Lue keskustelun säännöt.
Kuinka kauan pitää pienten lasten takia jaksaa ja kestää huonoa parisuhdetta?
19.04.2021 |
Kaikki ovat minua neuvoneet, että pikkulapsiaikana ei saa erota vaan pitää odottaa, että lapset kasvaa ja että tilanne parisuhteessa voi muuttua paremmaksi silloin tai sitten jos on erottava niin lapsien kannalta se on parempi erota vasta kun lapset ovat selvästi isompia.
Alan olla aika masentunut ja ahdistunut huonon parisuhteen takia eli parisuhde selvästi vaikuttaa ainakin minun hyvinvointiin ja jaksamiseen. Ehkä puolisonkin, mutta hän ei kuulemma halua erota vaikka on kyllä osin samaa mieltä ongelmistamme, ei kuitenkaan ole valmis itse tekemään mitään konkreettista tilannetta muuttaakseen. Mistään pettämisistä, väkivallasta tai alkoholismista ei ole kyse vaan kylmyydestä, etääntymisestä, rakkauden loppumisesta, kiinnostumattomuudesta, epätasaisesta vastuun jakautumisesta, jopa inhosta.
Joten mikä oikeasti on lasten kannalta paras?
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
Olen erolapsi. Jos olisin saanut valita olisin mieluummin elänyt riitaisassa kodissa vanhempien pysyessä yhdessä kuin kahdessa riitaisassa uusperhekodissa, niin että kumpikaan uusista puolisoista ei pidä minusta. Jälkimmäisen lapsuuden ja nuoruuden sain ja olen siitä yhä katkera.
Tässä on totuuden siemen. Kiukkuiset ja katkerat ihmiset ovat sitä usein joka tapauksessa, siviilisäädystä riippumatta. Lapsilleen ei voi välttämättä tarjota onnellisen aikuisen mallia, mutta sekin on jo jotain, jos lapsella on vakaa ympäristö, jossa hänellä ei kulu kohtuuttomasti resursseja jokapäiväiseen selviytymiseen, ja mielellään oman ydinperheen ulkopuolisia pitkiä ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin lapsi, vanhempani selvästi inhosivat toisiaan. Äitini tuhahteli, piikitteli ja kulki kulmat kurtussa, ja isäni mutisi marttyyrina ja antoi sanattomasti ymmärtää että häntä ei arvosteta eikä ymmärretä. Erosivat sitten kun olin jo täysi-ikäinen ja muuttanut pois kotoa. Olen joutunut tekemään aika paljon töitä oppiakseni terveemmän tavan olla parisuhteessa, kun tuo oli se malli jonka kotoa sain. Ja vieläkin konfliktitilanteissa joskus nuo kotoa opitut tuhoisat käyttäytymismallit nostavat päätään, mutta onneksi olen oppinut tunnistamaan ne ajoissa.
En tajua sitä neuvoa, että lapsille muka olisi parempi katsella myrkyllistä parisuhdetta.
Neuvo perustuu osin siihen että pienten lasten ri ole hyvä olla paljoa erossa vanhemmastaan ja eron jälkeen näin käy. Lisäksi reissaaminen kahden kodin välillä on raskasta lapsille, uusperhekuviot ka uudet puolisot on lapsille raskaita monesti.
Meillä lapsi 2v ja kumpikin vanhempi haluaa viikko-viikko vuorot, mutta asuttaisiin eri kaupungeissa ja kumpikin käy töissä niissä kaupungeissa johon muuttaisi. En ole löytänyt ulospääsyä tilanteeseen.
Tiedän perheen jossa tällainen toimi yllättävänkin hyvin alle kouluikäisellä. Lapsella oli molemmissa kaupungeissa tarhapaikka, jossa vietti puolet ajasta. En tiedä miten päivähoitomaksut säädettiin. Kouluikäisen kanssa tämä ei enää onnistu vaan siinä vaiheessa pitää päättää yksi kaupunki jossa lapsi on arkiviikot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin lapsi, vanhempani selvästi inhosivat toisiaan. Äitini tuhahteli, piikitteli ja kulki kulmat kurtussa, ja isäni mutisi marttyyrina ja antoi sanattomasti ymmärtää että häntä ei arvosteta eikä ymmärretä. Erosivat sitten kun olin jo täysi-ikäinen ja muuttanut pois kotoa. Olen joutunut tekemään aika paljon töitä oppiakseni terveemmän tavan olla parisuhteessa, kun tuo oli se malli jonka kotoa sain. Ja vieläkin konfliktitilanteissa joskus nuo kotoa opitut tuhoisat käyttäytymismallit nostavat päätään, mutta onneksi olen oppinut tunnistamaan ne ajoissa.
En tajua sitä neuvoa, että lapsille muka olisi parempi katsella myrkyllistä parisuhdetta.
Neuvo perustuu osin siihen että pienten lasten ri ole hyvä olla paljoa erossa vanhemmastaan ja eron jälkeen näin käy. Lisäksi reissaaminen kahden kodin välillä on raskasta lapsille, uusperhekuviot ka uudet puolisot on lapsille raskaita monesti.
Meillä lapsi 2v ja kumpikin vanhempi haluaa viikko-viikko vuorot, mutta asuttaisiin eri kaupungeissa ja kumpikin käy töissä niissä kaupungeissa johon muuttaisi. En ole löytänyt ulospääsyä tilanteeseen.
Onko sun mahdollista jäädä samaan kaupunkiin asumaan? Lapsen vuoksi niin voi tehdä, mutta ei voi jäädä rakkaudettomaan suhteeseen.
Lapsille vanhempien ero on yleensä kova paikka, jos ei ole ollut mitään suuria ongelmia suhteessa, kuten esim väkivaltaa. Mutta jos tiedät sydämessäsi eroamisen olevan oikea ratkaisu,ja että siten olet onnellisempi ja jaksat olla parempi äiti, niin erotkaa ihmeessä. Jos miehesi ei halua "taistella" perheensä koossa pitämiseksi niin silloin ei tarvitse edes ajatella hänen mielipidettään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos kumpikin on samaa mieltä ongelmista esim vastuun epätasaisesta jakautumisesta niin miksei asialle tehdä mitään?
Ollaan samaa mieltä siitä että vastuu on jakautunut epätasaisesti, mutta täysin eri mieltä siitä missä asioissa. Samaa mieltä ollaan siitä että tunnelma on lähes jäinen, mutta täysin eri mieltä syistä sille. Ap
Ja sinusta jäinen tunnelma on lapsille parasta, kun kaverit on sanonut ettei kannata erota?
Ero on lapsille kamalampaa kuin jäinen tunnelma.
Käsitelkää liittoanne. Turha erota. Menkää terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen erolapsi. Jos olisin saanut valita olisin mieluummin elänyt riitaisassa kodissa vanhempien pysyessä yhdessä kuin kahdessa riitaisassa uusperhekodissa, niin että kumpikaan uusista puolisoista ei pidä minusta. Jälkimmäisen lapsuuden ja nuoruuden sain ja olen siitä yhä katkera.
Tässä on totuuden siemen. Kiukkuiset ja katkerat ihmiset ovat sitä usein joka tapauksessa, siviilisäädystä riippumatta. Lapsilleen ei voi välttämättä tarjota onnellisen aikuisen mallia, mutta sekin on jo jotain, jos lapsella on vakaa ympäristö, jossa hänellä ei kulu kohtuuttomasti resursseja jokapäiväiseen selviytymiseen, ja mielellään oman ydinperheen ulkopuolisia pitkiä ihmissuhteita.
Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että heidän ei ensinkään tulisi hankkia lapsia. Valitettavasti jotkut heistä kuitenkin niin tekevät. Jos on käynyt niin huono tuuri, että saa vanhemmikseen kaksi tällaista ihmistä, niin hankaluuksia on tiedossa, pysyivät he sitten yhdessä tai erosivat.
Jos nyt kuitenkin ajatellaan - kuten jokainen lasten vanhempi varmasti haluaa itsestään ajatella - että ei kuulu tuohon ryhmään, niin silloin kannattaa etsiä sellaista järjestelyä, jossa itse voi olla onnellinen ja välttää antamasta lapselle huonoa perhe-elämän ja parisuhteen mallia. Onko se sitten yhdessä pysyminen kylmenneessä suhteessa, jossa kuitenkin pystytään tulemaan toimeen ja kunnioittamaan toista; ero ja sopivamman kumppanin löytäminen; vai ero ja sinkkuna pysyminen, riippuu jokaisen henkilökohtaisista ominaisuuksista ja tilanteesta.
Kuitenkin mielestäni se on väärä lähtökohta, että jotenkin automaattisesti olisi lasten kannalta parempi olla eroamatta, vaikka parisuhde ei syystä tai toisesta toimi. Hyvin usein se on juuri päinvastoin.
Jos eroatte, lapsille tulee ikävät uusperhekuviot ja kotien välillä matkustelu.
Yrittäkää vielä yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen erolapsi. Jos olisin saanut valita olisin mieluummin elänyt riitaisassa kodissa vanhempien pysyessä yhdessä kuin kahdessa riitaisassa uusperhekodissa, niin että kumpikaan uusista puolisoista ei pidä minusta. Jälkimmäisen lapsuuden ja nuoruuden sain ja olen siitä yhä katkera.
Tässä on totuuden siemen. Kiukkuiset ja katkerat ihmiset ovat sitä usein joka tapauksessa, siviilisäädystä riippumatta. Lapsilleen ei voi välttämättä tarjota onnellisen aikuisen mallia, mutta sekin on jo jotain, jos lapsella on vakaa ympäristö, jossa hänellä ei kulu kohtuuttomasti resursseja jokapäiväiseen selviytymiseen, ja mielellään oman ydinperheen ulkopuolisia pitkiä ihmissuhteita.
Tämä pitää paikkaansa. Ei tunnekylmyys mihinkään katoa vaikka eroaisi.
Pikkulapsiarki kuormittaa niin paljon, että ennenkuin kuopus on 2v ei kannattaisi erota. Tulee helposti tehtyä väärä ratkaisu. Sen sijaan yrittäkää jakaa sitä vanhemmuuttaa, että molemmilla olisi mahdollisuus omaan aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos kumpikin on samaa mieltä ongelmista esim vastuun epätasaisesta jakautumisesta niin miksei asialle tehdä mitään?
Ollaan samaa mieltä siitä että vastuu on jakautunut epätasaisesti, mutta täysin eri mieltä siitä missä asioissa. Samaa mieltä ollaan siitä että tunnelma on lähes jäinen, mutta täysin eri mieltä syistä sille. Ap
Ja sinusta jäinen tunnelma on lapsille parasta, kun kaverit on sanonut ettei kannata erota?
Ero on lapsille kamalampaa kuin jäinen tunnelma.
Käsitelkää liittoanne. Turha erota. Menkää terapiaan.
Kannattaa ensin yrittää terapiaa.
Mutta jos se ei toimi, tai osapuolilla ei ole todellista halua muuttaa mitään, niin parempi erota. Ainakin silloin tuli yritettyä. Terapia voi myös auttaa eroamaan mahdollisimman vähällä tuskalla.
Se ero ei sinänsä välttämättä ollenkaan ratkaise tilannetta. Voi olla että molemmat vanhemmat ajautuvat uudelleen tunnekylmiin parisuhteisiin tai ”myrkylliseen ilmapiiriin” uusissakin suhteissaan kuherrusvaiheen laannuttua. Itseasiassa uusperhekuviot ovat usein moninkerroin haastavampia kuin ydinperhekuviot kun täytyy huomioida niin monen eri ihmisen tunteita. Ero on aina myös riski sille, että se oma rakas lapsi saa enemmän tai vähemmän ”kahjon” äiti/isäpuolen ja sisarpuolia/uusi sisaruksia jne. Kun uudet pienokaiset syntyvät niin herkästi vievät vanhempiensa kaiken jaksamisen ja voiman. Siinä sitten lohdutat sitä omaa kouluikäistä, joka kokee tulleensa hylätyksi, kun isin aika menee täysin uusien lasten hoitoon. Kannattaa tosissaan harkita sitä parisuhdeterapiaa! Lasten ja nuorten terapiajonot ovat nykyään pitkiä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten kannalta on parasta, että eroatte heti.
En ymmärrä mistä käsitys, että lasten takia pysytään yhdessä. Jopa pienet lapset vaistoaa ja tajuaa, että kaikki ei ole ok kotona.
Vierailija kirjoitti:
Lasten kannalta on parasta, että eroatte heti.
En ymmärrä mistä käsitys, että lasten takia pysytään yhdessä. Jopa pienet lapset vaistoaa ja tajuaa, että kaikki ei ole ok kotona.
Mutta entä jos parisuhteen tila johtuu vaikkapa jommankumman puolison masennuksesta, ja lapsi vielä pahimmassa tapauksessa jää asumaan suurimman osan ajasta masentuneen vanhemman kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pikkulapsiarki kuormittaa niin paljon, että ennenkuin kuopus on 2v ei kannattaisi erota. Tulee helposti tehtyä väärä ratkaisu. Sen sijaan yrittäkää jakaa sitä vanhemmuuttaa, että molemmilla olisi mahdollisuus omaan aikaan.
Muuten samaa mieltä, mutta sanoisin, että raja on 3v eikä 2v.
Siihen saakka kun nuorin muuttaa kotoa. Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen perusteella ei kannata odotella asioiden paranemista tai lasten kasvua. Ellei puheyhteyttä löydy ja asiat muutu heti. Pettäviä tai sitä yrittäviä varattuja miehiä on omassa tuttavapiirissä niin oksettavan paljon etten ikinä halua parisuhteeseen. Hyi saasta. Se että vaimo nalkuttaa tai ei miellytä miestä tai miestä vaikka vain kyllästyttää oikeuttaa hänet miehen mielestä hakemaan lohdutusta muualta. Tämä on kuultu niin monta kertaa. "Kun se elämä ei ole niin mustavalkoista". Jep jep.
No ihan samalla tavalla on kuule pettäviä naisiakin! Älä ole kaksinaismoralisti.
On aivan yhtä lailla. Sori en huomannut sitä tuohon laittaakaan. Todellakin on, voi huoh. Tässä yksi syy miksei kannata kituuttaa, paskoo sitten oman ja muiden elämän siinä sivussa kun se painekattila poksahtaa päässä.
Vinkki vitonen, jos kaverisi tai puolisosi kaveri selittämättä ottaa etäisyyttä, eikä välinne enää parane/lähene, kannattaa katsella sitä omaa parisuhdetta ja puolison toimintaa vähän tarkemmin. Nimim. kahden ystävän/kaverin joutunut etäännyttämään kun toisen mies lähestyi minua, ja toisen ystävän kun tämä nainen petti miestään ja yritti käyttää minua alibina. En halua sekaantua, joten otin etäisyyttä. En pysty katsomaan ihmisiä silmiin enää ja olemaan hiljaa. Lipsauttaisin totuuden vahingossa.
Me erosimme kummankin lasten ollessa vielä alle 10-vuotiaita.
Ex-mieheni toisti lapsuudenkodissa saatua parisuhdemallia, joka oli lopulta tappaa minut henkisesti (ja fyysisestikin, 3 vakavaa hetkeä kun aidosti mietin itseni tappamista).
Kävimme terapiassa, ei auttanut.
Nyt minä voin hyvin, erosta pian 3 vuotta ja vielä sinkkuna. Exä on löytänyt uuden kumppanin ja kuulemma kohtelee häntä hyvin nätisti ja kunnioittavasti.
Lapset voivat niin hyvin kuin voivat, varmasti joskus miettivät että olisi kiva jos äiti ja isä vielä olisivat yhdessä mutta tietävät myös että me kummatkin nyt olemme parempia vanhempia heille.
Vierailija kirjoitti:
Me erosimme kummankin lasten ollessa vielä alle 10-vuotiaita.
Ex-mieheni toisti lapsuudenkodissa saatua parisuhdemallia, joka oli lopulta tappaa minut henkisesti (ja fyysisestikin, 3 vakavaa hetkeä kun aidosti mietin itseni tappamista).
Kävimme terapiassa, ei auttanut.
Nyt minä voin hyvin, erosta pian 3 vuotta ja vielä sinkkuna. Exä on löytänyt uuden kumppanin ja kuulemma kohtelee häntä hyvin nätisti ja kunnioittavasti.
Lapset voivat niin hyvin kuin voivat, varmasti joskus miettivät että olisi kiva jos äiti ja isä vielä olisivat yhdessä mutta tietävät myös että me kummatkin nyt olemme parempia vanhempia heille.
Mulla sama kokemus. Pärjään paremmin itsekseen ja lasten kanssa menee paljon paremmin. Pitkitin eroa 5 vuotta lasten vuoksi mutta tulipahan katsottua loppuun.
Ja omat vanhemmat edelleen yhdessä, mutta riidelleet kuin hullut aina ja puhuneet toisilleen rumasti aina. Minä vihaan riitoja ja konfliktitilanteita enkä osaa edelleenkään pitää puoliani. Korjaan näitä lapsuuden jälkiä vieläkin ja olen nelkyt. En tiedä millainen on ehjä turvallinen parisuhde ja pelkään etten koskaan sellaista koekaan, vaan päädyn aina hyväksikäytetyksi ja tallotuksi. Olen todella väsynyt tähän.
Vierailija kirjoitti:
Me erosimme kummankin lasten ollessa vielä alle 10-vuotiaita.
Ex-mieheni toisti lapsuudenkodissa saatua parisuhdemallia, joka oli lopulta tappaa minut henkisesti (ja fyysisestikin, 3 vakavaa hetkeä kun aidosti mietin itseni tappamista).
Kävimme terapiassa, ei auttanut.
Nyt minä voin hyvin, erosta pian 3 vuotta ja vielä sinkkuna. Exä on löytänyt uuden kumppanin ja kuulemma kohtelee häntä hyvin nätisti ja kunnioittavasti.
Lapset voivat niin hyvin kuin voivat, varmasti joskus miettivät että olisi kiva jos äiti ja isä vielä olisivat yhdessä mutta tietävät myös että me kummatkin nyt olemme parempia vanhempia heille.
Minä täällä jo aikaisemminkin kirjoittelin, että omat vanhempani erosivat vasta kun olin täysi-ikäinen ja poissa kotoa. Minun puolestani olisivat saaneet erota jo paljon aikaisemmin. Nykyään molemmat ovat löytäneet itselleen sopivamman puolison ja ovat selvästi onnellisempia kuin yhdessä ollessaan. Varmasti he joskus olivat onnellisia myös yhdessä, mutta se aika on ollut ennen syntymääni tai silloin kun olin niin pieni, etten siitä mitään muista.
Hetkeäkään en ole toivonut, että he joskus vielä löytäisivät jonkin yhteisen sävelen, päin vastoin: mitä kauempana pysyvät toisistaan, sitä parempi. Pakollisissa sukutapaamisissakin aina tunnelma on jäinen, kun nämä kaksi joutuvat samaan pöytään, ja jokainen näkee sen piikittelyn ja kilpailun siitä kummalla nyt menee paremmin, vaikka kuinka muka yrittävät verhotusti sen tehdä niin että vain toinen osapuoli huomaisi.
Molemmat ovat mielestäni oikein kivoja ja viisaitakin ihmisiä, mutta toistensa seurassa taantuvat jollekin aivan älyttömälle ameebatasolle, jota kaikki sivusta seuraavat saavat hävetä silmät päästään.
Jos molemmat olette samaa mieltä ongelmista, mutta ei mieltä niiden syistä niin ehdottomasti kannustan kokeilemaan terapiaa. Juuri tällaisiin ongelmiin on moni pari siitä saanut apua. Jos terapiasta ei ole apua niin kannattaa erota. Ei lasten ole hyvä olla tunnekylmässä kodissa onnettomien vanhempien välissä. Mutta kannattaa ensin kääntää se kivi ja katsoa löytyisikö yhteys vielä.