Ihmettelen monesti miten joku ihminen voi rakastua tai kaivata toista. Myös se ihmetyttää että miksi ns läheisen kuolemaa surraan. Mikä minussa on vikana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ollut traumaattinen lapsuus ja isäni teki itsarin kun olin ihan pieni. Ilmeisesti jonkin verran väkivaltaa äitiäni kohtaan oli. Muistan jotakin. Äiti hakeutui heti uusiin naimisiin ja siitä miehestä tuli tärkeämpi kuin minä. Ap

No tämä selittää. Olen pahoillani puolestasi ap. Ilmeisesti kuitenkin tiedostat asian ja sinulla olisi kaipuu korjata se? Se on täysin mahdollista, vaikka voi viedä kauan aikaa. Suosittelen psykoterapiaa. Sinä ansaitset tuntea rakkautta ja kokea itsesi rakastetuksi, älä luovu toivosta.

Sori että hyppään tähän mukaan, mutta olenkin varmaan jokseenkin psykopaattinen, mutta olen kauan sitten menettänyt uskoni siihen että olisin läheisyyden ja rakkauden arvoinen. Mielestäni minussa ei ole mitään sellaista jota normaali ihminen pitäisi miellyttävänä, kaikki jotka ovat olleet kiinnostuneet minusta ovat olleet kiinnostuneet jostain fantasia-hahmosta ja jättäneet kun ovat nähneet millainen olen.

Kaikki ne ominaisuudet jotka omasta mielestäni ovat hyviä, eivät tee ketään vetovoimaiseksi. Nuorena oli vain seksi jolla sain kumppaneita, nyt kun ei enää pokka kestä nakuna niin sekin jäänyt vetovoimatekijöistä pois.

Ei rakastetuksi tuleminen ole mikään ihmisoikeus, se on luksusta joihin vain harvoilla on mahdollisuus. 

Minusta on ihan ok olla oma itseni ja ikääntyvä erikoinen ihminen. Ei tarvetta miellyttää ketään, ei auta eikä tuo mitään tulleessaan. Omana itsenä pysyy hyvin syrjässä.

Hei, surullista että olet joutunut pettymään useaan kertaan elämässäsi. Sinäkin ansaitset tuntea itsesi rakastetuksi, arvostetuksi ja arvokkaaksi ihmiseksi. Rakkaudella en tarkoita välttämättä romanttista tai seksuaalista rakkautta; sitä ei osu kaikkien kohdalle eikä asiaa kannata jäädä liikaa märehtimään. Rakkautta on niin monissa muissakin erilaisissa muodoissa. Rakkautta ja hellyyttä kannattaa muistaa osoittaa myös itseään kohtaan, se usein tuppaa unohtumaan. Toivon että maailma kohtelee sinua hyvin.  

t. tuo jota lainasit

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut naimisissa mutta en kokenut kuin turvaa, en tiedä mitä silloinen mieheni koki minua kohtaan, mutta olin varmaan ällöttävä hänen mielestään ja hän unohti syntymäpäiväni, en kokenut olevani rakastettu, muuta kuin että olin ehkä ok kaveri tms.

Niin siis et itse rakastanut miestäsi, jos koit vain turvaa?

Miksi tällaisissa suhteissa mennään edes naimisiin.

Itse olen taas yliherkkä kaikelle. Minulla on ollut traumaattinen lapsuus ja sisko teki itsemurhan.

Jos näen, että jollain on paha olla niin alkaa vatsaa vääntää ja itkettää. Väsyn todella helposti.

Nytkin minulle avautui eräs ihminen ja olen eilisestä saakka ollut todella väsynyt.

Olen jotenkin päätynyt siihen, että jollain on ollut niin paljon kaikkea pahaa että ei enää jaksa reagoida. Mutta itsellä vaan tunteet jyllää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ollut traumaattinen lapsuus ja isäni teki itsarin kun olin ihan pieni. Ilmeisesti jonkin verran väkivaltaa äitiäni kohtaan oli. Muistan jotakin. Äiti hakeutui heti uusiin naimisiin ja siitä miehestä tuli tärkeämpi kuin minä. Ap

No tämä selittää. Olen pahoillani puolestasi ap. Ilmeisesti kuitenkin tiedostat asian ja sinulla olisi kaipuu korjata se? Se on täysin mahdollista, vaikka voi viedä kauan aikaa. Suosittelen psykoterapiaa. Sinä ansaitset tuntea rakkautta ja kokea itsesi rakastetuksi, älä luovu toivosta.

Sori että hyppään tähän mukaan, mutta olenkin varmaan jokseenkin psykopaattinen, mutta olen kauan sitten menettänyt uskoni siihen että olisin läheisyyden ja rakkauden arvoinen. Mielestäni minussa ei ole mitään sellaista jota normaali ihminen pitäisi miellyttävänä, kaikki jotka ovat olleet kiinnostuneet minusta ovat olleet kiinnostuneet jostain fantasia-hahmosta ja jättäneet kun ovat nähneet millainen olen.

Kaikki ne ominaisuudet jotka omasta mielestäni ovat hyviä, eivät tee ketään vetovoimaiseksi. Nuorena oli vain seksi jolla sain kumppaneita, nyt kun ei enää pokka kestä nakuna niin sekin jäänyt vetovoimatekijöistä pois.

Ei rakastetuksi tuleminen ole mikään ihmisoikeus, se on luksusta joihin vain harvoilla on mahdollisuus. 

Minusta on ihan ok olla oma itseni ja ikääntyvä erikoinen ihminen. Ei tarvetta miellyttää ketään, ei auta eikä tuo mitään tulleessaan. Omana itsenä pysyy hyvin syrjässä.

Ihmisistä vain muutama prosentti on sellaisia jotka eivät ole koskaan olleet parisuhteessa, harvoilla heistä on ollut vain yksi. Eli ei ole harvojen luksusta, sulla vaan on tuollainen outo kieroutunut ajatus.

Kuitenkin sekä fyysisesti että psyykkisesti hyvin vajavaisilla ihmisillä on parisuhteita, eli rakkautta, vammaisilla (fyysinen vajavaisuus), ja jopa murhaajilla jotka selvästi ovat psyykkisesti vajavaisia on useitakin parisuhteita ja rakkauksia, aina on joku joka näkee sen vajavaisuuden läpi.

Rakkaus on ylipäätään sitä että kauneus on katsojan silmässä, eli hyväksytään puolin ja toisin toisen viat ja heikkoudet, niitä kun on jokaisella ihmisellä, kukaan ei ole täydellinen. Edes Jeesus ei ollut täydellinen vaikka sanoi olevansa Jumalan poika, ei tullut täydellisiä geenejä siinä diilissä mukana.

Sinä itse torjut noilla ajatuksilla toiset pois. 

Tuo herätti ajatuksia. Minä puolestani tunnen liian voimakkaasti. Niin mukavat, kuin epämukavatkin asiat. Surin koirani kuolemaa 8 vuotta (toki tuohon aikaan sisältyi paljon muitakin tunteita) ja tunnen voimakasta riemua läheisten seurasta, iloisen koiran katsomisesta, onnellisesta päivästä. Tunsin murenevani, kun tuli ero ja hajoavani onnesta kun löysin uuden kumppanin. Voisiko olla niin, että me ihmiset olemmekin hyvin erilaisia myös tunne-elämän suhteen? Voisko meistä molemmat olla normaaleja, mutta vain eri tavoin?