Miksi ystävä yhtäkkiä lopettaa yhteydenpidon?

Saattaa olla, että jotkut kokevat mun lopettaneen yhteydenpiton eikä ymmärrä miksi. Syy on se, että olen kyllästynyt yksipuoliseen ystävyyteen. Siihen, että se olin aina minä joka järjestää, ehdottaa jne. Usein saatiin aikaan juttuja, viime aikoina on ollut sitä sun tätä estettä joillain. Oon päättänyt, että en kysele ketään enää mihinkään kun jaksa sitä selittelyä kuunnella. Niin eipä oo muakaan kyselty. Että se siitä.

Sitten viime aikaisin "ystävä" paljastui selän takana juoruilevaksi, kieroilevaksi, valehtelevaksi oman itsensä ylentäjäksi ja sarjaloukkaantujaksi joka ei osaa asioita puhua asianosaisten kanssa vaan rientää samantien soittelemaan asioista jollekin muulle. Siellä on niin paljon jotain katkeruutta ja kateutta, että ei siitä tule enää mitään. Sama henkilö on pidempään ollut ilkeä ja töykeästi kohdellut, vaikka olen kaikkeni tehnyt tukeaksi ja auttanut heidän perhettä paljon. Kiitokseksi sain kamalat haukut ja kuulla noita keksittyjä tarinoita mitä olen tehnyt. Joo ei kiitos. Tuosta kestää toipua varmaan vielä pitkään.

En jaksa enää vaivata ihmisiä itselläni, jos muita ei tuon enempää kiinnosta ja kokevat mun olevan noin kauhea ja turha ihminen niin olkoot sitten niin. Pärjään yksinkin.

Jos vakavasti sairastunut ystävä suorasanaisesti kertoo ettei jaksa pitkiä puheluita eikä raskaita puheenaiheita se pitäisi kyllä yrittää ymmärtää. Itselläni kokemus siitä että tätä toivetta ei ymmärretty ja olin liian väsynyt selittääkseni asiaa perinpohjin. Itse teet kaikkesi että toipuisit sairaudesta, yrität löytää jotain iloa tuovia asioita, mutta toinen jaksaa kuukausienkin päästä muistuttaa sinua kokemistasi vastoinkäymisistä. Että sairaanakin sinun pitäisi toimia toiselle jonain viihdepalveluna. Jotkut eivät vaan pysty eläytymään toisen tilanteeseen - on niin kova oman pään sisäinen huuto: "pidä mulle seuraa, sä olet ihan joutilas kuuntelemaan mun tätä monologia kun olet jo valmiiksi raatona siellä sängynpohjalla".

Otin etäisyyttä henkilöön, koska huomasin hänen höpöttelevän minusta tuttavilleen milloin mitäkin asioita, vaatteistani alkaen. Meni luottamus. 

Kun minulla oli erittäin raskas vaihe elämässäni, en halunnut pitää yhteyttä kenenkään kanssa. En halunnut puhua perheeni asioista muille. Ymmärrän, että ystäväni kokivat käytökseni kummallisena ja yhteydet katkesivat tai ohenivat. En kadu käytöstäni, muuhun ei sillä hetkellä ollut rahkeita. 

Kummilapseni äiti ja lapseni kummi katkaisi välit minuun mitään selittämättä 25 vuotta sitten. Eräänä päivänä hän ei enää vastannut tervehdykseeni, kun tapasimme kaupassa. Asuimme lähekkäin pienellä paikkakunnalla, joten tilanne oli hyvin ikävä. Vuosikausia mietin, mikä oli aiheuttanut tilanteen, mutta ikinä en keksinyt syytä. 

Joskus tuosta voisi kysyäkin, esim. olenko loukannut sinua jotenkin tai onko tapahtunut jokin väärinkäsitys. Nimittäin jos haluaa tietää syyn ja on aikaa ja energiaa selvittää.

Itselläni muutama pitkäaikainen kontakti katkennut siihen kun itse lopetin yhteydenpidon. En kovin kauaa jaksa yksipuolista keskustelua. Joten antaa paskan olla kokonaan. 

Vierailija kirjoitti:

Jos vakavasti sairastunut ystävä suorasanaisesti kertoo ettei jaksa pitkiä puheluita eikä raskaita puheenaiheita se pitäisi kyllä yrittää ymmärtää. Itselläni kokemus siitä että tätä toivetta ei ymmärretty ja olin liian väsynyt selittääkseni asiaa perinpohjin. Itse teet kaikkesi että toipuisit sairaudesta, yrität löytää jotain iloa tuovia asioita, mutta toinen jaksaa kuukausienkin päästä muistuttaa sinua kokemistasi vastoinkäymisistä. Että sairaanakin sinun pitäisi toimia toiselle jonain viihdepalveluna. Jotkut eivät vaan pysty eläytymään toisen tilanteeseen - on niin kova oman pään sisäinen huuto: "pidä mulle seuraa, sä olet ihan joutilas kuuntelemaan mun tätä monologia kun olet jo valmiiksi raatona siellä sängynpohjalla".

Tämä kuulostaa tutulta. Olen itse tullut roolitetuksi johonkin kärsivän ystävän rooliin joidenkin ystävien ja nyt jo entisten ystävien toimesta. Jos siis puhun normaaleja kuulumisiani, ne ovat sen verran rajuja toisinaan, että se tuntuu synnyttävän jonkin tunteen, että minullekin voidaan puhua asioita, jotka eivät todellisuudessa ole lainkaan yhtä vakavia, mutta jotka tuntuvat toisesta tosi vakavilta hänelle itselleen. Ja sitten kun kysytään kuulumisia, ei kysytä niitä normaaleja kuulumisia, vaan helposti sitten mitä niille pahimmille asioille kuuluu. 

Sitä ajautuu toiselle ikään kuin sellaiseksi kärsimyskaveriksi. Ja sitten kun itsellä kuitenkin on myös se ihan normaali elämänosa iloisine asioineen, niin niistähän se toinen ei sitten oiken haluakaan kuulla! 

Ehkä jotkut ihmiset eivät vain ole itse kokeneet juuri lainkaan kärsimyksiä ja sitten heille oikeasti elämässään kärsivä ihminen on jonkin friikki tai tuskakaveri, jolle voi kaataa sitten omatkin kaikki sonnat, kun toinen varmasti ymmärtää. Ja pahimmillaan annetaan ymmärtää, että toisen on pakko kuunnella, koska hänkin on joutunut kuuntelemaan näitä sinun kärsimyksiäsi. Vaikka olisi ihan itse niistä kysellyt, oikein tökkinyt vuosien jälkeen. 

Tällaistahan ei jaksa ollenkaan!

Yksi syy voi olla, että toinen puhuu toisesta loukkaavasti. Vaikkei tekisi sitä tietoisesti, niin se voi silti loukata. Esimerkiksi väheksyä toisen saavutuksia puhuen muista, jotka ovat OIKEASTI kovia tekijöitä. Harrastukset, työ yms.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ystäväsi olla esimerkiksi masentunut? Isoja muutoksia elämässä? Laita viestiä ja kysy onko kaikki hyvin. Voi olla että ei liity sinuun henkilökohtaisesti mitenkään.

Tätä minäkin mietin. Vanhalla ystävällä isoja muutoksia ja lopetti yhteydenpidon. Yritän silloin tällöin mutta tuntuu pitävän vastaukset tosi lyhyinä. No pari kertaa on sentään ollut itse aktiivinen (4 vuoden aikana) joten ehkä vika ei ole minussa vaan hänen tilanteessa.

En kestä "ystäviä" jotka antavat neuvoja vaikken tarvitse enkä pyydä niitä.  Ovat tyyppejä joilla ei ole tunneälyä, kovia puhumaan ja olettavat asioita minusta. Esim neuvovat minua muuttamaan omakotitaloon. Olen sellaisessa lapsena asunut., ei kiitos enää. Olen uusavuton, ja viihdyn kaupungin keskustassa.

Luotto meni

Joskus on käynyt niinkin, että ystävyys on katkennut tai sen on itse katkaissut, eikä sillä hetkellä ole vielä tiennyt täysin miksi. On vain koittanut jotain selittää. Mutta intuitio on ollut oikeassa ja vasta myöhemmin on ihan järjellä tajunnut, miksi oli hyvä katkaista suhde. 

Näissä asioissa voi olla hyvä luottaa intuitioon. Jos tuntuu, että jokin on toisen kanssa pielessä, niin usein on. Ainahan voi yrittää keskustella, mutta jos se ei onnistu, vaan toinen vaikka uhriutuu nollasta sataan tai kieltää ikinä tehneensä mitään sellaista, mikä hiertää, ei siitä kovin pitkälle pääse.

Minä en vaan enää jaksanut ihmisiä enkä elämää. Nyt jaksan jotenkin elämää, mutta en yhäkään ihmisiä. 

Lopetin ystävyyden kun ystäväni palasi takaisin yhteen lieron m*lkvistin kanssa. Tajusin, että aiemmin kivana ja fiksuna pitämäni ystävä oli muuttunut suhteen myötä itsekin hankalaksi ja raskaaksi seuraksi. Nelikymppinen nainen, jonka tunne-elämä oli kuin teinin ja joka ei halunnut kohdata omaa vastuuta oman elämän suunnan päättämisessä. En jaksanut olla enää olkapäänä ystävälle käy läpi uudelleen ja uudelleen draamoja suhteensa takia ja tarvitsee haavojen hoitoon ystävän intensiivistä tukea. Kun menee paremmin, olin hänelle lähes näkymätön.

En halunnut myöskään miesystävää lähelle omaa perhettäni kuittailemaan ja tuottamaan sosiaalisesti kuormittavia hetkiä. Toivon yhä että he eroaisivat, mutta uskon että siinä voi mennä vielä vuosikymmeniä.

Mullakin oli eräs naispuolinen ystävä joka piti hyvinkin aktiivisesti yhteyttä. Sitten yhteydenpito vain loppui, itse kuitenkin yritin vielä elvyttää ystävyyttä ottamalla yhteyttä, mutta vastaukset oli aina jotenkin väkinäistä, eikä hän enää itse ottanut yhteyttä. Poistin kaikki yhteystiedot etten enää vahingossakaan ota yhteyttä kun ei enää seurani kiinnosta. Harmi sinällään.