Lue keskustelun säännöt.
Koetko häpeällisenä ja statustasi laskevana liikkua fyysisesti sairaan ihmisen kanssa?
Kommentit (24)
Kokemuksesta voin sanoa, että en koe.
Perheenjäsen sai aivotapahtuman ja joutui pyörätuoliin.
Aluksi hänellä oli voimakas "neglect-ilmiö", eli hän ei havainnut oikealla puolellaan tapahtuvia asioita. Tämän takia hän ei saanut sähköpyörätuolia.
Kun kuljin hänen kanssaan paikasta toiseen, niin parhaiten on jäänyt mieleen tavallisten ihmisten ystävällisyys.
Kun ylitettiin suojatietä, autot hiljensivät jo kaukaa ja pysähtyivät suojatien eteen.
Kun lykkäsin pyörätuolia loivaa rinnettä ylös, tuli joku avuksi ja halusi tietää, pärjätäänkö me.
Kun mentiin puistoon, ihmiset usein toivat luoksemme koiriaan taputeltavaksi.
Tuollaisissa tilanteissa huomaa, kuinka paljon maailmassa on ihania ja hyviä ihmisiä.
Eräs omaiseni ystävä otti sen kannan, että hän ei halunnut enää pitää yllä ystävyyssuhdetta vammaisen kanssa, koska hän itse on terve ja hän ei halua elää "vammaisen ehdoilla".
Ironista kyllä, hän itse vammautui ja joutui pyörätuoliin kolarin seurauksena. Silloin hänen mielensä muuttui. Hän vaati seuraa ja huomioo ja haukkui perinpohjin ne, jotka hylkäsivät hänet kun hän ei enää kyennyt harrastamaan samoja asioita kuin ennen.
Perheenjäsen sai fysioterapiaa ja toimintaterapiaa. Noissa paikoissa tapasin paljon todellisia taistelijoita. Tuntuu, että ihminen on pohjimmiltaan huomattavasti paljon vahvempi ja sitkeämpi, kuin mitä hän itse olisi ikimaailmassa uskonut olevansa. Ihmisillä on ällistyttävä kyky sopeutua ja se elämänhalu.
Monet terveenä ajattelee, että jos minulle käy noin ja noin, haluan mielummin kuolla, mutta totuus on, että ihminen sopeutuu ja se elämänhalu nousee aina jostain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe. Jostain syystä ehkä sittenkin itsetuntoni on siinä mielessä hyvä, että tuollaiset eivät vaikuta lainkaan. Koen kunnia-asiana auttaa sellaisia, joilla on vaikeampaa.
Tää on kyllä vähän ongelmalinen ennakkokäsitys, että vammainen olisi aina se autettava. Vammaisuus ei tarkoita pelkästään pyörätuolia, eikä niitäkään tarvitse aina työnnellä. Itse vammaisena viihdyn paremmin sellaisten ihmisten seurassa, jotka antavat minun itse määritellä autettavuuteni. Ja mielellään auttelen fyysisesti terveitä missä sattuvat apua tarvitsemaan.
Ehkä äitinä on jäänyt vaistomainen ele, että hyökkään heti auttamaan jos joku kompastuu, kuten tein aikanaan lapseni kanssa. Nykyään älyän kysyä, että hei tarvitsetko apua, ennenkuin tungen iholle. Jokuhan voi kokea sen seksuaalisena ahdisteluna ja vetää oikeuteen.
Joku talvi oli kauheat kinokset täällä etelässä, aamuisin olin jo tottunut valkoisen kepin kanssa kulkevaan nuoreen naiseen. Aamuyön tunteina oli aurattu kauheat konokset, jotka hämäsivät näkövammaista. Hän kysyi minulta varmuuden vuoksi neuvoa, neuvoin mielelläni.
No en tietenkään! Mitä hävettävää nyt tuossa muka kenenkään mielestä voisi edes olla? Todella outo aloitus...
En tietenkään. Sama rakas ihminen on sairaudestaan huolimatta. Autan kaupassa käynnissä, pankkiasioissa, apteekissa ja muualla, missä pitää liikkua ja nostella tavaroita.