Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako lapsen harrastaa tavoitteellisesti?
Haluaisin kuulla kokemuksia teiltä aikuisilta, jotka lapsena harrastitte tavoitteellisesti vuosia. Vaikkapa taitoluistelua, telinevoimistelua, jääkiekkoa, vakavasti. Eli treenit joka päivä tai muuten "koko elämä pyöri harrastuksen ympärillä"
Tai jos olette laittaneet oman lapsen tälläiseen harrastukseen ja nyt lapsi on jo aikuinen, oliko valinta oikea?
Onko sellainen liian kuluttavaa lapselle? Onko siitä kuitenkin ollut enemmän hyötyä vai haittaa? Tietysti vain pienestä osasta tulee ammattilaisia, mutta entä muut opitut taidot ja hyöty, harrastuksen kasvattava vaikutus. Vai romuttiko mielenterveyden, kaduttaako jälkikäteen?
Haluaisin kuulla niitä kokemuksia, joissa lapsi on nyt jo aikuinen, koska kiinnostaa PITKÄAIKAISET vaikutukset, eikä vain miltä just nyt nelosluokkalaisesta tuntuu.
Kommentit (67)
Olen huomannut että tavoitteellinen harrastus tukee usein koulunkäyntiä. Harrastuksessa opitaan tavoitteenasettelua, sitkeyttä, paineensietoa, tiimityöskentelyä jne harrastuksesta riippuen. Työelämässä parhaat työkaverit ovat olleet jonkun joukkuelajin harrastajia nuoruudessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat lapseni eivät ole vielä aikuisia, mutta ovat harrastaneet monipuolisesti liikuntaa ja kulttuuria. Yhtä liikuntalajia kumpikin tavoitteellisemminkin ja kilpaillen pidempään vuosien ajan, mutta ei kuitenkaan tähdäten sen kummemmin mihinkään. Muita harrastuksia on pyörinyt siinä ympärillä vähän eri vuosina vaihdellen. Musiikkia ovat harrastaneet myös vuosikausia, mutta yksityisessä musiikkikoulussa rennosti. Ovat kuitenkin saavuttaneet hienot taidot siinä. Jos on ollut koulussa rankempaa, tärkeitä kaverimenoja jne, lapset ovat poissa harrastuksista. Heistä on kasvanut monipuolisesti taitavia, koulussa menestyneitä nuoria, joilla on hyvät ihmissuhdetaidot. Tämä rento monipuolinen omista kiinnostuksen kohteista lähtevä harrastaminen toimii hienosti. Voin suositella oikeasti.
Itse olen pohtinut, kannattaako lapsen harrastukseen välttämättä mahdottomasti panostaa, koska harvoin käy niin hyvin, että siitä tulisi ammatti tai että siitä muuten hyötyisi.[/quote]
En ymmärrä tätä ajattelutapaa. Ei kannata panostaa, koska siitä ei tule ammattia tai ole hyötyä? No mihin sitten kannattaa panostaa lasten kanssa, jos ei tukea heitä siinä mikä heille on tärkeää? Mihin se aika ja rahat pitäisi mieluumin käyttää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni ei ole aikuinen, vaan vasta 17. Itselleni on kuitenkin juuri lähiaikoina kirkastunut, että se aktiivinen musiikin harrastamine voi oikeasti johtaa ammattiin musiikin parissa. Olin jotenkin aina vaan kuvitellut, että se musiikki on vain harrastus. Nyt sitten soitto-opet kilvan kannustavat lasta musiikin alalle. Lapsi itse kauheasti miettii onko tulevaisuus musiikissa vai jollain matemaattisella/teknisellä alalla.
Tämä kuulostaa varmaan typerältä, mutta en ollut edes ajatellut, että tuollaita "vaaraa" olisi. Itse toki valitsee, mutta omassa tylsässä mielessäni esim. DI:n tai koodarin ammatti on paljon helpompi, kuin muusikon tai vaikka säveltäjän.
Itse olen pohtinut, kannattaako lapsen harrastukseen välttämättä mahdottomasti panostaa, koska harvoin käy niin hyvin, että siitä tulisi ammatti tai että siitä muuten hyötyisi.
Mutta ajattele muita hyviä puolia. Harrastuksesta riippuen älykkyys, tavoitteellisuus, sitkeys, paineensietokyky, erilaiset taidot, kunto, sosiaaliset taidot, itsevarmuus ym kehittyvät. Olen sitä mieltä, että harrastaminen ehdottomasti kannattaa.
Mitä sellainen lapsi voi harrastaa, joka ei ole liikunnallinen, taiteellinen tai musikaalinen? Lisätään vielä mukaan sosiaalinen ahdistus, eli esim. partio on poissa laskuista (joutuu johtamaan muita). Onko menetetty tapaus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kaksi aikuista lasta, jotka ovat harrastaneet tavoitteellisesti siihen asti kun muuttivat pois kotoa. Allekirjoitan sen mitä moni on täällä tuonut esille, että se on tuonut sitkeyttä, tavoitteellisuutta, paineensietokykyä ja luottoa itseensä. Lisäksi on tullut sosiaalisia taitoja ja itsetuntemusta. Ajoittain on ollut myös rankkaa ja vammoja matkan varrella.
Poikamme harrasti jääkiekkoa, josta on saanut aikuisiälle kestäviä kaverisuhteita ja laajan sosiaalisen piirin. Hän ei kuitenkaan halunnut laittaa jääkiekkoon kaikkea ja hakea pidemmälle kovempitasoiseen seuraan, vaan pysyi kotikaupungin Mestis -tasolla. Eli tavallaan sai paljon, eikä silti joutunut laittamaan ihan kaikkea lajiin.
Tyttömme harrasti voimistelua todella urheilijan asenteella. Hän luopui lajin vuoksi enemmästä, mutta rakasti lajiaan. Kuitenkin halusi myös pysyä kotikaupungissamme ja ne kovimmat tavoitteet jäivät saavuttamatta. Toisaalta kärsi myös vammoista iän myötä. Hänen kohdallaan kyllä monesti mietti onko kaikki se työ vaivan arvoista, mutta oli se mitä hän itse halusi.
Kummankin kohdalla nuo tavoitteellisen liikuntaharrastukset ovat muovanneet heitä ja varmasti lopputulos on enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Teini-ikä ei mennyt rellestäessä, ei sillä jääkiekkoilijallakaan. Liikunta on heille sisäänrakennettu toiminta edelleen aikuisena. Lisäksi se kuinka jaksavat tehdä myös pitkäjännitteisesti vaativanpiakin hommia ja odottaa tavoitteiden realisoitumista pidemmällä tähtäimellä on nähtävissä. Kestävät ja osaavat toimia myös vaikka eteen tulee pettymyksiä.
Lapsen kannattaa harrastaa sitoutuvasti ja vastuullisesti.
Jos lapsi on sitä mieltä, että haluaa harrastaa jotain urheilua tai hankkii soittimen, sitä on hyvä muistuttaa tehtynä päätöksenä. Esim. lätkäkausi loppuun, soittoa kerran viikossa tms. määrätyn ajan (kausikortti esim).
Eri asia tietysti kokeilu johonkin uuteen harrastukseen. Kuulostella tuntoja oliko kivaa, ja oliko vielä huomennakin kivaa (lihasjumit jälkeenpäin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä vaan kysyn kirjoitti:
Miksi lasten ei anneta harrastaa ihan omaksi iloksi, ilman järkyttävää suorittamista ja paineita?
Nykyään ei ole juurikaan liikuntaharrastuksia jotka eivät olisi tavoittelisia. Kaipaisin kovasti harrastuksia lapsille ja nuorille joihin kokoonnuttaisiin pelaamaan/treenaamaan yhdessä. Vaikka kokeiltaisiin eri lajeja, kuntopiiriä, pelejä ilman kilpailua, hauskaa yhdessä. Miksi kaiken pitää olla niin vakavaa jo pienillä? Meidän lapset eivät halua kilpailla mutta tykkäävät liikkua. Ei löydy oikein mitään missä ei tule vastaan kilpailu jossain vaiheessa. Ollaan sitten yhdessä harrastettu retkeilyä, pyöräilyä, kiipeilyä, suunnistusta ym. Olisi kuitenkin kiva että voisivat liikkua omanikäistensä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
minä vaan kysyn kirjoitti:
Miksi lasten ei anneta harrastaa ihan omaksi iloksi, ilman järkyttävää suorittamista ja paineita?
Nykyään ei ole juurikaan liikuntaharrastuksia jotka eivät olisi tavoittelisia. Kaipaisin kovasti harrastuksia lapsille ja nuorille joihin kokoonnuttaisiin pelaamaan/treenaamaan yhdessä. Vaikka kokeiltaisiin eri lajeja, kuntopiiriä, pelejä ilman kilpailua, hauskaa yhdessä. Miksi kaiken pitää olla niin vakavaa jo pienillä? Meidän lapset eivät halua kilpailla mutta tykkäävät liikkua. Ei löydy oikein mitään missä ei tule vastaan kilpailu jossain vaiheessa. Ollaan sitten yhdessä harrastettu retkeilyä, pyöräilyä, kiipeilyä, suunnistusta ym. Olisi kuitenkin kiva että voisivat liikkua omanikäistensä kanssa.
Me olemme ratkaisseet tämän pyytämällä kaveriperheen tai pari aina mukaan. Ei ole laiskojen ihmisten ratkaisu, mutta esimerkiksi omat lapseni eivät varmaan olisi ikimaailmassa uskaltaneet koulun välkillä pelata jalkapalloa, jos ei oltaisi sinnikkäästi potkittu ystävien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi esimerkkeinä on vain urheilua?
Miksi ei mainita tavoitteellista esim. musiikki-, kuvataide,- teatteriharrastusta?
Itsellä nyt musiikki ei ollut kovin tavoitteellista. Toki oli tunnin lisäksi omaa harjoittelua, teoriatunteja, sivusoitin, konserttien kuuntelua, yhteissoittoa. Välillä halusin lopettaa, välillä innostuin uudelleen. Nyt aikuisena kun olen tutustunut ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään kulttuuriharrastusta lapsena, ei edes lapsille tehtyjen sarjakuvien lukemista, niin huomaan kuinka paljon oma harrastus on antanut.
Itselläkin ollut näitä harrastuksia, mutten ole koskaan miettinyt aikuisena näkyviä hyötyjä - tai ehkä olen niille ns. sokeutunut itse. Kertoisitko tarkemmin, mihin itse viittaat tuolla?
Vierailija kirjoitti:
Itse olen pohtinut, kannattaako lapsen harrastukseen välttämättä mahdottomasti panostaa, koska harvoin käy niin hyvin, että siitä tulisi ammatti tai että siitä muuten hyötyisi.
En ymmärrä tätä ajattelutapaa. Ei kannata panostaa, koska siitä ei tule ammattia tai ole hyötyä? No mihin sitten kannattaa panostaa lasten kanssa, jos ei tukea heitä siinä mikä heille on tärkeää? Mihin se aika ja rahat pitäisi mieluumin käyttää?
Tuttava valittelee ja ihmettelee miten jollain on varaa ostaa uusi auto käteisellä. Hän on pistänyt saman verran poikansa jääkiekkoharrastukseen. Harrastavien lasten vanhemmat tuntuvat olevan jotenkin sokeita harrastukseen upotetulke rahalle. Osa lajeista on järkyttävän kalliita. Jos lapsia on useampia, niin kustannetaanko vain yhden harrastus vai sama taso kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvittelevatko ammattiurheilevien lasten vanhemmat, että muut lapset ovat heitteillä rellestämässä teini-iässä? Omituinen ajatus, etenkin kun joukkueurheilun alko/nuuskaongelmat on tiedossa.
minä vaan kysyn kirjoitti:
Miksi lasten ei anneta harrastaa ihan omaksi iloksi, ilman järkyttävää suorittamista ja paineita?
Ajattelin samaa lasten ollessa pieniä. Poika halusi oppia soittamaan meillä kotona ollutta soitinta. Itselläni oli mielessä omasta lapsuudesta musiikkiopistoon liittyvä stressi ja paine, niinpä hommattiin yksityinen soitto-ope, 30 min viikossa lempeällä tyylillä. Ekan vuoden jälkeen ope suositteli musiikkiopistoon hakemista lapsen ilmeisen lahjakkuuden ja opinhalun vuoksi. Itseäni hirvitti. Pelkät pääsykokeet tuntuivat minusta kamalilta, pojasta ne olivat kivat. Musiikkiopistossa soittotuntien lisäksi tuli yhteissöitto ja teoriatunnit. Läksyt piti oikeasti tehdä. Lisänä oli välillä viikonloppuisin leireiksi nimettyjä soittotapahtumia, joita poika rakasti. Kavereiden kanssa perustivat bändin. Sitten piti tietenkin saada sivusoitin, siihen tunnit ja läksyt. Omatoimisesti opetteli paria muuta soitinta netin ohjeiden mukaisesti. Lisäksi "leirejä" ja muita kursseja, kuten musiikkiteknologiaa, studiokurssi jne. Lukio luonnollisesti musiikkipainotteinen ja näin todella paljon lisää musiikkia ja esiintymistä. Vapaaehtoisesti mukana monenlaisessa musiikkihommassa ja välillä palkattunakin. Soittaa huvikseen suuren osan vapaa-ajastaan, soittoläksyjä treenaa tosissaan.
Onko tuo nyt sitten "omaksi iloksi" harrastamista vai tavoitteelista treenaamista? Minusta molempia.
12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen pohtinut, kannattaako lapsen harrastukseen välttämättä mahdottomasti panostaa, koska harvoin käy niin hyvin, että siitä tulisi ammatti tai että siitä muuten hyötyisi.
En ymmärrä tätä ajattelutapaa. Ei kannata panostaa, koska siitä ei tule ammattia tai ole hyötyä? No mihin sitten kannattaa panostaa lasten kanssa, jos ei tukea heitä siinä mikä heille on tärkeää? Mihin se aika ja rahat pitäisi mieluumin käyttää?
Tuttava valittelee ja ihmettelee miten jollain on varaa ostaa uusi auto käteisellä. Hän on pistänyt saman verran poikansa jääkiekkoharrastukseen. Harrastavien lasten vanhemmat tuntuvat olevan jotenkin sokeita harrastukseen upotetulke rahalle. Osa lajeista on järkyttävän kalliita. Jos lapsia on useampia, niin kustannetaanko vain yhden harrastus vai sama taso kaikille.
En ikinä käyttäisi rahojani uuteen autoon, jos vaihtoehtona olisivat lasten harrastukset. Mutta kukin tavallaan. Toisille on materia tärkeintä, toisille muut jutut. Niin me ollaan erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut että tavoitteellinen harrastus tukee usein koulunkäyntiä. Harrastuksessa opitaan tavoitteenasettelua, sitkeyttä, paineensietoa, tiimityöskentelyä jne harrastuksesta riippuen. Työelämässä parhaat työkaverit ovat olleet jonkun joukkuelajin harrastajia nuoruudessaan.
Toinen puoli taas on nämä yksilöurheilijat työelämässä, jotka ovat pääsääntöisesti itsekkäitä ja hankalia työkavereita, eivätkä osaa tiimipelata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut että tavoitteellinen harrastus tukee usein koulunkäyntiä. Harrastuksessa opitaan tavoitteenasettelua, sitkeyttä, paineensietoa, tiimityöskentelyä jne harrastuksesta riippuen. Työelämässä parhaat työkaverit ovat olleet jonkun joukkuelajin harrastajia nuoruudessaan.
Toinen puoli taas on nämä yksilöurheilijat työelämässä, jotka ovat pääsääntöisesti itsekkäitä ja hankalia työkavereita, eivätkä osaa tiimipelata.
Mulla taas aivan päinvastainen kokemus yksilöurheilun harrastajista,ovat sitoutuneita ja erinomaisia tiimipelaajia.Kikkein vastahankaisimpia työkaverita ovat olleet liikuntaa kokonaan harrastamattomat.
Vierailija kirjoitti:
Lapseni ei ole aikuinen, vaan vasta 17. Itselleni on kuitenkin juuri lähiaikoina kirkastunut, että se aktiivinen musiikin harrastamine voi oikeasti johtaa ammattiin musiikin parissa. Olin jotenkin aina vaan kuvitellut, että se musiikki on vain harrastus. Nyt sitten soitto-opet kilvan kannustavat lasta musiikin alalle. Lapsi itse kauheasti miettii onko tulevaisuus musiikissa vai jollain matemaattisella/teknisellä alalla.
Tämä kuulostaa varmaan typerältä, mutta en ollut edes ajatellut, että tuollaita "vaaraa" olisi. Itse toki valitsee, mutta omassa tylsässä mielessäni esim. DI:n tai koodarin ammatti on paljon helpompi, kuin muusikon tai vaikka säveltäjän.
Näkökulma asiaan musiikkia opiskelleelta aikuiselta: Itse soitin lapsena pianoa ihan huvikseni ja teini-iässä jotenkin hurahdin siihen, saatoin harjoitella 5-6 tuntia päivässä ja päädyin sitten opiskelemaan musiikin alan ammattiin. Opiskeluaika oli ihan mahtavaa kun sai toteuttaa itseään ja soittaa mahtavissa kokoonpanoissa samanhenkisten kanssa. Sitten alkoi työelämä ja todellisuus valkeni minulle muutamassa vuodessa: Jos ei ole äärettömän hyvä, soittamalla ei elä (ellei satu pääsemään töihin johonkin kaupunginorkesteriin, jollaiseen pianistia ei tarvita), eli leipätyö on sitten opettaminen. Surkeat työsopimukset, vielä surkeammat palkat, ei minkäänlaisia kehittymismahdollisuuksia, opetat sitä yhtä ja samaa vuodesta toiseen vaihtuville oppilaille, suurin osa oppilaista ei harjoittele kotona = soittotunnit on yhtä tuskaa kaikille osapuolille. Ikävät työajat perheelliselle, koska työaika alkaa alkuiltspäivästä kun soitto-oppilailla loppuu koulu ja jatkuu iltamyöhään.
Vaihdoin sittemmin alaa ja nykyisin olen tavallisessa toimistotyössä, missä palkka on ihan ok ja työajat normaalit. Nyt ajattelen, että musiikki olisi kannattanut pitää harrastuksena ja olisi kannattanut opiskella jotain muuta alaa. Mutta tämä on vain oma kokemukseni ja suosittelen nuorta miettimään, onko musiikki itselle se ehdoton ykkönen ja elämän tärkein sisältö, jonka vuoksi on valmis tinkimään tulotasosta todella rankasti tulevaisuudessa.
Kyllä, jos on kyse vaikka kielen oppimisesta tai instrumentin soittamisesta. Urheiluun riittää vähempikin, sellainen, että pysyy terveenä ja normaalipainoisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi esimerkkeinä on vain urheilua?
Miksi ei mainita tavoitteellista esim. musiikki-, kuvataide,- teatteriharrastusta?
Itsellä nyt musiikki ei ollut kovin tavoitteellista. Toki oli tunnin lisäksi omaa harjoittelua, teoriatunteja, sivusoitin, konserttien kuuntelua, yhteissoittoa. Välillä halusin lopettaa, välillä innostuin uudelleen. Nyt aikuisena kun olen tutustunut ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään kulttuuriharrastusta lapsena, ei edes lapsille tehtyjen sarjakuvien lukemista, niin huomaan kuinka paljon oma harrastus on antanut.
No mikä ettei musiiki ja muukin kävisi esimerkiksi. Omaa elämää liippaa lähempää urheilu ja siinä on se loukkaantumisen riski myös mukana mietittäväksi.
Tästä tuli mieleen erään urheilutoimittajan kommentti, kun kertoi jossain, et hänen lapsensa harrastavat ei-tavoitteellisesti ja monipuolisesti kaikkea, jotta saavat itse myöhemmin valita: jalkapalloa, jääkiekkoa, uintia, yleisurheilua... Jäin odottamaan sitä monipuolisuutta :D
Muusikkona kerron, et osa instrumenteistä on niin epäergonomisia, vaikka viulu, että rasitusvammoja voi tulla jo nuorempana, jos vähänkään enemmän soittaa. Toki äkillisen vammautumisen riski on paljon isompi urheilussa.
Up