Vauvan sukupuoleen pettyminen

Voi ette ymmärrä miltä tällainen tuntuu tahattomasti lapsettomasta.

Toivottavasti rakastat lastasi. Toiset ihmiset eivät saa lasta, vaikka toivoisivat ja yrittäisivät. Meillä on ihania lapsia, tyttöjä ja poikia. Ja kaikki maailman rakkaimpia ❤

Niin, tämä on nykyään yleistä.

Minulla on kolme poikaa ja nimenomaan naisille se tuntuu olevan vaikea asia ja minä olen jotenkin epäonnistunut kun olen tuottanut ”b-luokan” jälkeläisiä. Ilkeitä kommentteja ja kyselyjä lauotaan jopa poikieni kuullen.

Se tuntuu aivan hirveältä, sillä rakastan poikiani yli kaiken ja koen että minun oli tarkoitus saada juuri nämä lapset. En ole pettynyt enkä kärsi.

Sinäkin tulet todennäköisesti rakastamaan poikaasi yli kaiken, kun hänet syliisi annetaan niin tiedät että näin se oli tarkoitettu.

Älä stressaa. Luultavasti väsymys ja unen puute vaikuttaa. Aika varma että kun saat vauvan syliin, et mitään muuta haluaisi. Ja pienet pojat ovat ihan yhtä pieniä ja söpöjä ja hellyttävä kuin tytöt.

Ja isompana sitten, lapsilla on kaikilla oma persoona. Sukupuoli on oikeastaan aika pieni osa siinä millainen lapsi on.. Sukupuoli ei määritä lapsen luonnetta tai mielenkiinnon kohteita.

Sehän tässä onkin ironista: lasta on todella toivottu ja yritetty, hoitojen kautta. Tyttölapsen toiveen intensiivisyys yllätti itsenikin. En ollut edes tiedostanut olettaneeni niin paljon odottavani tyttöä ennen rakenneultraa.

Kokemukset pojista on vähäisiä ja ei nyt negatiivisia, mutta kyllä ”vieraita”. En osaa yhtään samaistua siskoni poikien jatkuvaan painimiseen ja loputtomaan häsläämiseen. En ymmärrä mitään päristelyn ja legojen päälle. Totta kai he ovat ihania lapsia, mutta en osaa yhtään eläytyä siihen maailmaan ja oman lapsen kohdalla nimenomaan se jakaminen olisi kaiken vuorovaikutuksen olennaisin juttu.

Tässä loppua kohden yhden sukulaisen seuraaminen kahden pojan kanssa on tuonut lisää ahdistusta: toisella on levotonta häiriökäyttäytymistä koulussa ja siitä jatkuvasti adhd-selvittelyjä, vanhempi poika taas on isossa syrjäytymisriskissä yläasteen pian päättyessä. Kummankaan kanssa olen ollut vähäisesti tekemisissä, mutta se vähäinen kokemukseni on että heihin on vaikea saada kontaktia ja äitinsä ilmeisesti kokee samaa keinottomuutta ja on pyytänyt lastensuojelusta apua esikoisensa yhteiskuntaan mukaan auttamiseksi.

Omissa mielikuvissani tytön kanssa läheisyys syntyisi itsestään ja jakaisin hänen kanssaan niitä samoja asioita joita mummo ja äiti aikanaan minun kanssani:

askartelimme tarroilla ja kiiltokuvilla, marjastimme, hoidimme eläimiä, ratsastimme, leivoimme...kaikkea sitä ”vaaleanpunaista äiti-tytär-aikaa” mitä en ilmeisesti saa koskaan itse kokea.

Joku rohkaisi ajattelemaan asiaa puolisoni kautta, se oli kyllä hyvä vinkki... Hän on hieno mies ja todella hyvä miehen malli ja samaistumispinta kasvulle. Ehkäpä yritän siihen ja meidän kahden väliseen rakkauteen luottaa tänä vaikeana aikana enemmän.

Ap

Kiittämättömyys on maailman palkka.

Sinä pystyt ihan hyvin pojankin kanssa leipomaan ja marjastamaan. Ihan kaikki lapset tykkäävät eläimistä. Hyvin teillä menee. Lapsi tulee kummallekin tutuksi pelkän hoivan kautta.

Vierailija kirjoitti:

Niin, tämä on nykyään yleistä.

Minulla on kolme poikaa ja nimenomaan naisille se tuntuu olevan vaikea asia ja minä olen jotenkin epäonnistunut kun olen tuottanut ”b-luokan” jälkeläisiä. Ilkeitä kommentteja ja kyselyjä lauotaan jopa poikieni kuullen.

Se tuntuu aivan hirveältä, sillä rakastan poikiani yli kaiken ja koen että minun oli tarkoitus saada juuri nämä lapset. En ole pettynyt enkä kärsi.

Sinäkin tulet todennäköisesti rakastamaan poikaasi yli kaiken, kun hänet syliisi annetaan niin tiedät että näin se oli tarkoitettu.

Samaa kohtaa kolmen tytön äitinä. Säälitään, kun ei ole sitä poikaa, joka jatkaa sukua. Etenkin vanhemmilla ihmisillä on sellaisia asenteita, että poika pitäisi olla. Appiukko kysyi mieheltä tpisen tytln syntymän jälkeen, että onko mies pettynyt, kun tuli toinen tyttö ja anoppi selitti loppuraskaudesta nähneensä unta, että ultraus oli väärässä ja poika se on. Ja aina muistavat hehkuttaa, jos tutuille on syntynyt lapsenlapsiksi poikia.

Vierailija kirjoitti:

Toivon itse poikaa jos joskus lapsen saan. Meillä on suvussa niin paljon naistenvaivoja ja äidiltä tyttärelle periytyvä sairaus, että toivon lapsen omaksi parhaaksi tämän olevan poika. Tyttö saattaisi joutua kärsimään runsaista menkoista ja siten raudanpuutteesta, pcos:stä, lapsettomuudesta ja kilpirauhasvaivoista. Jos olisi poika, ainoa risti kannettavaksi voi olla lukihäiriö (tätä on meidän molempien suvuissa, ja myös se tyttö voisi tämän saada). Ja plus tytön murrosikä voi olla ihan hirveä, sitäkin suvussamme ihan tarpeeksi.

Noihin sairauksiin on helppo, halpa, yksinkertainen ratkaisu ja hoito: e-pillerit.

Ap, myös tyttö voi syrjäytyä ja tulla kriminaaliksi yhtä hyvin. Eikä tyttö ole välttämättä kiltti eikä poika raisu.

Samaistun. Esikoiseni paljastui pojaksi ultrassa ja olin pettynyt, olisin halunnut tytön. Toisaalta jo raskauden alussa valmistauduin ajatukseen, että vaikka haluan tytön niin sieltä saattaa tulla poika. Ajatus, että pääasia, että lapsi on terve auttoi minua. Lähipiirissäni ja suvussani on kärsitty lapsettomuudesta, tämänkin tajuaminen auttoi, että joillain on asiat noin huonosti. Varmaan jos itse olisin yrittänyt 6 vuotta lasta niin siinä vaiheessa olisi ihan sama mitä sukupuolta lapsi on.

Minulla raskaus alkoi heti, sekin oli minulle shokki, luulin että raskautumiseen menee vähintään useampi kuukausi tai jopa vuosia. En ehtinyt totuttautumaan ajatukseen, että tulen raskaaksi, kun raskaus tärppäsi ekasta kierrosta. Paljon surkuttelin ja pohdin, että onkohan tämä raskaus sittenkin virhe, haluanko tätä todella, olisiko sittenkin pitänyt odottaa vielä pari vuotta. Kaikenlaista negatiivista pyörittelin päässäni.

Heti synnytyksen jälkeen en ollut kovin kiinnostunut lapsesta, olin niin kipeä ja väsynyt. Imetykset, navanpuhdistukset ja vaipanvaihdot hoidin asianmukaisesti, mutta lapseen kunnolla kiinnyin vasta kun vauva oli päälle kuukauden ikäinen. Eli ei kannata pelästyä, jos äidinrakkaus ei pöllähdä heti synnytyksen jälkeen, kyllä se sieltä tulee, joillain vain vähän myöhemmin.

Itse koin tästä alun tunteettomuudesta paineita, tv:ssä naiset aina itkevät synnytyksen jälkeen onnesta ja vauvablogeissa puhutaan jostain vauvakuplasta, jossa tuore äiti on aivan vauvansa lumoissa. Tuli tunne, että minussa on jotain vikaa kun en tunne samoin kuin nuo naiset.

Minulla oli myös synnytyksen jälkeen kovia kipuja, vaikka synnytys meni hyvin ja normaalisti alakautta ilman kummempia ongelmia. Kun synnytyksen jälkeiset kivut helpottivat siinä ensimmäisen kuukauden jälkeen, niin jaksoin kiinnostua vauvastani. Ehkä kivuillakin oli oma osansa tunteettomuuteeni, minua kiinnosti vain oman olon helpottaminen ja lepääminen, kaikki pakolliset arjen pyörittämiset ja vauvan hoitaminen ärsyttivät, koska seisominen ja käveleminen sattuivat ja rinnatkin olivat todella kipeät maidonnoususta ja imetyksestä. Sitä oli kuvitellut, että kipu loppuu heti synnytyksen jälkeen, mutta eikun sen jälkeen tuli sitten kaikkia uusia kipuja ja vaivoja. Onneksi lapsen isä ja muu tukiverkosto oli innolla auttamassa aluksi niin sain paljon levätä ja vauvalla oli muitakin lepertelijöitä kuin äiti ympärillään.

Kommenteistakin huomaa että tää aihe on vaikea ottaa esille ja täydellisemmät vanhemmat kertoo kuinka et saisi ajatella.

Vanhemmuuteen liittyy niin paljon tunteita eikä niihin kaikkiin osaa itse varautuakaan.

Mulla oli pinttynyt ajatus siitä että mulle tulee tyttö ja poika. No, mulla on nyt kaks poikaa. Kun toisen ultrassa selvisi että poika tulee, ajattelin että no näinhän sen pitääkin olla. Olin etukäteen pelännyt miten reagoisin. Kaikki meni hyvin.

Nyt kuitenkin kun ympärillä 5 tuttua on saanut tytön huomaan ajatuksissani olevan pientä katkeruutta. Miksi mä en saanut omaa pientä tyttöä....

Mutta ei tämä vähennä rakkautta poikiani kohtaan.

Lapsiluku on täynnä ja näillä mennään. 😊

Vierailija kirjoitti:

Sehän tässä onkin ironista: lasta on todella toivottu ja yritetty, hoitojen kautta. Tyttölapsen toiveen intensiivisyys yllätti itsenikin. En ollut edes tiedostanut olettaneeni niin paljon odottavani tyttöä ennen rakenneultraa.

Kokemukset pojista on vähäisiä ja ei nyt negatiivisia, mutta kyllä ”vieraita”. En osaa yhtään samaistua siskoni poikien jatkuvaan painimiseen ja loputtomaan häsläämiseen. En ymmärrä mitään päristelyn ja legojen päälle. Totta kai he ovat ihania lapsia, mutta en osaa yhtään eläytyä siihen maailmaan ja oman lapsen kohdalla nimenomaan se jakaminen olisi kaiken vuorovaikutuksen olennaisin juttu.

Tässä loppua kohden yhden sukulaisen seuraaminen kahden pojan kanssa on tuonut lisää ahdistusta: toisella on levotonta häiriökäyttäytymistä koulussa ja siitä jatkuvasti adhd-selvittelyjä, vanhempi poika taas on isossa syrjäytymisriskissä yläasteen pian päättyessä. Kummankaan kanssa olen ollut vähäisesti tekemisissä, mutta se vähäinen kokemukseni on että heihin on vaikea saada kontaktia ja äitinsä ilmeisesti kokee samaa keinottomuutta ja on pyytänyt lastensuojelusta apua esikoisensa yhteiskuntaan mukaan auttamiseksi.

Omissa mielikuvissani tytön kanssa läheisyys syntyisi itsestään ja jakaisin hänen kanssaan niitä samoja asioita joita mummo ja äiti aikanaan minun kanssani:

askartelimme tarroilla ja kiiltokuvilla, marjastimme, hoidimme eläimiä, ratsastimme, leivoimme...kaikkea sitä ”vaaleanpunaista äiti-tytär-aikaa” mitä en ilmeisesti saa koskaan itse kokea.

Joku rohkaisi ajattelemaan asiaa puolisoni kautta, se oli kyllä hyvä vinkki... Hän on hieno mies ja todella hyvä miehen malli ja samaistumispinta kasvulle. Ehkäpä yritän siihen ja meidän kahden väliseen rakkauteen luottaa tänä vaikeana aikana enemmän.

Ap

Noita kaikkia asioita voit tehdä myös pojan kanssa, vaikka ne pojat painisi ja riehuisi muiden poikien kanssa niin ei ne sitä samaa vanhempien kanssa halua tehdä. Kaikki kolme poikaani tykkäävät leipoa, askarrella, marjastaa, rakastavat eläimiä ja kaikkea muutakin laatuaikaa vanhemman kanssa. Ei nämä ole mitään sukupuoleen sidottuja harrastuksia. Näiden lisäksi poikani tykkäävät myös tehdä niitä ”poikamaisia” juttuja, joita tekevät enemmän isänsä kanssa.

Pojista löytyy paljon herkkyyttä kunhan vaan avataan silmät sille. Tällaiset stereotyyppiset ajatukset pojista eivät ole hyväksi kenellekään, ei pojat ole mitään luolaihmisiä jotka vaan riehuvat vaan kokonaisia ihmisiä ajatuksineen ja tunteineen.

Vierailija kirjoitti:

Itse en tiennyt toivovani tyttöä ennenkuin huomasin rakenneultran jälkeen pettyneeni uutiseen, että meille tuleekin poika. Pettymys meni kyllä ohi ja nyt odotan poikaa ihan innoissani mutta välillä tulee niitä pettymyksen tunteita etenkin, kun ystävä odottaa tyttöä.

Kiinnostavaa kyllä omat pelot ja ahdistuksen tunteet liittyvät pitkälti samoihin asioihin kuin sinulla. Osaanko kasvattaa yhteiskuntakelpoisen pojan? Mitä jos siitä tulee kamalan raisu, väkivaltainen ja hän käyttää päihteitä? Tai joku duudsoni. Paljon on kuitenkin kyse luonteesta ja muista ominaisuuksista. Ehkä julkisessa keskustelussa pojat on myös unohdettu ja nostetaan esiin miten tytöistä kasvatetaan koodareita, johtajia ja kapinallisia.

Ehkä tyttöä odottaessa pelot olisivat erilaisia. Poikien maailma on kuitenkin suhteellisen vieras itselleni. Puhuin tästä neuvolassa ja siellä sanottiin, että tämä on suhteellisen yleistä, koska poika avaa ihan uudenlaisen maailman. Tyttöjen maailma on naisille jokseenkin tuttu ja sen säännöt on tiedossa.

Tällä hetkellä olen sinut asian kanssa mutta seuraavissa raskauksissa tyttötoive on varmasti kovempi.

Nyt sain kyllä uutta tietoa siitä, miten eri tavalla ihmiset maailmaa kokevat. Että kokisi toisen sukupuolen elämän vieraana tai ei-samastuttavana. Onhan naisilla ja miehillä eri lainalaisuuksia, mutta yhtä paljon elämät ja kokemukset vaihtelevat ihmisillä yleensä, sukupuoleen katsomatta.

Olen kokenut, että voin ymmärtää miespuolisten elämää, tunnenhan syvällisesti isäni, veljeni, puolisoni ja miespuolisten ystävien elämää ja kokemuksia. Olen keskustellut ja kuunnellut. Huomannut, itse, että sukupuoli vähiten määrittää, "kuka asuu sisällä". En tiennyt, että tyttöjen maailmassa on jotkut tyttöjen säännöt erikseen. Joitakin ilmiöitä toki on, mutta eivät ne kiveenhakattuja ole. Ei siis mitenkään moralisoiden tämä, vaan onpa supermielenkiintoista, en ole ikinä kuullut tällaisestä. Taas avautui maailmankuva hieman, jännä ilmiö jos melko yleinenkin. Ihan loogista toki kun asiaa pohtii, mutta itselleni taas vieras asia.

Juu eivät ole ”luolaihmisiä”, tiedetään... Se vain on erilaista. Esimerkiksi joulun vietimme siskoni kanssa yhdessä: 4 poikaa touhusivat legojensa ja rakettien kanssa, välillä vinhasti pulkkamäessä alvariinsa toisilleen lumipesuja antaen. Perheen ainoa tyttö hoiteli ja esitteli minulle pienissä matkalaukuissa asuvia muovieläimiä ja niiden hoitoa. Voi että miten paljon helpompi ja tutumpi pinta minulle!

Edelleen painotan: perheen pojat ovat ihania muksuja ja täysin hyväntahtoisesti melskaavat menemään, minä vain en pääse siihen emotionaalisesti mukaan. Ja pelkään kuollakseni että olisin heille siksi huono vanhempi, jos olisin heidän äitinsä.

Kiitos kaikille muillekin asiallisesti ja toiveikkaasti kommentoineille, antaa minulle lohtua. Olen jotenkin tosi itkuinen ja murheissani ollut koko aamupäivän. Tuntuu niin kamalalta että synnytyksen kynnyksellä voi tuntuakin tältä, etenkin kun luulin jo käsitelleeni ja hyväksyneeni asian noin kuukausi rakenneultrasta.

Ap

Sulla nyt on vaan tietynlainen kokemus pojista ja tytöistä, etkä vissiin nähdä laatikon ulkopuolelle. Esimerkiksi lapsuudenkaverini; kaksoset, tyttö ja poika. Tyttö oli rämäpää ja levoton säheltäjä, joka pelasi lätkää, jalkapalloa ja kaikkea mahdollista urheilua, ei ollut yhtään kiinnostunut mistään askarteluista tai marjaretkistä. Poika oli rauhallinen ja kiltti, teki mielellään pikkutarkkoja hommia ja luki kirjoja.

Ap, älä säikähdä tunteita. Noita tunteita on monilla, niistä ei vaan monet uskalla puhua kun jotkut heti tulevat tyrmäämään ja moittimaan. Onko lapsi esikoinen? Lupaan, että sukupuolella ei enää ole sinulle niin iso merkitys kun lapsi syntyy, kasvaa ja pääset tutustumaan häneen persoonana :) Nuo tunteet menevät kyllä ohi. 

Minä olen kasvanut siskojen keskellä ja naisvaltaisessa ja yleisesti rauhallisesti käyttäytyvien lasten suvussa. Miehen suvussa on paljon poikia monissa perheissä ja monet tosi villejä tapauksia. Oma esikoiseni on poika ja olin häntä odottaessani kauhuissani kun kuulin että poika tulee. Pelkäsin, että lapsi riehuu, hakkaa, potkii, kiusaa eläimiä jne. mitä olen miehen veljen perheessä nähnyt. Näin jälkikäteen ajateltuna nuo tunteet ja ennakkoluulot olivat aivan hölmöjä :D Jokainen lapsi on erilainen. Meille tuli rauhallinen poika, joka tykkää vaaleanpunaisesta ja punaisesta, eläimistä, lukemisesta, lautapelien pelaamisesta ja leipomisesta. Aivan mahtava kaveri kaikkeen tekemiseen ja todella miettiväinen ja empaattinen <3 Nyt odotan toista ja pian rakenneultra edessä. En aio kysyä sukupuolta siitä syystä, että haluan ettei minulle tällä kertaa tule mitään ennakkoluuloja tai -odotuksia vauvasta pelkän sukupuolen perusteella. Raskaana ollessa väkisinkin pohtii millainen vauva tulee kun häneen ei vielä pääse oikeasti tutustumaan :)

Jos nuo tunteet tuntuvat hankalilta vielä lapsen syntymän jälkeenkin, pyydä neuvolasta keskusteluapua. Ja nauti vauvasta kun hän syntyy <3

Mikään ei ole vastenmielisempää kuin stereotyyppiset sukupuoliroolit ja lapsen näkeminen vain tämän roolin kautta.

Miten ap voit elää miespuolisen puolison kanssa (jos elät), jos miessukupuolen kanssa on niin mahdotonta?

Vierailija kirjoitti:

Sehän tässä onkin ironista: lasta on todella toivottu ja yritetty, hoitojen kautta. Tyttölapsen toiveen intensiivisyys yllätti itsenikin. En ollut edes tiedostanut olettaneeni niin paljon odottavani tyttöä ennen rakenneultraa.

Kokemukset pojista on vähäisiä ja ei nyt negatiivisia, mutta kyllä ”vieraita”. En osaa yhtään samaistua siskoni poikien jatkuvaan painimiseen ja loputtomaan häsläämiseen. En ymmärrä mitään päristelyn ja legojen päälle. Totta kai he ovat ihania lapsia, mutta en osaa yhtään eläytyä siihen maailmaan ja oman lapsen kohdalla nimenomaan se jakaminen olisi kaiken vuorovaikutuksen olennaisin juttu.

Tässä loppua kohden yhden sukulaisen seuraaminen kahden pojan kanssa on tuonut lisää ahdistusta: toisella on levotonta häiriökäyttäytymistä koulussa ja siitä jatkuvasti adhd-selvittelyjä, vanhempi poika taas on isossa syrjäytymisriskissä yläasteen pian päättyessä. Kummankaan kanssa olen ollut vähäisesti tekemisissä, mutta se vähäinen kokemukseni on että heihin on vaikea saada kontaktia ja äitinsä ilmeisesti kokee samaa keinottomuutta ja on pyytänyt lastensuojelusta apua esikoisensa yhteiskuntaan mukaan auttamiseksi.

Omissa mielikuvissani tytön kanssa läheisyys syntyisi itsestään ja jakaisin hänen kanssaan niitä samoja asioita joita mummo ja äiti aikanaan minun kanssani:

askartelimme tarroilla ja kiiltokuvilla, marjastimme, hoidimme eläimiä, ratsastimme, leivoimme...kaikkea sitä ”vaaleanpunaista äiti-tytär-aikaa” mitä en ilmeisesti saa koskaan itse kokea.

Joku rohkaisi ajattelemaan asiaa puolisoni kautta, se oli kyllä hyvä vinkki... Hän on hieno mies ja todella hyvä miehen malli ja samaistumispinta kasvulle. Ehkäpä yritän siihen ja meidän kahden väliseen rakkauteen luottaa tänä vaikeana aikana enemmän.

Ap

Jos aivan rehellinen olen, niin saattaa olla että sinulla on paremmat mahdollisuudet onnistua pojan kuin tytön äitinä.

On varsin epärealistista ajatella, että 2020-luvulla syntyvä lapsi tykkää kiiltokuvista tai ”vaaleanpunaisesta äiti-tytär-ajasta” vain haarovälinsä perusteella ja siksi että sinä ja äitisi ja mummosi ovat tykänneet.

Tällaisen ”itsestään syntyvän läheisyyden” vaatiminen biologisen sukupuolen pohjalta on perustavanlaatuista kylenemättömyyttä nähdä ihmistä itseään. Nuoret sen ymmärtävät, ja muunsukupuolisuuden kokemus kumpuaa osittain juuri ihmisen typistämisestä pelkäksi stereotyypiksi.

Voit itse tunnustella omia tunteitasi miettimällä vaikkapa, että tyttäresi innostuisi kiiltokuvien Ja hevosiin sijasta nykypäivän muotitansseista ja keikuttaisi lantiota jo 6-vuotiaana (kyllä, omassa naapurustossani on tällainen). Huomaat, että ei se lapsen sukupuoli ole sinulle tärkeä vaan se, että hän toteuttaa sukupuoltaan haluamallasi tavalla.

Olisikohan siskon perheessä isompiakin elämänhallinnan ongelmia? Itselläni yläkoululainen poika, joka on aina ollut älykäs, rauhallinen, vähän introvertti ja koulussa hyvin pärjäävä. Nyt yläkoulussa on vielä jonkinlainen kunnianhimo tullut näkyviin, hän asettaa itse itselleen aika vaativiakin tavoitteita.

Väkivaltaisesta ja päihteitä käyttävästä miehestähän voi tulla vaikka kuinka menestynyt, esimerkiksi nyrkkeilijä tai sound cloud räppäri!