Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako lapsen harrastaa tavoitteellisesti?
Haluaisin kuulla kokemuksia teiltä aikuisilta, jotka lapsena harrastitte tavoitteellisesti vuosia. Vaikkapa taitoluistelua, telinevoimistelua, jääkiekkoa, vakavasti. Eli treenit joka päivä tai muuten "koko elämä pyöri harrastuksen ympärillä"
Tai jos olette laittaneet oman lapsen tälläiseen harrastukseen ja nyt lapsi on jo aikuinen, oliko valinta oikea?
Onko sellainen liian kuluttavaa lapselle? Onko siitä kuitenkin ollut enemmän hyötyä vai haittaa? Tietysti vain pienestä osasta tulee ammattilaisia, mutta entä muut opitut taidot ja hyöty, harrastuksen kasvattava vaikutus. Vai romuttiko mielenterveyden, kaduttaako jälkikäteen?
Haluaisin kuulla niitä kokemuksia, joissa lapsi on nyt jo aikuinen, koska kiinnostaa PITKÄAIKAISET vaikutukset, eikä vain miltä just nyt nelosluokkalaisesta tuntuu.
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Miksi esimerkkeinä on vain urheilua?
Miksi ei mainita tavoitteellista esim. musiikki-, kuvataide,- teatteriharrastusta?
Itsellä nyt musiikki ei ollut kovin tavoitteellista. Toki oli tunnin lisäksi omaa harjoittelua, teoriatunteja, sivusoitin, konserttien kuuntelua, yhteissoittoa. Välillä halusin lopettaa, välillä innostuin uudelleen. Nyt aikuisena kun olen tutustunut ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään kulttuuriharrastusta lapsena, ei edes lapsille tehtyjen sarjakuvien lukemista, niin huomaan kuinka paljon oma harrastus on antanut.
No mikä ettei musiiki ja muukin kävisi esimerkiksi. Omaa elämää liippaa lähempää urheilu ja siinä on se loukkaantumisen riski myös mukana mietittäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastin ratsastusta tavoitteellisesti ikävuodet 10-22. Kyllähän siinä kurinalaisuutta ja järjestelmällisyyttä oppii, mutta aloin kasvaa ihmisenä enemmän vasta kun siirryin heppaympyröistä pois. On todella tärkeää, että ei katoa harrastuskuplaan vaan näkee elämää monilta eri kanteilta eli, että elämä pysyy monipuolisena ja kehitystä tapahtuu kaikilla muillakin elämän osa-alueilla eikä vain urheilijana. Teininä tulee varmasti niitä hetkiä kun ei harrastus jaksa yhtään kiinnostaa ja treenaaminen tuntuu rankalta, mutta kyllä sen jaksaa eikä se ketään vaurioita ellei vaatimustaso ole liian kova tai omaa halua ei ole riittävästi. Näin 30-vuotiaana urheilun lopettaneena voin kyllä sanoa, että urheilu ei ole koko elämä eikä elämän tärkein asia. Ihan muut asiat merkkaavat enemmän, vaikka urheilu tärkeää onkin.
Kokiko kukaan, että vanhemmille se menestyminen oli tärkeempää kuin itselle?
Miksi lasten ei anneta harrastaa ihan omaksi iloksi, ilman järkyttävää suorittamista ja paineita?
12-vuotiaaksi junnu harrasti futista koska se oli kivaa ja hän oli "kulmakunnan ykkönen". Sitten yhden pelin jälkeeen ison seuran melkein ykkösmiehitystä vastaan, saimme soiton että hänet kannattaisi tuoda näyttötreeneihin. Yhdellä näytöllä selvä, iso seura halusi hänet heti mutta sovimme että pelaa omassa sakissaan kauden loppuun ja siirto syystauolla.
Nyt kiva harrastus on muuttunut tavoitteelliseksi juniorikilpaurheiluksi. Kustannukset nelinkertaistuneet, ei ole enää itsestään selvää olla "stara" kun ympärillä talousalueen ikäluokan vähintään yhtä hyvät & kilpailuviettiset ympärillä. Mutta se kuinka tuo treeni tuonut itsekuria nukkumiseen, syömiseen, koulunkäyntiin ja yleiseen ns vastuusern itsestä - ja vielä useampi vuosi ennen valtion metsäleireilyjä.
Katsotaan kuinka pitkälle pääsee. Jos pelaa edes Veikkausliigassa, hyvä, mutta jos jonain päivänä sanoo ettei jaksa enää sitoutua, se on hänen ikioma päätöksensä. Kustannetaan niin kauan kun on tosissaan _omasta_ halustaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu varmaan lapsesta.
Minä harrastin rytmistä voimistelua sm- ja jopa em-tasolla. Se oli minulle tärkeintä koko elämässä. Rakastin treenaamista ja kisaamista. Itsensä voittaminen oli kaikki kaikessa.
Nykyään olen äiti. Minulla on ura muualla. Olen hyväkuntoinen, kunnianhimoinen ja vieläkin voittaja-asenteella menossa kohti uusia haasteita. Suurin miinus on urheiluvammat, joita ei voi välttää kilpaurheilussa. Nykypäivänä niitä tunnetaan paremmin ja niitä osataan välttää ja hoitaa tehokkaammin.
Oma lapseni harrastaa jalkapalloa, mutta hän viihtyy parhaiten harrastekilpajoukkueessa, joka kilpailee ja treenailee leppoisammin.
Itse harrastin leppoisasti huvin vuoksi, kun taas velipoika painoi musiikin puolella sata lasissa. Itse päädyin aivan muuhun ammattiin, veljestä tuli maailmaa kiertävä kapellimestari. Ymmärtääkseni molemmat olemme elämäämme tyytyväisiä ja muistelemme nuoruusvuosia yhtäläisellä lämmöllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen myös niin että se pitää monesta pahasta pois esim teinivuosina. Ihanaa treenata ja käydä kisamatkoilla. Urheiluvammat tosiaan seuraa loppuelämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni ei ole aikuinen, vaan vasta 17. Itselleni on kuitenkin juuri lähiaikoina kirkastunut, että se aktiivinen musiikin harrastamine voi oikeasti johtaa ammattiin musiikin parissa. Olin jotenkin aina vaan kuvitellut, että se musiikki on vain harrastus. Nyt sitten soitto-opet kilvan kannustavat lasta musiikin alalle. Lapsi itse kauheasti miettii onko tulevaisuus musiikissa vai jollain matemaattisella/teknisellä alalla.
Tämä kuulostaa varmaan typerältä, mutta en ollut edes ajatellut, että tuollaita "vaaraa" olisi. Itse toki valitsee, mutta omassa tylsässä mielessäni esim. DI:n tai koodarin ammatti on paljon helpompi, kuin muusikon tai vaikka säveltäjän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapseni ei ole aikuinen, vaan vasta 17. Itselleni on kuitenkin juuri lähiaikoina kirkastunut, että se aktiivinen musiikin harrastamine voi oikeasti johtaa ammattiin musiikin parissa. Olin jotenkin aina vaan kuvitellut, että se musiikki on vain harrastus. Nyt sitten soitto-opet kilvan kannustavat lasta musiikin alalle. Lapsi itse kauheasti miettii onko tulevaisuus musiikissa vai jollain matemaattisella/teknisellä alalla.
Tämä kuulostaa varmaan typerältä, mutta en ollut edes ajatellut, että tuollaita "vaaraa" olisi. Itse toki valitsee, mutta omassa tylsässä mielessäni esim. DI:n tai koodarin ammatti on paljon helpompi, kuin muusikon tai vaikka säveltäjän.
Aika pieni todennäköisyys on että kenestäkään lapsena urheilleesta tulisi ammattiurheilija. No worries!
minä vaan kysyn kirjoitti:
Miksi lasten ei anneta harrastaa ihan omaksi iloksi, ilman järkyttävää suorittamista ja paineita?
Öh, kyllä yleensä annetaankin. Joskus lapset haluavat ihan itse harrastaa vakavammin. Pitäisikö se ottaa heiltä pois?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsella olisi hyvä olla ainakin yksi harrastus. Mutta vanhempien tehtävänä on varmistaa, ettei harrastus ole koko elämä. Tunnen yhden sm-tason (ex)teini-urheilijan, jolta piti polvet leikata useampaan otteeseen rasitusvammojen takia. Urheilu oli koko elämä ja putosi aika kovaa kun kilpailut kiellettiin.
minä vaan kysyn kirjoitti:
Miksi lasten ei anneta harrastaa ihan omaksi iloksi, ilman järkyttävää suorittamista ja paineita?
Koska lapset itse halusivat treenata tavoitteellisesti, kehittyä ja kilpailla. Kukin valitsemassaan lajissa.
Ja kyllä kannatti. Saivat kokemuksia ja reissuja, joita ei muuten olisi tullut. Kuten myös ystäviä ympäri Eurooppaa. Oppivat sosiaalisuutta ja toimimaan ryhmässä. Nyt kaikki pärjääviä, urheilullisia aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Lapseni ei ole aikuinen, vaan vasta 17. Itselleni on kuitenkin juuri lähiaikoina kirkastunut, että se aktiivinen musiikin harrastamine voi oikeasti johtaa ammattiin musiikin parissa. Olin jotenkin aina vaan kuvitellut, että se musiikki on vain harrastus. Nyt sitten soitto-opet kilvan kannustavat lasta musiikin alalle. Lapsi itse kauheasti miettii onko tulevaisuus musiikissa vai jollain matemaattisella/teknisellä alalla.
Tämä kuulostaa varmaan typerältä, mutta en ollut edes ajatellut, että tuollaita "vaaraa" olisi. Itse toki valitsee, mutta omassa tylsässä mielessäni esim. DI:n tai koodarin ammatti on paljon helpompi, kuin muusikon tai vaikka säveltäjän.
Itse olen pohtinut, kannattaako lapsen harrastukseen välttämättä mahdottomasti panostaa, koska harvoin käy niin hyvin, että siitä tulisi ammatti tai että siitä muuten hyötyisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni ei ole aikuinen, vaan vasta 17. Itselleni on kuitenkin juuri lähiaikoina kirkastunut, että se aktiivinen musiikin harrastamine voi oikeasti johtaa ammattiin musiikin parissa. Olin jotenkin aina vaan kuvitellut, että se musiikki on vain harrastus. Nyt sitten soitto-opet kilvan kannustavat lasta musiikin alalle. Lapsi itse kauheasti miettii onko tulevaisuus musiikissa vai jollain matemaattisella/teknisellä alalla.
Tämä kuulostaa varmaan typerältä, mutta en ollut edes ajatellut, että tuollaita "vaaraa" olisi. Itse toki valitsee, mutta omassa tylsässä mielessäni esim. DI:n tai koodarin ammatti on paljon helpompi, kuin muusikon tai vaikka säveltäjän.
Itse olen pohtinut, kannattaako lapsen harrastukseen välttämättä mahdottomasti panostaa, koska harvoin käy niin hyvin, että siitä tulisi ammatti tai että siitä muuten hyötyisi.
Eikö muka tuntien llo päivässä vuosien ajan ole mitään hyötyä?
Itselläni ei ole kokemusta muusta kuin siitä, että teininä kateellisena olen joskus liikuntatunnin jälkeen treenihallista lähtiessä jäänyt seuraamaan voimistelutreenejä ja toivonut, että olisin itsekin lapsena ja nuorena harrastanut. Omilla vanhemmilla ei ollut sellaiseen aikaa eikä kiinnostusta. Yritin myös aikuisiällä aloittaa, mutta koordinaatio ja ne taidot menevät toistojen kautta lihasmuistiin lapsena ja nuorena helpommin eikä se ole enää yhtä helppoa oppia ja aloittaa aikuisena. Nollasta aloittavien aikuisten treeniryhmiä on myös vaikea löytää.
Tuttavaperheessa on kaksi tyttöä, joista molemmat ovat voimistelujoukkueissa ja toisella jo nyt joku vakavampi loukkaantuminen tai rasitusvamma, joka on laittanut treenit tauolle pidemmäksi aikaa. Joten kyllä näitä yhä on ja sattuu, vaikka tiedetäänkin enemmän.
Miksi esimerkkeinä on vain urheilua?
Miksi ei mainita tavoitteellista esim. musiikki-, kuvataide,- teatteriharrastusta?
Itsellä nyt musiikki ei ollut kovin tavoitteellista. Toki oli tunnin lisäksi omaa harjoittelua, teoriatunteja, sivusoitin, konserttien kuuntelua, yhteissoittoa. Välillä halusin lopettaa, välillä innostuin uudelleen. Nyt aikuisena kun olen tutustunut ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään kulttuuriharrastusta lapsena, ei edes lapsille tehtyjen sarjakuvien lukemista, niin huomaan kuinka paljon oma harrastus on antanut.