Asiallinen ketju siitä miksi sinulla ei ole yhtään ystävää

Luulen että olen tylsä. Ulkonäössäkin voi olla jotain mitä kaikki inhoavat.

Olin kouluaikoina läski. Lukion jälkeen muutin elintapojani ja sain ihanan poikaystävän mutta yhtään ystävää en ole saanut. Työkavereiden kanssa käydään joskus terassilla.

En vaan saa kavereita. En ole lihava mutta olen ruma.

Minulla oli yksi sydänystävä mutta hän kuoli 28-vuotiaana. Ei vanhemmalla iällä enää ystäviä saada.

Varmaan epäluuloinen persoonallisuus.

Eilen luin sattumalta n. kymmenen vuotta vanhoja viestejä sillosilta ystäviltä.

Yllätyin että mulla oli ollu noin hyviä ystäviä. Vaihdettiin kuulumisia ja käytiin puolin ja toisin toistemme luona. Välittyy aito välittäminen puolin ja toisin.

Olin viesteissä hauska, fiksu ja välittävä. En muistanu edes että oon ollu sellanen. Enkä sitä että mulle oli joku mukava.

Jossain vaiheessa sävyni muuttui. Aloin syyttelemään ystäviäni epärehellisyydestä, selän takana puhumisesta ym. Sitte ne viestittelyt loppu. :(

En jaksa mielistellä ketään

Koen olevani useiden ihmisten mielestä vähän outo. Johtunee siitä että lämpiän aika hitaasti uusille ihmisille ja vaikutan aluksi todennäköisesti aika sulkeutuneelta ja nuivalta. Jos sen alkuvaiheen yli pääsee, minusta saisi hauskan ja ehdottoman luotettavan ystävän.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa mielistellä ketään

En ole koskaan mielistellyt ketään ja ystäviä ja kavereita on vaikka kuinka paljon.

Yksi menetys oli siinä elämäntilanteessa liikaa ja menetin mielenkiintoni kaikkiin. Ihan täysin. Halusin olla yksin. Tietysti ongelmia oli jo ollut ja se oli sitten vikatikki.

Pari vuotta halusin olla ihan itsekseni. Sitten kun aloin kiinnostumaan seurasta, ei ollut kovin helppoa saada uusia kavereita. Pari ehdokasta oli, mutta olimme liian erilaisia heidän kanssaan. Nyt juttelen parin kaverikandidaatin kanssa.

En ole erityisemmin kärsinyt tilanteesta. Ei minun tarvitse olla yksin koskaan, olen vain melko nirso seurani suhteen. En voi sietää tyhmiä ihmisiä, näin esimerkiksi.

Olen muuttanut todella paljon, joka kerta kauas edellisestä asuinpaikasta niin ne kaverisuhteet ovat aina tyssänneet siihen. Tänne nykyiseen asuinpaikkaan olen muuttanut aikuisena, olen tutustunut lähinnä lasten kavereiden vanhempiin joista ei ole löytynyt yhtään sellaista jonka kanssa tuntuisi että olen samalla aaltopituudella.

Mulla on lisäksi ollut aina vähän huono tuuri, olen ollut väärässä paikassa väärään aikaan. En ole oikein päässyt mihinkään porukoihin mukaan, paitsi opiskeluaikana ja ne kaverit ovat levällään pitkin maailmaa.

Ihmettelen usein miten muut muodostavat porukoita joiden kanssa tekevät kaikenlaista. Esim yhdellä tutulla on sellainen naisporukka, ovat tavanneet jossain perhekerhossa lasten ollessa vauvoja ja nyt 15 vuotta myöhemmin juhlivat edelleen toistensa synttärit yhdessä, tekevät viikonloppureissuja porukalla jne. Olin minäkin perhekerhossa mutta ne tuttavuudet jäi sinne, ei muodostunut mitään pitempiaikaista porukkaa. Vain yhden esimerkin mainitakseni.

En tiedä miten tämä näin on mennyt. Olen nyt melkein viisissäkymmenissä eikä missään elämänvaiheessa ole ollut kuin ihan muutama kaveri. Olen tästä joskus ollut surullinenkin, olisi ihanaa jos olisi hyvä ystävä tai porukka. Onneksi on perhe ja mies.

Oli nuorempana, mutta vasta sen jälkeen kun koulukiusaaminen loppui (kiusaaminen sai kaveritkin karttamaan seuraa).

Tosin aina ne loppuivat johonkin. Muutto tai lapsia etc. Ja jäi itselle ehkä vähän epäluuloinen olo. Oli kuitenkin ystäviä.

Sitten sairastuin ja nyt ei ole ketään.

Ei ole vaan tilaisuuksia tutustua.

Sosiaalisten tilanteiden pelon takia. En ole myöskään erityisen kiinnostunut muista ihmisistä. En tiedä mistä juttelisin muiden kanssa. Minusta on äärimmäisen kyllästyttävää jutella tyhjänpäiväisistä asioista. Tai elämässä tapahtuvista perusasioista. Mieheni kanssa puhun näistä, mutta tuntemattoman kanssa jutellessa keskustelu tuntuu väkinäiseltä ja tylsistyttävältä.

Kuuntelen mieluummin kuin osallistun keskusteluun. Minulla ei ole yleensä mitään mielenkiintoista sanottavaa.

Sovin paremmin romanttiseen suhteeseen, koska siinä on niin paljon kosketusta ja läheisyyttä. Tykkään silitellä, pusutella, halia ja helliä rakastamaani ihmistä.

Kärsin epäsäännöllisen säännöllisesti masennuskausista (jo teini-iästä saakka) joiden aikaan en jaksa pitää yhteyttä kehenkään ja jätän myös vastaamatta viesteihin ym. yhteydenottoihin. Lopulta kaikki väsyvät jossain vaiheessa siihen, että minulla on kausia, jolloin ystäväni varmasti kokevat minun hylänneen heidät tai etten muuten pidä heitä arvossa.

en tarvi ketään. pärjään näinkin.

muista ihmisistä on vain haittaa.

Ne ovat aina edessä tai tekevät

jotain mikä on haitaksi omille

tekemisilleni.

Turhia vain omalla kohdallani.

Olen luonteeltani ujo rauhallinen introvertti, syrjäänvetäytyvä myös huonon kohtelun ansiosta. En luota enää ihmisiin. Sen lisäksi sosiaaliset taitoni eivät ole mitkään parhaimmat, olen vähän tylsähkön asiallinen enkä juurikaan vitsaile.

Suurin syy on toisaalta se, että en ole ikinä kunnolla yrittänyt saada kavereita. Olisihan sitä sivustoja olemassa kuten tuo kaverihaku.net, mutta jostain syystä ajatus kaveritapaamisesta kuulostaa melkeinpä jännittävämmältä mitä treffit romanttisessa mielessä naisen kanssa. Todella monta vuotta mennyt jo niin, että ainut vapaa-ajan sosialisointi (muiden kuin vanhempien kanssa) on olleet nettitreffit.

M35

Kaverit ja kaveriporukat jäi, kun lukion jälkeen muutin eri paikkakunnalle opiskelemaan. Vähän aikaa oli ystävä, joka oli kyllä omien ongelmiensa kanssa myös hieman taakka. Kaikki vain vähitellen jäivät. Opiskelut vievät aikaa. Missään harrastuspiireissä tai seurakunnasta ei löytynyt enää sellaista oikeasti mukavaa ihmistä. Puolisoni on ainoa, joka tuossa on ystävänä ja kumppanina. Sen täytyy riittää ja riittääkin.

Olen muuttunut vähitellen enemmän erakoksi luonteeltani. Ihmisten elämä näyttää pyörivän aika pitkälle omien perheitten ympärillä. Minä en myöskään laske ystäviksi mitään pinnallisia satunnaisia ihmisiä enkä jaksa mitään turhaa lätinää. 

N45

Meillä on yhteiskunta rakennettu sellaiseksi, että ei ole oikein mahdollisuuksia tavata ketään.

En pidä small talkista, en pidä juoruilusta, en pidä ihmisten vertailusta, tai siitä että joku on muka parempi. En pidä siitä piikittelevästä huumorista mitä moni harrastaa.

Tykkään analysoida ja minusta kaikesta voi keskustella. Tykkään rempata ja korjailla, se kiinnostaa minua enemmän kuin kosmetiikka.

Olen introvertti enkä koskaan soita kenellekään tai laita viestiä.

Siksi.

Ei ole paikkoja, minne mennä.