keskenään, esim täällä jo mainittu 10v syöpätaistelu vs irtisanominen (ja kolmen!! uuden duunin hakeminen). Myös lähtökohdat vaikuttavat paljon siihen, kuinka hyvin kestää vastoinkäymisiä. Esimerkin Petra oli valinnut alansa nimenomaa sen perusteella, että ajatteli työllisyyden olleen hyvä, kuten se alunperin olikin. Kun töitä ei sitten löytynytkään, voi vaatia ihan hirveästi resilienssiä ja jopa vähän naiivia ja uhrarohkeaa uskoa tulevaisuuteen, että tekee saman tempun uudestaan. Kyllä sellaisen koettelemuksen jälkeen harva oikeasti lähtisi samaan rumbaan enää uudestaan pääsykokeisiin lukemisineen ym, vaan kouluttautuisi tällä kertaa esimerkiksi sairaanhoitajaksi milloin työllistyminen on oikeasti 100% varmaa. Tässä vaiheessa saattaa kuitenkin olla jo se 10 000€ opintolainaa mikä on nostettu siinä uskossa, että hyväpalkkaisesta työstä on sitten mukava lyhentää lainaa. Sairaanhoitajan tuloilla ei ehkä niinkään, plus kaikki varallisuus on valunut vuokranmaksuun ja ehkä jopa perhehaaveet menneet siinä sivussa syrjään.

Ja varsinkin jos asut yksin ja olet käyttänyt kaikki tukikuukaudet, niin ei sitä niin helposti hakeudu opiskelemaan uutta tutkinto, joka taas voisi työllistää tai sitten ei.

Hain valmistuttuani hyvinkin laajalla skaalalla alaani edes vähänkin sivuavia paikkoja ja jopa palkattomia harjottelupaikkoja. En päässyt mihinkään. Jatkan sitten paskahommissa varmaan eläkkeelle asti. Jatkuva huono tuurikin alkaa lannistaa.

Näistä esimerkeistä tulee lähinnä mieleen, että ihmisten taloudenhallinta ja suunnitelmallisuus on aika heikolla tolalla. Sairaanhoitajakin tienaa niin hyvin, että 10k velat ja 15k pesämuna on hetkessä hankittu, jos sen ottaa tärkeimmäksi tavoitteekseen. Huonosti palkatuista duuneistakin saa sen verran, että tuo 25k, joka on siis paljon enemmän mitä aloitusviestissä, on mahdollista hankkia maks muutamassa vuodessa. Tehkää joskus huviksenne laskelma millä pystytte elämään. Kämpän kun valitsee fiksusti, niin 750e/kk elää hyvin ja paljon allekin voi päästä. Pari vuotta sitä, niin näet fiksujen taloudellisten valintojen vaikutukset. Sen jälkeen olet myös sitä mieltä, että niillä omilla valinnoilla on vaikutusta.

Kyllä. Jopa pääkaupunkiseudulta voi ostaa asunnon, jos on vakituinen työpaikka, jolloin saa lainaa. Asunto ei ole Ullanlinnasta, mutta asunto silti. 

Onneksi kukaan ei tullut mulle lapsena selittämään näin masentavaa settiä mitä koko ketju pääasiassa on. Opettavatko nämä lapsilleen samanlaisen arvomaailman? Olen saanut hyvän kasvatuksen, missä kannustettiin uskomaan omiin mahdollisuuksiin, se on paljon parempi kuin raha. 

Vaikka tässä keskustelussa ei olekaan kysymys ihmisen lähtökohdista, niin huonot olosuhteet jo varhaisessa vaiheessa vaikuttavat kyllä todella monen elämään Suomessa, kun mietitään vaikka päihteidenkäytön määrää. Jos kotoa saa vain sata metriä etumatkaa, niin kyllä niistä lähtökohdista on pirun paljon vaikeampi ponnistaa hyvälle tielle. Se ei ole mahdotonta, mutta vaikeaa.

Henkilökohtaisesti jouduin tekemään yhden valinnan jo nuorena; mennäkö lukioon ja joutua asumaan kotona alkoholistivanhempien kanssa vai mennäkö ammattikouluun, jolloin pääsen nopeammin pois kotoa. Valitsin ammattikoulun, koska psyyke ei olisi kestänyt kotona asumista. Koska koko lapsuus oli mennyt lähinnä selviytymiseen, minulla ei ollut tulevaisuudenuskoa tai edes kykyä tehdä kauaskantoisia ratkaisuja, enkä pysty siihen vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pöh. Omat valinnat ratkaisee pitkässä juoksussa ihan hirveästi. Jo omien ystäviän valinta ratkaisee paljon. Se on niin helppo mennä jonkun sattuman taakse ja olla katsomatta peiliin.

Entä jos elää paikassa, jossa ystäviä ei vain ole (pikkukylä, pienet ikäluokat, suuret etäisyydet) ? Silloin ei satu ystäväksi sitä von Rosenbögeliä, jonka isä voi hommata sen (tässäkin keskustelussa paljon viitatun) ekan harjoittulupaikan tehtaassan...

Kyllä se asuinpaikkakin on valinta.

Niin että pieni lapsi toteaa vanhemmilleen "Ei v*ttu minä rupea täällä perähikiällä asumaan kun ei täällä ole kavereita joista on hyötyä, muutetaan vaikka Espooseen" ? 

Voit lähteä aikanaan sieltä perähikiältä muualle opiskelemaan sen sijaan että jäisit sinne surkuttelemaan kohtaloasi. En todellakaan usko että jokaisen tulevaisuus olisi lyöty lukkoon jo 7-vuotiaana.

Ei olekaan seitsenvuotiaana, mutta yläasteikäisenä jo pitkälti on. Siinä iässä hommataan ekoja kesätöitä, tutustutaan "oikeisiin ihmisiin" ja olennaista: ollaan joko hyvässä koulussa, jossa opiskelua tuetaan ja jossa voi valita eksoottisia kieliä - tai rupuyläkoulussa, jossa ryhmiä ei saa kasaan kuin englannista ja ruotsista ja jossa "hikareita" rääkätään.

Käytännössä esimerkiksi stadissa et voi mennä kuin oman koulupiirisi kouluun - joka on siis huokeilla ja huonoilla asuinalueilla heikkotasoinen tai hakea painotusluokille, mikä edellyttää massia vanhemmilta,koska niihin joutuu kustantamaan kulkemiset itse ja joihin on vaikea päästä.

Eli taas tullaan siihen, että hyvätuloisen perheen vesalla on Ullanlinnassa automaattinen pääsy kunnon kouluun, vanhemmat maksavat kehittäviä harrastuksia, kielikursseja, tukiopetusta ja vaikkapa terapiaa, mitä vaan lapsonen sattuu haluamaan/tarvitsemaan - aivan riippumatta lapsosen taidoista ja lahjakkuudesta.

Oikein lahjakas lapsi pärjää aina, mutta nyt ei puhutakaan siitä terävimmästä prosentista, vaan normilapsista - joista varakkaan perheen lapset porskuttavat elämässä eteenpäin vanhempien tuella ja sosiaalisilla suhteilla.

122

Minä olen kotoisin maalta, paikasta jossa ei tunneta hyviä ja huonoja kouluja koska on vain se yksi koulu. Haaveenani oli jo nuorena päästä tekemään kansainvälistä uraa, mutta kieltenopetus ei tuolla ollut kovin kaksisella tasolla. Siksi lähdin kouluaikana vaihtoon ja onnistuinkin hankkimaan kielitaidon, joka myöhemmin auttoi minua saamaan työn haluamassani yrityksessä. Enkä nyt usko olevani sitä terävintä prosenttia, vaan ihan tavallinen ihminen joka ottaa vastuuta omista päätöksistään ja miettii niiden seurauksia hieman pidemmällä tähtäimellä.

Minä olen tuo 144, nyt siis myös kansainvälisellä uralla ja samalla tavoin maalta. Natiivin tavoin englantia puhuva varsin nuori lapseni joskus nälvii aksentistani. Minun perheelläni ei ollut yksinkertaisesti varaa lähettää minua vaihtoon - tasan ei käy onnen lahjat. Jos vanhempani - niin hyviä ihmisiä kuin ovatkin/olivatkin - olisivat voineet valita, he olisivat minulle vaihtovuoden ja kaiken muunkin hyvän suoneet...

Eipä tuo vaihtovuosi ratkaise mitään. Minäkin olen pikkukaupungin tyttö, vanhemmat tavallisia keskiluokkaisia ja kielitaidottomia, mutta lähdin yovuoden jälkeen välivuodeksi töihin. Moni koulustani oli ollut vaihdossa ja saanut hirveitä traumoja. Kieliä ehtii lukea myöhemminkin, kun on vähän vanhempi, niin se ulkomailla yksin pärjääminenkin on silloin helpompaa, kun pää kestää. Vaihtoon kannattaa mennä yliopisto-opintojenkin aikana, jos mahdollista. Mielellään jokin muu kieli kuin englanti, kun sillä on vaikea erottua. Kaikki osaavat englantia. 

Suomen tapaisessa maassa on aika hyvät mahdollisuudet kuitenkin, vaikka olisi tavallisesta perheestä ilman Ullanlinnan asuntoja ynnä muuta. Monet harrastuksetkin on lähes ilmaisia. 

Mikä tämän postauksen viesti on ? Tarkoitin tuolla omalla postauksellani sitä, että ei sinne vaihtoon kouluaikana niin vain mennä vaikka se kuinka ratkaisisi siihen ihanneyritykseen pääsyn. Itsekin olin lukion ja yliopiston välissä ulkomailla, ihan vain kielen takia. Nyttemmin kielirepertuaariin kuuluu lisäksi pari muuta Euroopan valtakieltä. 

Tarkoitus oli vain keskustella eli tuoda oma näkökulma.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai tuurikin merkitsee, mutta oman näkemykseni mukaan omilla valinnoilla voit vaikuttaa siihen todennäköisyyteen millä tuuri osuu kohdallesi. Itse olen tehnyt töitä koulun ohella 15-vuotiaasta lähtien ja viettänyt pidemmän pätkän ulkomailla jotta opin kunnolla englantia. Sekä työkokemukseni että kielitaitoni olivat merkittäviä tekijöitä siinä, että sain hyvän työpaikan heti valmistuttuani. Joten kyllä väittäisin näiden omien valintojeni vaikuttaneen merkittävästi, vaikka ne toki eivät olleetkaan mitään takeita sille että kaikki menisi hyvin.

Heh, minäpä olen tehnyt töitä 14-vuotiaasta, ja viettänyt myös pidemmän pätkän ulkomailla ja oppinut englantia. Minulla on myös maisterintutkinto huippuarvosanoin ja paljon muutakin koulutusta. Silti elän viiskymppisenä toimeentulotuen varassa vuokrakaksiossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen, jonka edessä tai etenkin takana on paljon huonoa, on henkisiltä voimavaroiktaan raskautetumpi kuin se, jonka elämä ei ole ollut yhtä vaikeaa.

Viisitoista tonniakin voi olla iso raha. Itse aloitin oman yritystoiminnan saatuani kymppitonnin. Ei olisi ollut stressinsietokykyä aloittaa lainarahalla.

Pitää myös ymmärtää, että kaikki vastoinkäymiset eivät ole samanarvoisia keskenään, esim täällä jo mainittu 10v syöpätaistelu vs irtisanominen (ja kolmen!! uuden duunin hakeminen). Myös lähtökohdat vaikuttavat paljon siihen, kuinka hyvin kestää vastoinkäymisiä. Esimerkin Petra oli valinnut alansa nimenomaa sen perusteella, että ajatteli työllisyyden olleen hyvä, kuten se alunperin olikin. Kun töitä ei sitten löytynytkään, voi vaatia ihan hirveästi resilienssiä ja jopa vähän naiivia ja uhrarohkeaa uskoa tulevaisuuteen, että tekee saman tempun uudestaan. Kyllä sellaisen koettelemuksen jälkeen harva oikeasti lähtisi samaan rumbaan enää uudestaan pääsykokeisiin lukemisineen ym, vaan kouluttautuisi tällä kertaa esimerkiksi sairaanhoitajaksi milloin työllistyminen on oikeasti 100% varmaa. Tässä vaiheessa saattaa kuitenkin olla jo se 10 000€ opintolainaa mikä on nostettu siinä uskossa, että hyväpalkkaisesta työstä on sitten mukava lyhentää lainaa. Sairaanhoitajan tuloilla ei ehkä niinkään, plus kaikki varallisuus on valunut vuokranmaksuun ja ehkä jopa perhehaaveet menneet siinä sivussa syrjään.

Ja varsinkin jos asut yksin ja olet käyttänyt kaikki tukikuukaudet, niin ei sitä niin helposti hakeudu opiskelemaan uutta tutkinto, joka taas voisi työllistää tai sitten ei.

Hain valmistuttuani hyvinkin laajalla skaalalla alaani edes vähänkin sivuavia paikkoja ja jopa palkattomia harjottelupaikkoja. En päässyt mihinkään. Jatkan sitten paskahommissa varmaan eläkkeelle asti. Jatkuva huono tuurikin alkaa lannistaa.

Näistä esimerkeistä tulee lähinnä mieleen, että ihmisten taloudenhallinta ja suunnitelmallisuus on aika heikolla tolalla. Sairaanhoitajakin tienaa niin hyvin, että 10k velat ja 15k pesämuna on hetkessä hankittu, jos sen ottaa tärkeimmäksi tavoitteekseen. Huonosti palkatuista duuneistakin saa sen verran, että tuo 25k, joka on siis paljon enemmän mitä aloitusviestissä, on mahdollista hankkia maks muutamassa vuodessa. Tehkää joskus huviksenne laskelma millä pystytte elämään. Kämpän kun valitsee fiksusti, niin 750e/kk elää hyvin ja paljon allekin voi päästä. Pari vuotta sitä, niin näet fiksujen taloudellisten valintojen vaikutukset. Sen jälkeen olet myös sitä mieltä, että niillä omilla valinnoilla on vaikutusta.

Kyllä. Jopa pääkaupunkiseudulta voi ostaa asunnon, jos on vakituinen työpaikka, jolloin saa lainaa. Asunto ei ole Ullanlinnasta, mutta asunto silti. 

Onneksi kukaan ei tullut mulle lapsena selittämään näin masentavaa settiä mitä koko ketju pääasiassa on. Opettavatko nämä lapsilleen samanlaisen arvomaailman? Olen saanut hyvän kasvatuksen, missä kannustettiin uskomaan omiin mahdollisuuksiin, se on paljon parempi kuin raha. 

JOS on vakituinen työpaikka... Kuulostaa helpolta kuin pyllyn pyyhkiminen, mutta ei tosiasiassa sitä ole. Luitko aloitusta? Pointti oli juuri siinä, että Petralta katkesi mahdollisuus vakituiseen työpaikkaan, kuin vasta alanvaihdon jälkeen. Yksiötä haviteltiin kaupungin laidalta, eli kyse ei ollut mistään kolmiosta Eirasta. Mitä arvomaailmaa ketju mielestäni edustaa? Mielestäni arvomaailmalla ei ole mitään tekemistä täällä käydyn keskustelun kanssa. Edelleen täällä ihmiset tsemppaa puskemaan kohti valoa, mutta tuodaan lähinnä esille se tosiseikka, että oma kohtalo ei ole kellään koskaan täysin vain omissa käsissä, vaan myös sattumalla on valtava merkitys omaan elämänkulkuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai tuurikin merkitsee, mutta oman näkemykseni mukaan omilla valinnoilla voit vaikuttaa siihen todennäköisyyteen millä tuuri osuu kohdallesi. Itse olen tehnyt töitä koulun ohella 15-vuotiaasta lähtien ja viettänyt pidemmän pätkän ulkomailla jotta opin kunnolla englantia. Sekä työkokemukseni että kielitaitoni olivat merkittäviä tekijöitä siinä, että sain hyvän työpaikan heti valmistuttuani. Joten kyllä väittäisin näiden omien valintojeni vaikuttaneen merkittävästi, vaikka ne toki eivät olleetkaan mitään takeita sille että kaikki menisi hyvin.

Heh, minäpä olen tehnyt töitä 14-vuotiaasta, ja viettänyt myös pidemmän pätkän ulkomailla ja oppinut englantia. Minulla on myös maisterintutkinto huippuarvosanoin ja paljon muutakin koulutusta. Silti elän viiskymppisenä toimeentulotuen varassa vuokrakaksiossa. 

"Olisit vain tehnyt parempia valintoja luuseri!", terv. osa täällä 

Suomessa ihmiset kuvittelevat kuuluvansa menestyvään keskiluokkaan alle 100 000 € vuosituloilla. :D

Tulee mieleen ystäväni, Amis koulutus hälläkin, pääsi heti 16v harjoittelupaikkaan töihin viikonloput, sai vakityön sieltä 19 vuotiaana.

Kun ei tullut toimeen työkavereiden kanssa, otti loparit. Karenssin aikana vanhemmat kielsi ehdottomasti ottamasta toimeentulotukea (noloa), kyllä he auttaa.

Äiti otti firmaansa töihin, jonka ystävä sitten peri.

Vanhemmat takasi asuntolainan. Kun asunto ei myöhemmin mennyt kaupaksi, niin ystävän äiti osti sen.

Omat vanhemmat ei pystyisu asuntoja tuosta vaan ostamaan tai elättämään mua karenssin aikana.

Ja kaveri kehuu kuinka on ollut 16v asti töissä aina ja paheksuu työttömiä.

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen ystäväni, Amis koulutus hälläkin, pääsi heti 16v harjoittelupaikkaan töihin viikonloput, sai vakityön sieltä 19 vuotiaana.

Kun ei tullut toimeen työkavereiden kanssa, otti loparit. Karenssin aikana vanhemmat kielsi ehdottomasti ottamasta toimeentulotukea (noloa), kyllä he auttaa.

Äiti otti firmaansa töihin, jonka ystävä sitten peri.

Vanhemmat takasi asuntolainan. Kun asunto ei myöhemmin mennyt kaupaksi, niin ystävän äiti osti sen.

Omat vanhemmat ei pystyisu asuntoja tuosta vaan ostamaan tai elättämään mua karenssin aikana.

Ja kaveri kehuu kuinka on ollut 16v asti töissä aina ja paheksuu työttömiä.

Ei hyvää päivää. :|

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani olivat pienituloisia mutta silti äitini halusi ostaa minulle Helsingistä yksiön, jotta voisin keskittyä pääsykokeisiin lukemiseen. Lisäksi äitini maksoi minulle valmennuskursseja, fysiikan ja kemian yksityisopetusta, kävin monen fysiikan opettajan kotona saamassa yksityistunteja. Vanhempani eivät osanneet opettaa minulle lukion fysiikkaa ja kemiaa.

Kun opiskelin yliopistossa, äitini osti minulle kalliita oppikirjoja. Ikinä en olisi päässyt haluamaani tiedekuntaan ilman äitini tukea. Aika monta kevättä olin vailla tuloja, kun luin pääsykokeisiin.

Ei sinun äitisi kovin köyhä ollut, jos osti asunnon Helsingistä ja kalliita kirjoja. 

Vanhempani olivat pienituloisia ja nykyään he ovat pienituloisia eläkeläisiä (äidin nettoeläke 1500 euroa/kk; isän nettoeläke 1400 euroa/kk) mutta he ovat eläneet säästeliäästi aina- molemmat olivat sota-ajan lapsia. Heillä oli varaa ostaa minulle yksiö Helsingistä, koska meillä elettiin todella pihisti, kun olin lapsi. Ja sen takia äitini kannusti minua opiskelemaan yliopistosta HYVÄPALKKAISEN ammatin.

Kirjoitukseni pointti olikin, että ilman äitini rahallista tukea, minulla ei olisi nykyään hyväpalkkaista yliopistotutkintoa. En olisi pystynyt keskittymään opintoihin jossakin soluasunnossa. Ei minulla olisi ollut rahaa valmennuskursseihin tai yksityisiin kemian tunteihin. Halusin tenttikirjat omiksi, jotta pystyin tekemään niihin merkintöjä.

Kirjoitukseni toinen pointti on se, että en ymmärrä, miksi osa hyvätuloisista vanhemmista ei tue aikuisia lapsiaan rahallisesti, jotta nämä pääsisivät elämässä alkuun. Nyt vanhempieni ei tarvitse enää antaa rahaa minulle koskaan, olen omillani.