Lue keskustelun säännöt.
Epätoivo! Miten eron jälkeen pystyy elämään lapsestaan erillään vaikka vuoroviikkosysteemillä?
21.04.2021 |
Taustaa: me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä yli 11 vuotta. Meillä on kolmosluokkalainen lapsi (jep, se tuli aika nopeasti suhteen alettua, mutta suunnitellusti). Mun näkökannalta suhteessa on ollut ongelmia jo vuosia, ja nyt hiljattain mieskin on kertomansa mukaan herännyt siihen, ettei meillä mene hyvin. On käyty vuosien varrella kahdestaan kahdella perheneuvojalla ja nyt viimeisimmäksi viimeisenä oljenkortena pariterapeutilla kerran. Siitä käynnistä ei ollut mitään apua (terapeutti käski meitä tapetoimaan yhdessä...), eikä mainittavasti aiemmistakaan liirunlaarumeista. Muutenkin tuntuu, että meidän ongelmat on paisuneet niin isoiksi, ja meidän luonteiden erilaisuus tullut niin selkeästi haittaavaksi, että olisi varmaankin järkevämpää päättää suhde. Silloin molempien ei tarvitsisi elää jatkuvassa ahdistuksessa ja "valmiustilassa". Uskoisin olevani parempi vanhempikin, jos ei tarvitsisi takuta arjen pyörittämisestä miehen kanssa. Ongelmia en sen tarkemmin lähde perkaamaan, mutta henkisesti musta on tuntunut jo vuosikausia että joudun vetämään perässäni kivirekeä negatiivisen ja epäaktiivisen miehen muodossa, ja miehestä tuntuu että mä vaadin jatkuvasti häneltä liikaa. Lisäksi mies esimerkiksi jäi kiinni toiselle naiselle viestittelystä joku vuosi sitten, joka rikkoi mun luottamuksen täysin. Tunteet on laimentuneet ja miestä häiritsee, kun eletään kuin vain kämppikset. Muutakin hiertävää on. Tämä nyt vain taustana, ei itse pääasiana tässä postauksessa.
Ero on siis nyt ajankohtainen puheenaihe, ja itse miehestä eron uskon sinänsä kestävänikin, vaikkei siitä varmasti helppoa tule. Epätoivoisen hirveä sen sijaan on ajatus, etten enää saisi jakaa arkea jatkuvasti lapseni kanssa, eikä lapsi minun, äitinsä, kanssa. Mies ei suostu siihen, että minä ryhtyisin lähivanhemmaksi, eikä edes siihen, että lapsi viettäisi kaikki viikonloput isällään ja minä saisin viikot. Mies on siis kyllä ihan hyvä isä, nytkin viettää paljon aikaa lapsen kanssa ja pärjäävät hienosti keskenään esim. mun vaativan harrastuksen sesongin ollessa päällä, kun saatan olla montakin iltaa viikosta töiden jälkeen menossa. Haluaisin kernaasti mahdollistaa lapsen ja isänsä suhteen ylläpysymisen ja että lapsella olisi tasapuolisesti mahdollisuus viettää aikaa molempien vanhempien kanssa. Jonkinlaista vuoroasumista siis todennäköisesti lähdetään hakemaan.
Ollaan mietitty esimerkiksi alkuun kokeilla vuokrata meidän yhteisen talon läheltä joku yksiö tms., missä me miehen kanssa voidaan viettää vaikka 2-3 päivää vuorotellen kerrallaan eli lapsen ei tarvitsisi alkaa muuttamaan jatkuvasti, aikuiset saisivat kärsiä muuttorumban ja lapsi asua kotonaan. Varmaankin sitten ajan kanssa voidaan joskus siirtyä ehkä viikko-viikko-systeemiin, ja joskus hamassa tulevaisuudessa, jos uusia puolisoita tulee kuvioon, mietitään asiaa uudelleen, myydään talo ja molemmat vanhemmat hankkivat uudet omat kodit joissa oma huone lapselle jne.
Mutta miten pärjätä sen kanssa, että joutuu erossa alkaa elämään osittain erossa lapsestaan? Miten ihmeessä sen kanssa voi oppia elämään, että miettii miten lapsi ikävöi jatkuvasti toista vanhempaansa ollessaan toisella? Särjenkö lapsen nyt ihan kokonaan, jos eroamme? Kokeeko lapsi jommankumman tai molempien vanhempien hylkäävän hänet? Lapsella on kuitenkin kaksi hyvää vanhempaa, jotka molemmat rakastavat lasta niin paljon, että haluavat viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsen kanssa, siksi tuo hylkäämisen kokemus on ajatuksena sietämätön. Me voidaan sopia lapsen asioista sovussa ja hyvät välit on molemmille tärkeä säilyttää lapsen takia.
Kokemuksia asiasta, vertaistukea?
Kommentit (41)
Vierailija kirjoitti:
Kohtahan se lapsi on jo aikuinen. Todellakin on sekä sinulle että lapselle parhaaksi, että opettelet itsenäistymään lapsesta.
Eikö kolmosluokkalainen ole 10-v eikä jo kohta aikuinen? Vai meinasitko isommassa elämän mittakaavassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaveripariskunnallani on ollut myös paljon suhdeonhelmia ja riitoja, ja ovat myös kauan pohtineet eroa. He päättivät vuokrata yksiön kokeiluksi oman kodin lisäksi. Eli kun riidat alkaa paisua ja toinen kaipaa omaa rauhaa, voi vaan lähteä vuokra-asunnolle rauhoittumaan. Tuo voisi olla sellainen lempeämpi kokeilu, jos vaan taloudellinen tilanne kestää ylimääräisen asunnon vuokraamisen.
Todella moni tosiaan hoitaa nykyään lapsensa vuoroviikkomallilla. Ei kai se yhtä juhlaa ole kenellekään mutta jos asiaa tarkkaan mietittyään tulee tulokseen, että se on pienempi paha kuin jatkaa yhdessä asumista ja olemista, kai sen saa jotenkin toimimaan. Päätellen siis siitä miten moni sillä tavalla elää nytkin eikä niiden kaikki lapset ole ihan mielenhäiriöisiä.
Minulla on kokemus eron jälkeen vuoroasumisesta. Aluksi viikko oli liian pitkä aika joten vaihdoimme n. kolmen päivän välein. Asuttiin lähekkäin ja lapset pystyivät pitämään saman kaveripiirin ym. kuviot. Silti ikävöin kovasti ja masennuinkin. Nyt lapset jo nuoria aikuisia ja asuvat edelleen molempien luona 😂. Eivät ole halunneet valita toista mallia ja ovat jo niin tottuneet systeemiin. Olen ehdittanut että voivat kulkea vapaasti.
Kaikki ketä tiedän/ tunnen ovat vain ja ainoastaan tyytyväisiä viikko-viikko systeemiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löytyisikö lisää kokemuksia samassa tilanteessa olleilta?
AP
Haluaisivatko aloituksen alapeukuttajat avata ajatuksiaan?
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä ei aiemmin paljoa pohdittu, kun äiti sai automaattisesti lähihuoltajuuden ja isä näki lapsia joka toinen viikko. Jostain syystä tätä eroahdistusta ja ikävää koettu silloin ongelmaksi. Hyvä että nyt havahdutaan, kun äiditkin joutuvat olemaan erossa lapsistaan. Ikävä tilanne silti.
No mä sanoisin, että ero on ero. Yhteinen vuokrayksiö kuulostaa nyt hyvältä, mutta jos eroatte niin menetätte oikeuden puuttua toisen suhteisiin. Kumpi vaan voi löytää uuden nopeastikin ja siinä sitten on vaikeampi lähteä asumisjärjestelyjä sopimaan. Ei lapsi myöskään tarvitse mitään "pehmeää laskua". Eli, jos ero on varma niin erilleen vaan. Lapsen kannalta toki hyvä, jos pystytte asumaan lähekkäin. Viikko tuntuu pitkältä ajalta, mutta voihan lapsi käydä esim. koulun jälkeen myös sun luona vaikka muuten olisi isäviikko? Ja toisinpäin. Pitäkää nyt kiinni niistä hyvistä väleistänne ja keskittäkää se tuohon lapsen asioista sopimiseen. Molemmat joustaa aikataulujensa mukaan ja samalla kenenkään ikävä ei kasva liian isoksi.
Ei myöskään kannata ajatella, että ero olisi ratkaisu kaikkiin arjen ongelmiin. Ette joudu päivittäin olemaan tekemisissä, mutta toisaalta jotkut asiat voi vaikeutua, kun ette käy niitä läpi päivittäin. Eli, realistisesti kannattaa suhtautua ja pitää edelleen tiukasti mielessä miksi asiat on niin ja mikä on tavoite. Se lapsen hyvinvointi. Itse olen eronnut 7v sitten (meillä kolme lasta) ja joustavuuteen ainakin olen sopeutunut. Siksi sitä haluankin korostaa. En ole ikinä ymmärtänyt niitä "nauti nyt vapaastasi" vinkkejä. Tavallaan asiaan tottuu, tavallaan ei, ikävä on aina läsnä. Vaikea kuvailla, mutta kai se jotain sopeutumista on. Mua helpottaa ne hyvät välit ja joustavat hoitojärjestelyt. Vaikka olisi isäviikko niin lapset käy välillä täällä (ja toisinpäin, voidaan myös ehdottaa omien menojen mukaan). Lääkärit, hammaslääkärit, koulun keskustelut yms. sovitaan sen mukaan mikä kenellekin parhaiten sopii. Vaikka lapset ei ole läsnä joka hetki niin olen heidän vanhempi 100%, samoin isänsä on.
Ja vielä, uskon, että me molemmat ollaan parempia vanhempia näin erillään. Kuulostaa, että olet kaikkesi tehnyt suhteen eteen. Jos sisimmässäsi tiedät, että ero on ainoa vaihtoehto niin toteuta se, älä jää välivaiheisiin roikkumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuttakaa ihan tosi lähekkäin kuten suunnittelitkin niin että lapsi voi tulla ja mennä miten haluaa (vaikka periaatteessa asuisikin vain siinä toisessa asunnossa pysyvästi). Kuin asuisitte kaikki kolme niissä kahdessa asunnossa. Toivottavasti saatte kaiken sujumaan, kuulostaa siltä että olette ihan fiksuja.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ketä tiedän/ tunnen ovat vain ja ainoastaan tyytyväisiä viikko-viikko systeemiin.
Äidit?
Isät?
Lapset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti tilanne jossa sinä jäät yksin ja uusi onnellinen perhe on entinen miehesi ja lapsesi ja lapsen äitipuoli. Sinä et ehkä löydä ketään ja lapsivapaat olen yksin ja yksinäinen. Vielä voit vaikuttaa asioihin.
Noin iso ja tekee tiukkaa olla erossa, no toki jos suhde kovin läheinen lapseen. No, odota vaan kohta miehen mieli muuttuu ja ei haluakaan lasta kuin joskus luokseen..tuon ikäistä kun pitää jo aika tavalla jututtaa ja muuta. Ei voi vaan tehdä perusasioita...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien vuoroasuminen ei toimi, koska se ylläpitää niitä riitoja. Jää lakanat vaihtamatta, pyykkikorissa on likaiset kalsarit (tai vähintään ne likaiset lakanat), keittiöstä syöty just sun lempiherkkusi, ja mihin se telkkarin alla ollut levy on kadonnut jne.
Pian alat nauttia omasta ajasta.
Muutoksen vaiheeseen liittyy stressiä, mutta pian tuosta tulee uusi normaali.
Niin, ja tulet huomaamaan, että lähiviikot voivat olla entistä intensiivisempiä, kun olet ainoa vanhempi. Lepopäivät tulevat tarpeeseen.
Vierailija kirjoitti:
Todella moni tosiaan hoitaa nykyään lapsensa vuoroviikkomallilla. Ei kai se yhtä juhlaa ole kenellekään mutta jos asiaa tarkkaan mietittyään tulee tulokseen, että se on pienempi paha kuin jatkaa yhdessä asumista ja olemista, kai sen saa jotenkin toimimaan. Päätellen siis siitä miten moni sillä tavalla elää nytkin eikä niiden kaikki lapset ole ihan mielenhäiriöisiä.
Riippuu kyllä niin vanhemmista. Onko isällä rahkeita, jaksaako myös olla niin pitkään lapsen kanssa, tosi moni lapsi jää vähän heitteille vuoroviikoissa jos lapsi on huonolla ruoalla ja pidetään yksin ulkona, tai saa kuljeskella ties missä.
Yhteinen näkemys kasvatuksesta ja hoidosta tulee jakaa, vaikka hieman poikkeavia tapoja( lasten kasvatus ei ole vain sääntöjä joita lapsi noudattaa vaan ensisijassa tarkoittaa avointa, luotettavaa ja turvallista suhdetta lapseen, ja lapsen tarpeisiin, myös henkisiin - vastaamista) eli se luo oikeastaan enemmän raameja ja rajoitteita vanhemmille, arvoja ja tapoja joihin vanhempi sitoutuu. Näin se vain on. On hyvin vaikea kasvattaa puoliksi lasta, jos näkemykset on eriävät. Mihin ristiriitaan lapsi joutuu ym. Olen kuullut lapsista joilla on jakautunut persoona kun eri paikoissa oltava erilainen. Tätä voi miettiä vaikkapa muistelemalla tekemäänsä reissua sukulaisten luo, jossa asiat tehtiin eri tavalla ja jossa oli kiva vierailla pari päivää, mutta josta oli vielä mukavampaa päästä kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Löytyisikö lisää kokemuksia samassa tilanteessa olleilta?
AP
Meillä tämä on ajankohtainen tilanne eli avioero tuli just voimaan. Meidän lapset on jo hieman vanhempia, nuorin on 11v. Meillä on juurikin vanha talo jossa lapset asuu pysyvästi ja yksiö jossa me vanhemmat vuorotellaan. Aloitettiin käytännön aikataulusyistä 3-4 päivän vuorottelulla mutta nyt ollaan menty viikko-viikko-systeemillä jo monta kuukautta.
Meillä ainakin on lapsilla lupa soittaa koska tahansa kummalle tahansa vanhemmalle jos tuntuu että on ikävä. On myös sovittu että jos lapsista joku niin toivoo, voidaan nähdä toisen vanhemman viikolla tarvittaessa. Viestitellään paljon keskenämme.
Viikko on yllättävän lyhyt aika, sanoisin. Ja meillä ei kyllä kukaan lapsista ole erikseen soittanut että haluaa nähdä. Joinakin viikkoina ollaan nähty, mutta usein menee montakin ”vaihtoa” ettei kukaan ikävöi eikä kaipaa. Lapsille on tärkeintä tietää että kumpikaan vanhempi ei katoa mihinkään vaan on edelleen normaalisti saatavilla. Sanoisin siis että ei ne lapset todellakaan mene rikki tuollaisesta erosta jossa molempien vanhempien päämäärä on lasten paras.
Toki voi itselle välillä tulla vähän ikävä, mutta aika nopeasti itse ainakin olen oppinut nauttimaan omista lapsettomista viikoistani. Me ollaan myös sovittu hyvin joustavasti erilaisten juhlapyhien viettämisestä, nytkin lapset viettää vappua mun kanssa vaikka olisi iskä-viikko. Samoin voivat lähteä isänsä kanssa minun viikolla vaikkapa mökille jos nyt sellainen reissu olisi tulossa.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ketä tiedän/ tunnen ovat vain ja ainoastaan tyytyväisiä viikko-viikko systeemiin.
Puhutko nyt lapsista vai ainoastaan aikuisista?
Pystyy, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Ei se tietenkään helppoa ole, mutta eipä elämässä moni muukaan asia ole helppoa. Aikuisen on vain kestettävä niitä vaikeitakin asioita.
Kohtahan se lapsi on jo aikuinen. Todellakin on sekä sinulle että lapselle parhaaksi, että opettelet itsenäistymään lapsesta.