Lue keskustelun säännöt.
Kuinka kauan pitää pienten lasten takia jaksaa ja kestää huonoa parisuhdetta?
19.04.2021 |
Kaikki ovat minua neuvoneet, että pikkulapsiaikana ei saa erota vaan pitää odottaa, että lapset kasvaa ja että tilanne parisuhteessa voi muuttua paremmaksi silloin tai sitten jos on erottava niin lapsien kannalta se on parempi erota vasta kun lapset ovat selvästi isompia.
Alan olla aika masentunut ja ahdistunut huonon parisuhteen takia eli parisuhde selvästi vaikuttaa ainakin minun hyvinvointiin ja jaksamiseen. Ehkä puolisonkin, mutta hän ei kuulemma halua erota vaikka on kyllä osin samaa mieltä ongelmistamme, ei kuitenkaan ole valmis itse tekemään mitään konkreettista tilannetta muuttaakseen. Mistään pettämisistä, väkivallasta tai alkoholismista ei ole kyse vaan kylmyydestä, etääntymisestä, rakkauden loppumisesta, kiinnostumattomuudesta, epätasaisesta vastuun jakautumisesta, jopa inhosta.
Joten mikä oikeasti on lasten kannalta paras?
Kommentit (72)
No abaut sen aikaa mitä kestää pakata kamat ja vetää kengät jalkaan. Eli tunti, pari?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me erosimme kummankin lasten ollessa vielä alle 10-vuotiaita.
Ex-mieheni toisti lapsuudenkodissa saatua parisuhdemallia, joka oli lopulta tappaa minut henkisesti (ja fyysisestikin, 3 vakavaa hetkeä kun aidosti mietin itseni tappamista).
Kävimme terapiassa, ei auttanut.
Nyt minä voin hyvin, erosta pian 3 vuotta ja vielä sinkkuna. Exä on löytänyt uuden kumppanin ja kuulemma kohtelee häntä hyvin nätisti ja kunnioittavasti.
Lapset voivat niin hyvin kuin voivat, varmasti joskus miettivät että olisi kiva jos äiti ja isä vielä olisivat yhdessä mutta tietävät myös että me kummatkin nyt olemme parempia vanhempia heille.
Minä täällä jo aikaisemminkin kirjoittelin, että omat vanhempani erosivat vasta kun olin täysi-ikäinen ja poissa kotoa. Minun puolestani olisivat saaneet erota jo paljon aikaisemmin. Nykyään molemmat ovat löytäneet itselleen sopivamman puolison ja ovat selvästi onnellisempia kuin yhdessä ollessaan. Varmasti he joskus olivat onnellisia myös yhdessä, mutta se aika on ollut ennen syntymääni tai silloin kun olin niin pieni, etten siitä mitään muista.
Hetkeäkään en ole toivonut, että he joskus vielä löytäisivät jonkin yhteisen sävelen, päin vastoin: mitä kauempana pysyvät toisistaan, sitä parempi. Pakollisissa sukutapaamisissakin aina tunnelma on jäinen, kun nämä kaksi joutuvat samaan pöytään, ja jokainen näkee sen piikittelyn ja kilpailun siitä kummalla nyt menee paremmin, vaikka kuinka muka yrittävät verhotusti sen tehdä niin että vain toinen osapuoli huomaisi.
Molemmat ovat mielestäni oikein kivoja ja viisaitakin ihmisiä, mutta toistensa seurassa taantuvat jollekin aivan älyttömälle ameebatasolle, jota kaikki sivusta seuraavat saavat hävetä silmät päästään.
Hah! Meilläkin juuri näin, mutta sillä lisämausteella, että molemmat puhuvat toisistaan pahaa meille lapsille. Saavat toisensa kuulostamaan aivan sekopäisiltä. Raskasta oli kasvaa sellaisessa ympäristössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa suhdetta ei tarvitse kestää yhtään. Tosin suotavaa olisi kokeilla yhteistä elämää sen verran pitkään että parisuhteen ongelmat paljastuu jo ennen lisääntymisvaiheen koittamista.
Oltiin viisi vuotta yhdessä ennen lapsia. Kuinka monta vuotta oikein pitäisi olla...? Ei olla mitään kovin nuoria enää. Ap
Ja ne oli onnellisia vuosia - vastuut jakautui tasaisesti, oli lämpöä ja rakkautta? Ja kun lapset tuli, kaikki loppui kuin seinään...?
Ei oikeasti kannata heti erota, mutta jotain ratkaisuja kannattaa alkaa etsiä jo nyt. Pystyttekö järjestämään vaikka vuorotellen kummallekin jonkun harrastusillan tai pitkään jatkuvat aamu-unet ja yhdessä sitten palkkatte lastenvahdin ja käytte kahdestaan jossain.
Aika moni on sitä mieltä että kannattaa erota heti kun tulee vaikeuksia. Eikö lapsille silloin anneta malli, että kuuluu ajatella vain itseään, ja heittää hanskat tiskiin heti kun tulee vaikeampia aikoja? Itse sanoisin että lasten ollessa pieniä kannattaa antaa ajan kulua. Pikkulapsiaika on monessa perheessä raskasta. Itse olen mieheni kanssa ollut lähes 10 vuotta yhdessä, lapset alakouluikäisiä. On ollut ylä- ja alamäkiä, erokin käynyt molemmilla mielessä useammin kuin kerran. Olemme pysyneet kuitenkin yhdessä, koska molemmat ovat halunneet pitää perheen ehjänä. Parisuhteessa ei voi muuttaa toista, vain itseään. Molemmilla täytyy olla motivaatio parantaa suhdetta, joskus se voi olla jonkin aikaa hukassakin. Toki kaikilla ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä parisuhteesta tai perhe-elämästä, saatikka halua muuttaa omaa käytöstään, silloin ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Joskus täytyy myös sietää toisen huonoja puolia, täydellistä ihmistä ei ole olemassa. Tuntuu että parisuhteelta odotetaan että kaikki on aina ihanaa hattaraa, eikä mitään epämukavuutta haluta sietää hetkeäkään. Oma onni menee lasten hyvinvoinnin edelle. Pitkään parisuhteeseen kuuluu myös vaikeammat ajat. Ihan höpö höpöä että lapset kärsii jos vanhemmat ei kokoajan lääpi toisiaan, tällä sitten perustellaan joskus täysin turha ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on sitä mieltä että kannattaa erota heti kun tulee vaikeuksia. Eikö lapsille silloin anneta malli, että kuuluu ajatella vain itseään, ja heittää hanskat tiskiin heti kun tulee vaikeampia aikoja? Itse sanoisin että lasten ollessa pieniä kannattaa antaa ajan kulua. Pikkulapsiaika on monessa perheessä raskasta. Itse olen mieheni kanssa ollut lähes 10 vuotta yhdessä, lapset alakouluikäisiä. On ollut ylä- ja alamäkiä, erokin käynyt molemmilla mielessä useammin kuin kerran. Olemme pysyneet kuitenkin yhdessä, koska molemmat ovat halunneet pitää perheen ehjänä. Parisuhteessa ei voi muuttaa toista, vain itseään. Molemmilla täytyy olla motivaatio parantaa suhdetta, joskus se voi olla jonkin aikaa hukassakin. Toki kaikilla ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä parisuhteesta tai perhe-elämästä, saatikka halua muuttaa omaa käytöstään, silloin ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Joskus täytyy myös sietää toisen huonoja puolia, täydellistä ihmistä ei ole olemassa. Tuntuu että parisuhteelta odotetaan että kaikki on aina ihanaa hattaraa, eikä mitään epämukavuutta haluta sietää hetkeäkään. Oma onni menee lasten hyvinvoinnin edelle. Pitkään parisuhteeseen kuuluu myös vaikeammat ajat. Ihan höpö höpöä että lapset kärsii jos vanhemmat ei kokoajan lääpi toisiaan, tällä sitten perustellaan joskus täysin turha ero.
Jos haluat, että joku lukee ajatuksenvirta-oksennuksesi, niin kannattaa käyttää välimerkkejä ja kappalejakoa. Oikeasti kukaan ei tule käyttämään aikaansa tuon sekamelskan tulkitsemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Aika moni on sitä mieltä että kannattaa erota heti kun tulee vaikeuksia. Eikö lapsille silloin anneta malli, että kuuluu ajatella vain itseään, ja heittää hanskat tiskiin heti kun tulee vaikeampia aikoja? Itse sanoisin että lasten ollessa pieniä kannattaa antaa ajan kulua. Pikkulapsiaika on monessa perheessä raskasta. Itse olen mieheni kanssa ollut lähes 10 vuotta yhdessä, lapset alakouluikäisiä. On ollut ylä- ja alamäkiä, erokin käynyt molemmilla mielessä useammin kuin kerran. Olemme pysyneet kuitenkin yhdessä, koska molemmat ovat halunneet pitää perheen ehjänä. Parisuhteessa ei voi muuttaa toista, vain itseään. Molemmilla täytyy olla motivaatio parantaa suhdetta, joskus se voi olla jonkin aikaa hukassakin. Toki kaikilla ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä parisuhteesta tai perhe-elämästä, saatikka halua muuttaa omaa käytöstään, silloin ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Joskus täytyy myös sietää toisen huonoja puolia, täydellistä ihmistä ei ole olemassa. Tuntuu että parisuhteelta odotetaan että kaikki on aina ihanaa hattaraa, eikä mitään epämukavuutta haluta sietää hetkeäkään. Oma onni menee lasten hyvinvoinnin edelle. Pitkään parisuhteeseen kuuluu myös vaikeammat ajat. Ihan höpö höpöä että lapset kärsii jos vanhemmat ei kokoajan lääpi toisiaan, tällä sitten perustellaan joskus täysin turha ero.
Itse haluaisin kyllä antaa lapsilleni sellaisen mallin, että jonkun ydinperheihanteen tai sukulaisten mielipiteen takia ei kannata tuhlata elämäänsä kulissiliitossa, eikä ero ole maailmanloppu. Tietysti ydinperhe usein on vähän kuin työleiri muutenkin, mutta sitä se erityisesti on silloin kun parisuhde ei toimi eikä molemmat oikeastaan viihdy tai halua enää olla yhdessä. Ei sellaista tarvitse kestää.
Tiedä sitten miten tosiasiassa tekisi ja riippuu tietysti ongelmistakin, ei ole itselle ajankohtainen tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa suhdetta ei tarvitse kestää yhtään. Tosin suotavaa olisi kokeilla yhteistä elämää sen verran pitkään että parisuhteen ongelmat paljastuu jo ennen lisääntymisvaiheen koittamista.
Oltiin viisi vuotta yhdessä ennen lapsia. Kuinka monta vuotta oikein pitäisi olla...? Ei olla mitään kovin nuoria enää. Ap
Ja ne oli onnellisia vuosia - vastuut jakautui tasaisesti, oli lämpöä ja rakkautta? Ja kun lapset tuli, kaikki loppui kuin seinään...?
Typerä kommentti. Ainakaan meillä ei ollut juuri isompia vastuita ollenkaan ennen lapsen saamista. Vuokra-asunto kerrostalossa kun on tiskikoneet ja pyykkikoneet ja käydään usein ravintolassa syömässä niin ei juuri vastuita ole kuin käyttäytyä asiallisesti... lapsen tulo muuttaa kaiken.
Kun sanotaan että ei kannata erota lasten ollessa pieniä, tarkoitetaan kai lähinnä sitä, että perheluvun muutos mullistaa kodin olosuhteita eikä silloin kannata erota vain sen takia, että ei sittenkään halua perhettä. Lapset on pieniä lyhyen aikaa (vaikka se tuntuu ikuisuudelta) ja mukavuudenhalussaan/väsymyksessään ei kannata tehdä hätiköityjä päätöksiä. Elämä on vaiheita. Lapsille ehjä perhe on pidemmän päälle yleensä turvallisempi.
Puolisosta: kyse on henkilöstä, jonka kanssa päätit elää loppuelämäsi. Jonka kanssa haluat myös "jatkaa ikuista elämää" yhteisten lapsien kautta. Mistä kumpuaa niin rankat puheet, kuin "kylmyydestä, etääntymisestä, rakkauden loppumisesta, kiinnostumattomuudesta, epätasaisesta vastuun jakautumisesta, jopa inhosta."? Haluatko sinä yksin määritellä, miten perheestä otetaan vastuu, vai teitkö kumppanisi suhteen perustavanlaatuisen arviointivirheen? Molemmissa tapauksissa sinun olisi otettava vastuu omista ominaisuuksistasi.
Kuulostaa siltä, että sinulla on trauma mutta et uskalla lähteä suhteesta, kun olet katkera tyyliin "pakko olla lasten takia". Ymmärrän sen, että muutto pienten lasten kanssa - jos sinä muuttaisit, ja saisit ottaa lapset mukaasi - on iso asia.
Miten olisi asumusero 6 kk?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ilmapiiri kotona on kylmä ja katkera, niin lapsille saattaa olla parempi, etteivät vanhemmat jatka yhdessä. Ongelma tuleekin siitä, mitä vanhemmat kumpikin tahollaan tekevät eron jälkeen.
Uudet suhteet tuovat kotiin aikuiset, joita lapset eivät pääse valitsemaan ja jolle lasten etu ei ole ykkösprioriteetilla. Tämä on hyvä pitää mielessä.
Vierailija kirjoitti:
Sit vaan terapiaan yhdessä. Kyllä se ulkopuolinen voi nähdä selkeämmin asiat ku itse siinä sisällä kuvioissa kaikesta katkeroituneena
Olen sinänsä toki samaa mieltä; kaikki apu kannattaa hakea ennen kuin "hajottaa perheen" ( itse pienten lasten kanssa eronneena ymmärrän erittäin selkeästi ydinperheen arvon). Ei kuitenkaan kannata suhtautua terapeutteihin absoluuttisina pelastajina. Kävin lasteni isän kanssa parisuhdeterapiassa, useammassakin, ja suurin osa terapeuteista oli aika kujalla. Ottivat aina jomman kumman "puolen", jonka kautta sitten tulkitsivat asioita oman ennakkokäsityksensä mukaisesti. Lasteni isä on vahvasti narsistinen ja sekä henkisesti että fyysisesti väkivaltainen. Koska en -sattuneista syistä- uskaltanut sanoa asioita täysin suoraan, ei kolme neljästä terapeutista hiffannut tilanteesta YHTÄÄN mitään. Kirkon parisuhdeterapiassa sattui vastaan terapeutti, joka oli työskennellyt mm. vankien kanssa, ja kappas, hän tunnisti kuvion eikä paaponut miestä tai uskonut miehen uhritarinoihin (mihin ei siis todellakaan ollut syytäkään).
Erosimme viime kesänä kun nuorimmainen oli neljä. Paras päätös. Suhde on parantunut enkä ole enää koko ajan ahdistunut. Kyllä se kannattaa itseään ajatella, siitä hyötyvät myös lapset. Meillä kävi niin et aiemmin passiivinen isä vie omilla vuoroillaan lapsia sinne tänne ja touhuaa heidän kanssaan. En osaa kuvitella enää miksi vanha systeemi olisi parempi. Tullaan muutenkin paremmin toimeen!