Kannattaako lapsen harrastaa tavoitteellisesti?

Totta kai kannattaa, is siitä myös nauttii. Oppii monenlaista. Kaksi lastani on jalostanut tavoitteellisesta harrastuksesta ammatin. 

Perskoulu on Suomessa niin helppoa älykkäälle lapselle, että hyvä on hakea jotain haastetta muualta, jos siltä tuntuu. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä sellainen lapsi voi harrastaa, joka ei ole liikunnallinen, taiteellinen tai musikaalinen? Lisätään vielä mukaan sosiaalinen ahdistus, eli esim. partio on poissa laskuista (joutuu johtamaan muita). Onko menetetty tapaus?

Omat lapseni kävivät aikanaan esim. shakkikerhossa. Siellä on tietysti sosiaalista toimintaa, mutta se ei ole pääjuttu. En nyt tiedä miten jotain liikunnallisuutta varsinaisesti mitataan. Täällä oli esim. salibandyssa höntsäryhmiä, jossa pelattiin tunti viikossa - ne tavoitteellisemmat ja liikunnallisemmat harrastajat pelasivat eri ryhmissä eli ei siinä kauheasti "vaadittu". Enkä nyt tiedä ovatko kaikki taidetta harrastavat oikeasti mitenkään hirveän taiteellisia; onhan se nyt aika yleinen harrastus, mutta tosi taiteelliset aikuiset ovat harvassa. Eli ei se rima ehkä niin korkealla ole.

Olin itse arka ja ujo lapsi ja vielä aikuisenakin introvertti luonne ja sinut itseni kanssa, mutta olisin lapsena kaivannut kyllä myös onnistumisen kokemuksia sosiaalisessa toiminnassa. Siksi (tapausta tietysti tuntematta) suosittelisin jotain harrastusta, jossa tapaa muita lapsia, mutta vaikka sitten niin, ettei kilpailla keskenään, että jokainen tekee omaa juttuaan siinä toiminnassa ja on mahdollisimman rento tunnelma. Toki vaikka lukeminenkin on hieno harrastus, mutta jos sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaikeilta, on tavallaan karhunpalvelus vain välttää niitä. Itse olisin kaivannut lempeää rohkaisua ja onnistumisen kokemuksia, en vain sitä, että hautautuu kotiin, kun ulkomaailma pelottaa. 

Ei kannata.

Riippuu lapsesta. Toisille tavoitteellisuus sopii, toisille ei.

Itse en harrastanut tavoitteellista urheilua, koska ei ollut kilpailuviettiä, mutta monet tutut harrasti. Parilla vielä kevyenä harrastuksena kyseinen laji. Yhdestä tuli liikunnanopettaja. Yksi loukkaantui teini-iässä ja sai ikuisen hermosäryn, jonka takia on ollut opiskelu- ja työkyvyttömänä jo toista vuosikymmentä. Että kannattiko kilpailla kun loppuelämä meni siitä pilalle..? Omia lapsia en aio kannustaa kilpaurheilun suuntaan ollenkaan. 

Minä harrastin jalkapalloa, en ehkä ammattilaisurasta haaveillut mutta tosissani pelasin kuitenkin. En kokenut harrastusta kuormittavana, en vaikka parhaimmillaan pelasin omassa joukkueessa, piirijoukkueessa ja kävin vielä edustuksenkin treeneissä ja vapaa-aika mitä treeneiltä ja koululta jäi, kului yleensä omaehtoisilla treeneillä :). Harrastus oli enemmänkin voimavara, se oli vapaaehtoista ja isäni oli suurena tukena ja mahdollistajana (jos äitini olisi saanut päättää, harrastukseni olisi ollut jotain tytölle sopivaa).

(Kilpa-)Harrastuksen hyödyt:

- Tavoitteellisuus, niitä kohti pyrkiminen, pitkäjänteisyys

- Joukkuelajissa sosiaalisuus, erilaisuuden sietäminen, muiden kannustaminen, hyväksytyksi tuleminen, häviöt eivät ole henkilökohtaisia epäonnistumisia

- Ei ole ongelmia tylsyydestä ja turhasta vapaa-ajasta, pysyy poissa hankaluuksista ja turhasta kylillä notkumiselta

- Liikuntaharrastus kehittää kunnon ja kropan lisäksi mielenterveyttä, on hyvä muistaa pitää liikunta monipuolisena ja tehdä myös lihashuoltoa

Varjopuolena sitten loukkaantumiset, mutta niistäkin terve ja hyväkuntoinen toipuu nopeammin. Ja ehkä aikanaan luopumisen tuska, jos harrastuksen joutuu vstentahtoisesti lopettamaan, esimerkiksi juuri loukkaantumisen vuoksi.