Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ihmettelen monesti miten joku ihminen voi rakastua tai kaivata toista. Myös se ihmetyttää että miksi ns läheisen kuolemaa surraan. Mikä minussa on vikana?
Kommentit (25)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja! Olet tyypillinen tunnekylmä, välinpitämätön sekä ilkeä suomalainen joten ei mikään ihme.... Onneksi minun ei tarvitse enää tulevaisuudessa olla tekemisissä suomalaisten kanssa vaan muutan pois tästä tunnekylmien sekä ilkeiden ihmisten maasta jossa ei pääse koskaan naimisiin eikä saa suudella, ja halia vähintää 450 kertaa päivässä kunnes kiintiö on täynnä, ja se kiintiöhän ei tule koskaan täyteen :( :( :(
Kyllä olet jollain tavalla vammainen. Ei ole normaalia jos ei tunne noita tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kieltämättä kuulostat vähän psykopaattiselta. Onko sinulla traumaattinen tai turvaton lapsuus?
Ihmiset ovat sosiaalisia laumaeläimiä. Empatia ja tarve olla yhteydessä muihin ihmisiin on meille ominaista. Tuskin kukaan hankkisi esim lapsia tai parisuhdetta jos ei kokisi mitään yhteenkuuluvuutta tai rakkautta näihin omiin perheenjäseniin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ollut traumaattinen lapsuus ja isäni teki itsarin kun olin ihan pieni. Ilmeisesti jonkin verran väkivaltaa äitiäni kohtaan oli. Muistan jotakin. Äiti hakeutui heti uusiin naimisiin ja siitä miehestä tuli tärkeämpi kuin minä. Ap
Olen samanlainen. En tajua miten ihmiset surevat läheisen kuolemaa. Isän kuolema oli hiukan surullinen koska välit jäivät selvittämättä, äidin kuolema juhlapäivä kun pääsi pois ja oma stressi poistui sekin.
Suhteeni ovat aina päättyneet jotenkin surullisesti tai selvittämättä, siksi en kaipaakaan enää romanttista suhdetta, enkä tajua miten jotkut jaksavat kärsiä suhteiden takia.
En tajua mitä on kaipaus tms. eikö se ole läheisriippuvuutta?
Minulla oli turvaton ja traumaattinen lapsuus. Olen terapiat tehnyt, nyt hyväksynyt menneen kiitollisena, mutta hei, en todellakaan kaipaa, haikaile suhdetta tai kaipaa menneitä vanhempia.
Kissani kuoli vastikään en oikeastaan sitäkään surrut, sekin oli helpotus kun oli raukka sairastanut pitkään.
Pitäisikö vaihtaa alaa? Minulta sujuisi brutaalit duunit, joita moni muu ei tekisi. Raha kiinnostaa, koska rahan menettäminen tai sen puute on ollut ainoita suuria surujani elämässäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On ollut traumaattinen lapsuus ja isäni teki itsarin kun olin ihan pieni. Ilmeisesti jonkin verran väkivaltaa äitiäni kohtaan oli. Muistan jotakin. Äiti hakeutui heti uusiin naimisiin ja siitä miehestä tuli tärkeämpi kuin minä. Ap
No tämä selittää. Olen pahoillani puolestasi ap. Ilmeisesti kuitenkin tiedostat asian ja sinulla olisi kaipuu korjata se? Se on täysin mahdollista, vaikka voi viedä kauan aikaa. Suosittelen psykoterapiaa. Sinä ansaitset tuntea rakkautta ja kokea itsesi rakastetuksi, älä luovu toivosta.
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlainen. En tajua miten ihmiset surevat läheisen kuolemaa. Isän kuolema oli hiukan surullinen koska välit jäivät selvittämättä, äidin kuolema juhlapäivä kun pääsi pois ja oma stressi poistui sekin.
Suhteeni ovat aina päättyneet jotenkin surullisesti tai selvittämättä, siksi en kaipaakaan enää romanttista suhdetta, enkä tajua miten jotkut jaksavat kärsiä suhteiden takia.
En tajua mitä on kaipaus tms. eikö se ole läheisriippuvuutta?
Minulla oli turvaton ja traumaattinen lapsuus. Olen terapiat tehnyt, nyt hyväksynyt menneen kiitollisena, mutta hei, en todellakaan kaipaa, haikaile suhdetta tai kaipaa menneitä vanhempia.
Kissani kuoli vastikään en oikeastaan sitäkään surrut, sekin oli helpotus kun oli raukka sairastanut pitkään.
Pitäisikö vaihtaa alaa? Minulta sujuisi brutaalit duunit, joita moni muu ei tekisi. Raha kiinnostaa, koska rahan menettäminen tai sen puute on ollut ainoita suuria surujani elämässäni.
tarkoitatko esim palkkamurhaaja, pyöveli tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ollut traumaattinen lapsuus ja isäni teki itsarin kun olin ihan pieni. Ilmeisesti jonkin verran väkivaltaa äitiäni kohtaan oli. Muistan jotakin. Äiti hakeutui heti uusiin naimisiin ja siitä miehestä tuli tärkeämpi kuin minä. Ap
No tämä selittää. Olen pahoillani puolestasi ap. Ilmeisesti kuitenkin tiedostat asian ja sinulla olisi kaipuu korjata se? Se on täysin mahdollista, vaikka voi viedä kauan aikaa. Suosittelen psykoterapiaa. Sinä ansaitset tuntea rakkautta ja kokea itsesi rakastetuksi, älä luovu toivosta.
Olen aloittanut psykoterapiassa käynnit muutama kk sitten. Haluan muuttua ja alkaa tuntemaan. Toivottavasti saan apua tähän. Ja kiitos kannustavista sanoista. Ap
Vierailija kirjoitti:
On ollut traumaattinen lapsuus ja isäni teki itsarin kun olin ihan pieni. Ilmeisesti jonkin verran väkivaltaa äitiäni kohtaan oli. Muistan jotakin. Äiti hakeutui heti uusiin naimisiin ja siitä miehestä tuli tärkeämpi kuin minä. Ap
Ok. Olet siis aivan normaali tunteva ihminen. Sinulla on kaikki tunteet kuten kaikilla muillakin, mutta olet vain vaikeasti traumatisoitunut. Välttelet tuntemista koska olet kokenut sietämättömiä tunteita lapsuudessasi. Pelkäät sitä kipua. Sinulla on kaikki ne tunteet mitä on muillakin, mutta olet vain vaientanut niiden äänet jotta et kuule niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ollut traumaattinen lapsuus ja isäni teki itsarin kun olin ihan pieni. Ilmeisesti jonkin verran väkivaltaa äitiäni kohtaan oli. Muistan jotakin. Äiti hakeutui heti uusiin naimisiin ja siitä miehestä tuli tärkeämpi kuin minä. Ap
No tämä selittää. Olen pahoillani puolestasi ap. Ilmeisesti kuitenkin tiedostat asian ja sinulla olisi kaipuu korjata se? Se on täysin mahdollista, vaikka voi viedä kauan aikaa. Suosittelen psykoterapiaa. Sinä ansaitset tuntea rakkautta ja kokea itsesi rakastetuksi, älä luovu toivosta.
Sori että hyppään tähän mukaan, mutta olenkin varmaan jokseenkin psykopaattinen, mutta olen kauan sitten menettänyt uskoni siihen että olisin läheisyyden ja rakkauden arvoinen. Mielestäni minussa ei ole mitään sellaista jota normaali ihminen pitäisi miellyttävänä, kaikki jotka ovat olleet kiinnostuneet minusta ovat olleet kiinnostuneet jostain fantasia-hahmosta ja jättäneet kun ovat nähneet millainen olen.
Kaikki ne ominaisuudet jotka omasta mielestäni ovat hyviä, eivät tee ketään vetovoimaiseksi. Nuorena oli vain seksi jolla sain kumppaneita, nyt kun ei enää pokka kestä nakuna niin sekin jäänyt vetovoimatekijöistä pois.
Ei rakastetuksi tuleminen ole mikään ihmisoikeus, se on luksusta joihin vain harvoilla on mahdollisuus.
Minusta on ihan ok olla oma itseni ja ikääntyvä erikoinen ihminen. Ei tarvetta miellyttää ketään, ei auta eikä tuo mitään tulleessaan. Omana itsenä pysyy hyvin syrjässä.
Olen miettinyt ihan samaa ja vähän ihmetellyt miten eläkeikää lähestyvä tarvitsee kuukauden sairasloman iäkkään vanhempansa kuoleman takia. Se toki on traagista, jos lapsi tai nuori (alle 50-vuotias) kuolee, mutta tuntuu oudolta mennä täysin toimintakyvyttömäksi luonnollisesti elämään kuuluvan asian takia. En myöskään käsitä miten joku muistelee vuosikymmeniä jotain nuoruudenrakastettuaan ja tuntee esim. hirveää katkeruutta.
En mielestäni ole ollenkaan tunteeton, oikeastaan olen hyvinkin herkkä ja voin itkeä esim. eläinten ja lasten kärsimyksiä. Yllä olevaan en vaan osaa samaistua.
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlainen. En tajua miten ihmiset surevat läheisen kuolemaa. Isän kuolema oli hiukan surullinen koska välit jäivät selvittämättä, äidin kuolema juhlapäivä kun pääsi pois ja oma stressi poistui sekin.
Suhteeni ovat aina päättyneet jotenkin surullisesti tai selvittämättä, siksi en kaipaakaan enää romanttista suhdetta, enkä tajua miten jotkut jaksavat kärsiä suhteiden takia.
En tajua mitä on kaipaus tms. eikö se ole läheisriippuvuutta?
Minulla oli turvaton ja traumaattinen lapsuus. Olen terapiat tehnyt, nyt hyväksynyt menneen kiitollisena, mutta hei, en todellakaan kaipaa, haikaile suhdetta tai kaipaa menneitä vanhempia.
Kissani kuoli vastikään en oikeastaan sitäkään surrut, sekin oli helpotus kun oli raukka sairastanut pitkään.
Pitäisikö vaihtaa alaa? Minulta sujuisi brutaalit duunit, joita moni muu ei tekisi. Raha kiinnostaa, koska rahan menettäminen tai sen puute on ollut ainoita suuria surujani elämässäni.
Kiintymys ja läheisriippuvuus ovat eri asioita. Ei siinä ole mitään läheisriippuvaista että haluan viettää aikaa mieheni kanssa ja olisin täysin murheen murtama jos hänelle tapahtuisi jotain, sillä elämäni jakaminen hänen kanssaan luo minulle ihan hirveästi iloa ja hyvänolontunnetta. Jos vaikka näen kauniin maiseman, niin siitä nauttiminen hänen kanssaan on vieläkin hienompaa kuin yksin. Mieheni ei koskaan aiheuta minulle mitään kärsimystä, vaan on tuki ja turva.
Sen sijaan yksi kaverini on läheisriippuvainen ja takertuu inhottavaan mieheensä, vaikka tämä on mm. sanonut että kaverini ja heidän yhteinen lapsensa ovat pilanneet hänen elämänsä. Mies huutaa ja raivoaa ja syyttelee. Huomaat varmaan eron näissä tilanteissa.
Jos menettäisin mieheni, niin suru tulisi ainakin kahdesta asiasta: siitä, että häneltä jäisi niin paljon elämättä ja kokematta, ja siitä että en enää koskaan voisi nauttia hänen seurastaan. Jotkut ihmiset vaan ovat toisilleen täydellistä seuraa. En tiedä onko sinulla lempiruokia, mutta jos on niin kuvittele, että lempiruokaasi ei yhtäkkiä enää saisi. Sitten kerro tuntemus sadalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ollut traumaattinen lapsuus ja isäni teki itsarin kun olin ihan pieni. Ilmeisesti jonkin verran väkivaltaa äitiäni kohtaan oli. Muistan jotakin. Äiti hakeutui heti uusiin naimisiin ja siitä miehestä tuli tärkeämpi kuin minä. Ap
No tämä selittää. Olen pahoillani puolestasi ap. Ilmeisesti kuitenkin tiedostat asian ja sinulla olisi kaipuu korjata se? Se on täysin mahdollista, vaikka voi viedä kauan aikaa. Suosittelen psykoterapiaa. Sinä ansaitset tuntea rakkautta ja kokea itsesi rakastetuksi, älä luovu toivosta.
Sori että hyppään tähän mukaan, mutta olenkin varmaan jokseenkin psykopaattinen, mutta olen kauan sitten menettänyt uskoni siihen että olisin läheisyyden ja rakkauden arvoinen. Mielestäni minussa ei ole mitään sellaista jota normaali ihminen pitäisi miellyttävänä, kaikki jotka ovat olleet kiinnostuneet minusta ovat olleet kiinnostuneet jostain fantasia-hahmosta ja jättäneet kun ovat nähneet millainen olen.
Kaikki ne ominaisuudet jotka omasta mielestäni ovat hyviä, eivät tee ketään vetovoimaiseksi. Nuorena oli vain seksi jolla sain kumppaneita, nyt kun ei enää pokka kestä nakuna niin sekin jäänyt vetovoimatekijöistä pois.
Ei rakastetuksi tuleminen ole mikään ihmisoikeus, se on luksusta joihin vain harvoilla on mahdollisuus.
Minusta on ihan ok olla oma itseni ja ikääntyvä erikoinen ihminen. Ei tarvetta miellyttää ketään, ei auta eikä tuo mitään tulleessaan. Omana itsenä pysyy hyvin syrjässä.
Pahoillani puolestasi, mutta taisi se juna män jo
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt ihan samaa ja vähän ihmetellyt miten eläkeikää lähestyvä tarvitsee kuukauden sairasloman iäkkään vanhempansa kuoleman takia. Se toki on traagista, jos lapsi tai nuori (alle 50-vuotias) kuolee, mutta tuntuu oudolta mennä täysin toimintakyvyttömäksi luonnollisesti elämään kuuluvan asian takia. En myöskään käsitä miten joku muistelee vuosikymmeniä jotain nuoruudenrakastettuaan ja tuntee esim. hirveää katkeruutta.
En mielestäni ole ollenkaan tunteeton, oikeastaan olen hyvinkin herkkä ja voin itkeä esim. eläinten ja lasten kärsimyksiä. Yllä olevaan en vaan osaa samaistua.
Samaa mieltä! Sama täällä, eilen näin kun joku ajoi pulun päälle ja itkin sitä, mutta pomon isä kuoli joka oli vanha ukko, en tajua miksi se on ollut jo kuukauden pois töistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlainen. En tajua miten ihmiset surevat läheisen kuolemaa. Isän kuolema oli hiukan surullinen koska välit jäivät selvittämättä, äidin kuolema juhlapäivä kun pääsi pois ja oma stressi poistui sekin.
Suhteeni ovat aina päättyneet jotenkin surullisesti tai selvittämättä, siksi en kaipaakaan enää romanttista suhdetta, enkä tajua miten jotkut jaksavat kärsiä suhteiden takia.
En tajua mitä on kaipaus tms. eikö se ole läheisriippuvuutta?
Minulla oli turvaton ja traumaattinen lapsuus. Olen terapiat tehnyt, nyt hyväksynyt menneen kiitollisena, mutta hei, en todellakaan kaipaa, haikaile suhdetta tai kaipaa menneitä vanhempia.
Kissani kuoli vastikään en oikeastaan sitäkään surrut, sekin oli helpotus kun oli raukka sairastanut pitkään.
Pitäisikö vaihtaa alaa? Minulta sujuisi brutaalit duunit, joita moni muu ei tekisi. Raha kiinnostaa, koska rahan menettäminen tai sen puute on ollut ainoita suuria surujani elämässäni.
Kiintymys ja läheisriippuvuus ovat eri asioita. Ei siinä ole mitään läheisriippuvaista että haluan viettää aikaa mieheni kanssa ja olisin täysin murheen murtama jos hänelle tapahtuisi jotain, sillä elämäni jakaminen hänen kanssaan luo minulle ihan hirveästi iloa ja hyvänolontunnetta. Jos vaikka näen kauniin maiseman, niin siitä nauttiminen hänen kanssaan on vieläkin hienompaa kuin yksin. Mieheni ei koskaan aiheuta minulle mitään kärsimystä, vaan on tuki ja turva.
Sen sijaan yksi kaverini on läheisriippuvainen ja takertuu inhottavaan mieheensä, vaikka tämä on mm. sanonut että kaverini ja heidän yhteinen lapsensa ovat pilanneet hänen elämänsä. Mies huutaa ja raivoaa ja syyttelee. Huomaat varmaan eron näissä tilanteissa.
Jos menettäisin mieheni, niin suru tulisi ainakin kahdesta asiasta: siitä, että häneltä jäisi niin paljon elämättä ja kokematta, ja siitä että en enää koskaan voisi nauttia hänen seurastaan. Jotkut ihmiset vaan ovat toisilleen täydellistä seuraa. En tiedä onko sinulla lempiruokia, mutta jos on niin kuvittele, että lempiruokaasi ei yhtäkkiä enää saisi. Sitten kerro tuntemus sadalla.
Kuulostaa ihanalta, kuvailet niin kauniisti ja elävästi tunteitasi ja mitä koet miestäsi kohtaan. Olen ihan varma että aidosti koet tuolla tavalla.
Olen ollut naimisissa mutta en kokenut kuin turvaa, en tiedä mitä silloinen mieheni koki minua kohtaan, mutta olin varmaan ällöttävä hänen mielestään ja hän unohti syntymäpäiväni, en kokenut olevani rakastettu, muuta kuin että olin ehkä ok kaveri tms.
Alue: Aihe vapaa
Up