Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako lapsen harrastaa tavoitteellisesti?
Haluaisin kuulla kokemuksia teiltä aikuisilta, jotka lapsena harrastitte tavoitteellisesti vuosia. Vaikkapa taitoluistelua, telinevoimistelua, jääkiekkoa, vakavasti. Eli treenit joka päivä tai muuten "koko elämä pyöri harrastuksen ympärillä"
Tai jos olette laittaneet oman lapsen tälläiseen harrastukseen ja nyt lapsi on jo aikuinen, oliko valinta oikea?
Onko sellainen liian kuluttavaa lapselle? Onko siitä kuitenkin ollut enemmän hyötyä vai haittaa? Tietysti vain pienestä osasta tulee ammattilaisia, mutta entä muut opitut taidot ja hyöty, harrastuksen kasvattava vaikutus. Vai romuttiko mielenterveyden, kaduttaako jälkikäteen?
Haluaisin kuulla niitä kokemuksia, joissa lapsi on nyt jo aikuinen, koska kiinnostaa PITKÄAIKAISET vaikutukset, eikä vain miltä just nyt nelosluokkalaisesta tuntuu.
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Kokiko kukaan, että vanhemmille se menestyminen oli tärkeempää kuin itselle?
Mikä helvetin sairas tenttaaja sinä olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin harrastin 14 vuotiaasta alkaen tavoitteellisesti juopottelua ja tyttöjen iskemistä. Aina tavoitin humalatilan ja aika usein sain pildeäkin.
Sainoisin että kannatti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni ei ole aikuinen, vaan vasta 17. Itselleni on kuitenkin juuri lähiaikoina kirkastunut, että se aktiivinen musiikin harrastamine voi oikeasti johtaa ammattiin musiikin parissa. Olin jotenkin aina vaan kuvitellut, että se musiikki on vain harrastus. Nyt sitten soitto-opet kilvan kannustavat lasta musiikin alalle. Lapsi itse kauheasti miettii onko tulevaisuus musiikissa vai jollain matemaattisella/teknisellä alalla.
Tämä kuulostaa varmaan typerältä, mutta en ollut edes ajatellut, että tuollaita "vaaraa" olisi. Itse toki valitsee, mutta omassa tylsässä mielessäni esim. DI:n tai koodarin ammatti on paljon helpompi, kuin muusikon tai vaikka säveltäjän.
Näkökulma asiaan musiikkia opiskelleelta aikuiselta: Itse soitin lapsena pianoa ihan huvikseni ja teini-iässä jotenkin hurahdin siihen, saatoin harjoitella 5-6 tuntia päivässä ja päädyin sitten opiskelemaan musiikin alan amm
Kurjaa että sinä et tykkää soitonopettamisesta. Itselleni se on unelma-ammatti. Ainakaan vielä ei ole kypsyttänyt yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta, vaan minusta on ihanaa opettaa aina sitä samaakin uudelle lapselle :) Tuntipalkkahan on erinomainen, toki kokonaispalkka ei koska opettamista ei jaksa 8h päivässä. Lomaakin on enemmän kuin kellään...
Mutta ihmiset ollaan erilaisia, ei tämäkään ammatti kaikille sovi. Itsellä on vähän haikea fiilis, kun joudun eläkkeelle jo n.10v päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokiko kukaan, että vanhemmille se menestyminen oli tärkeempää kuin itselle?
Mikä helvetin sairas tenttaaja sinä olet.
Itselläni ei ole lapsia ja änkytän samaa paskaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokiko kukaan, että vanhemmille se menestyminen oli tärkeempää kuin itselle?
Mikä helvetin sairas tenttaaja sinä olet.
Ihan hyvä kysymys minusta, mitä sairasta siinä sinusta oli?
Valitettavasti on niitäkin vanhempia, jotka toteuttavat omia unelmiaan lastensa kautta, ja kyllä siitäkin pitää saada puhua.
eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata, vaan parempi hösätä päättömästi sinne sun tänne. Hiihtokamppeissa salille ja kalastusvehkeet sählymatsiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni ei ole aikuinen, vaan vasta 17. Itselleni on kuitenkin juuri lähiaikoina kirkastunut, että se aktiivinen musiikin harrastamine voi oikeasti johtaa ammattiin musiikin parissa. Olin jotenkin aina vaan kuvitellut, että se musiikki on vain harrastus. Nyt sitten soitto-opet kilvan kannustavat lasta musiikin alalle. Lapsi itse kauheasti miettii onko tulevaisuus musiikissa vai jollain matemaattisella/teknisellä alalla.
Tämä kuulostaa varmaan typerältä, mutta en ollut edes ajatellut, että tuollaita "vaaraa" olisi. Itse toki valitsee, mutta omassa tylsässä mielessäni esim. DI:n tai koodarin ammatti on paljon helpompi, kuin muusikon tai vaikka säveltäjän.
Itse olen pohtinut, kannattaako lapsen harrastukseen välttämättä mahdottomasti panostaa, koska harvoin käy niin hyvin, että siitä tulisi ammatti tai että siitä muuten hyötyisi.
Hyötyisi?
Jos hyötyä ajatellaan, ei kannata edes hankkia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä sellainen lapsi voi harrastaa, joka ei ole liikunnallinen, taiteellinen tai musikaalinen? Lisätään vielä mukaan sosiaalinen ahdistus, eli esim. partio on poissa laskuista (joutuu johtamaan muita). Onko menetetty tapaus?
Kirjojen lukeminen, käsityöt, kevyt luonnossa liikkuminen? Kaikkeen ei tarvita isoa ryhmää, tai ryhmää ensinkään.
Eikä partiossa tarvitse johtaa muita. Voi myös olla vain ryhmän jäsen ja isona/aikuisena muuten aktiivi, ilman johtajuutta.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sellainen lapsi voi harrastaa, joka ei ole liikunnallinen, taiteellinen tai musikaalinen? Lisätään vielä mukaan sosiaalinen ahdistus, eli esim. partio on poissa laskuista (joutuu johtamaan muita). Onko menetetty tapaus?
On!
Naamatatskailua ja reikien venytystä suosittelisin harrastuksiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä vanhempani yrittivät puskea unelmiaan kauttani. En kuitenkaan tehnyt sitä missään harrastuksessa, vaan saamalla kymppiä kaikesta. Kesti kauan löytää suorittavan valeminän takaa se oikea minä. Vanhempani ovat edelleen elossa, mutta en liiemmin jaa menestyksistäni työelämässä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä vanhempani yrittivät puskea unelmiaan kauttani. En kuitenkaan tehnyt sitä missään harrastuksessa, vaan saamalla kymppiä kaikesta. Kesti kauan löytää suorittavan valeminän takaa se oikea minä. Vanhempani ovat edelleen elossa, mutta en liiemmin jaa menestyksistäni työelämässä.
Harmittaako menestys? Jäikö naamatatska ja teiniraskaus kokematta?
Vanhempiasikin varmaan nyt veetuttaa, kun eivät voi tietää pärjäätkö edes omillasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä kannattaa. Itsellä kulttuuriharrastuksia. Urheilussa varmaan joissain lajeissa voi tulla syömishäiriöitä tai elämä voi olla rajattua ja taukoa pitäessä voi pudota kehityksestä. Toisaalta jotkut ovat tauon jälkeen tiettävästi liikunnassakin päässeet takaisin lajin pariin. Tai voivat aloittaa uuden lajin.
Nähtynä sivuvaikutuksena jotkut paljon urheilleet voivat vaikka lihoa kun lopettavat urheilun, mutta ehkä olisivat silloin lihoneet jo nuorina ilman urheilua. Samoin jos juopottelevat tavoitteellisen urheilun lopetettuaan, ehkä olisivat juoneet jo aiemmin paljon ilman liikuntaa.
Harrastuksissa voi toisaalta käydä niin, että jos harrastaa lajiin perehtyneiden kanssa, voi oma osaaminen tuntua vähäiseltä. Jotkut muut voivat aloittaa myöhemmin tai tehdä jotain ilman lajin tuttuja ja sitten nousta esiin. Tuuristakin paljon kiinni.
Esimerkkinä yksi OK taulu ei ole puoliammattilaisille mikään suuri saavutus mutta täysin pystymetsästä voi jollekin olla. Jos yhden tehnyt esittelee saavutustaan mutta paljon tehnyt ei, hetken kerran onnistunut näkyy taiteilijana.
Onko parempi istua sohvalla namien, sipsejen ja limuja juoden, Sitten miettiä miten nää kilot ovat tulleet? Liikkua voi monin tavoin, kilpailee ketkä tahtoo ja jos mielekästä tekemistä lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä sellainen lapsi voi harrastaa, joka ei ole liikunnallinen, taiteellinen tai musikaalinen? Lisätään vielä mukaan sosiaalinen ahdistus, eli esim. partio on poissa laskuista (joutuu johtamaan muita). Onko menetetty tapaus?
Vaikka sudokuja tai tietokonepelejä.
Oman kokemuksen mukaan jotkut vanhemmat painostaa lapset harrastamaan. Sitten ihmettelevät kun lapset juonittelee, on väsyneitä ja huonokäytöksisiä. Tuntuu että joillakin vanhemmilla elämä on lapsen harrastukset.
Urheilussa tulee loukkaantumisia ja joukkueurheilua lapsena ja nuorena harrastaneet kärsii usein keski-iässä nivelrikosta jne. Ei ainoa vaihtoehto harrastamiselle ole mitään tekemättömyys. Liikkua voi myös vapaamuotoisesti. Lapsi käy myös koulua, tekee läksyt, viettää perheen kanssa aikaa ja näkee kavereita. Se on ihan riittävästi ohjelmaa. Hyvä on oppia olemaan vaan ilman jatkuvaa menemistä ja suorittamista. Siinä olisi monelle aikuisellekin oppimista.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sellainen lapsi voi harrastaa, joka ei ole liikunnallinen, taiteellinen tai musikaalinen? Lisätään vielä mukaan sosiaalinen ahdistus, eli esim. partio on poissa laskuista (joutuu johtamaan muita). Onko menetetty tapaus?
Ajatusmaailma on aika erikoinen, jos olettaa, että omasta lapsesta tulee harrastuksessa johtaja. Ehkä mieluummin joutuu olemaan muiden kanssa tekemisissä ja suoriutumaan haasteista.
Aina kaikessa tekemisessä pitää olla tavoite. Sen tavoitteen ei tarvitse olla maailmanmestaruus.
Urheilua voi harrastaa koska se on kivaa ja tapaa kavereita, ja fyysinen kunto säilyy tai parannee.
Kirjoja voi lukea koska siinä saa uusia ajatuksia.
Jotain soitinta voi opetella soittamaan koska siitä tulee itselle hyvä mieli, ja joskus jos jonkun kappaleen oppii soittamaan hyvin, niin sillä voi tuottaa iloa jollekin toiselle. Eikä tarvitse soittaa radion sinfoniaorkesterissa.
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan jotkut vanhemmat painostaa lapset harrastamaan. Sitten ihmettelevät kun lapset juonittelee, on väsyneitä ja huonokäytöksisiä. Tuntuu että joillakin vanhemmilla elämä on lapsen harrastukset.
Urheilussa tulee loukkaantumisia ja joukkueurheilua lapsena ja nuorena harrastaneet kärsii usein keski-iässä nivelrikosta jne. Ei ainoa vaihtoehto harrastamiselle ole mitään tekemättömyys. Liikkua voi myös vapaamuotoisesti. Lapsi käy myös koulua, tekee läksyt, viettää perheen kanssa aikaa ja näkee kavereita. Se on ihan riittävästi ohjelmaa. Hyvä on oppia olemaan vaan ilman jatkuvaa menemistä ja suorittamista. Siinä olisi monelle aikuisellekin oppimista.
Tuntuu vain että kaikilla on niin paljon menoja ettei juuri ehdi kavereita näkemään. Meillä yksi lapsista harrastaa kaikenlaista juuri sen vuoksi että kavereita ei ole. Tai on mutta joukkuelajia harrastavalla parhaalla kaverilla on 3-4 treenit viikossa ja viikonloppuisin monesti pelejä.
Meillä lapsi ei harrasta mitenkään tavoitteellisesti mutta mitä nyt sivusta on seurannut niin kyllä niillä tavoitteellisesti harrastavilla on kova into pomputella sitä palloa jatkuvasti. Jos ei ole omia treenejä niin sitten on pihapelit käynnissä. Toki vanhemmat myös ovat tuossa täysillä mukana ja osa varmasti elää omaa unelmaansa lapsen kautta. Mutta iso osa tavoitteellisesti harrastavista aidosti rakastaa sitä lajia tai soitinta tai mikä nyt kenelläkin on.
Joukkuelaji, instrumentin soitto tai mikä tahansa muiden kanssa yhdessä tehtävä saattaa myöhemmin helpottaa sopeutumista vaikkapa opiskelupaikkakunnalle kun uusia tuttavuuksia tulee harrastuksen myötä. Kannustaisin kyllä johonkin harrastukseen, jos vain intoa riittää.
Opettaa nauttimaan onnistumisista, mutta opettaa myös käsittelemään pettymyksiä. Lisäksi opettaa pitkäjänteisen työn merkityksen, ja lapsi oppii ymmärtää, että kaikki ei tule tässä, heti ja nyt. Nämä taidot heijastuvat myös koulun käyntiin ja opiskeluun. Lapsi oppii jo nuoresta huolehtimaan ja ottamaan vastuuta itsestään, omista tavaroistaan ja tekemisistä. Saa pitkäaikaisia ja samanhenkisiä ystäviä.
Oma lapsi on harrastanut tavoitteellisesti (ja kilpaillut) 14 vuotta. Nyt täyttää 18v. Oman harrastamisen ja kilpailsemisen lisäksi laji on myös tuonut lapselleni työmahdollisuuksia niin valmentamisen kuin tuomaroinnin taholta. On saanut sitä kautta omaa taskurahaa, sekä työkokemusta.
Paljon on saanut kavereita ja ystäviä harrastuksen parista ympäri Suomea ja myös lopettaneiden kanssa on edelleen tekemisissä.
Palo ja intohimo pitää löytyä lajiin, muuten lapsi ei jaksa treenimääriä, mutta kun oikea laji löytyy, niin se on sitten siinä. Kyllä se loppupeleissä enemmän antaa kuin ottaa (ja rahaa ei kannata miettiä), sillä harrastukset maksaa.
Kirjojen lukeminen, käsityöt, kevyt luonnossa liikkuminen? Kaikkeen ei tarvita isoa ryhmää, tai ryhmää ensinkään.