Onko muita kenen elämää määrittää häpeä?

Ulko-ovi eikä mikään ukko

Vierailija kirjoitti:

0

Vierailija kirjoitti:

Samoja tunteita täälläkin.

Ainainen alemmuuden ja huonommuuden tunne. Epäonnistumisen pelko, jonka seurauksena olen tunnollinen suorittaja ja perfektionisti.

Lapsuuden kodistahan nämä tulee, 80-luvun lapsi olen minäkin.

Aina sai kuulla sitä ikuista mantraa siitä mitähän muutkin ajattelevat, tai kuinka aina saa teidän lasten kanssa hävetä tai kuinka ei saa mitään esittää tai lesottaa.

Mun vanhemmilla oli loppumaton varasto vastaavia kieltoja ja kommentteja, eihän siinä lapsi tiennyt miten päin olisi ollut.

Ja kuitenkin piti olla aina reipas ja rohkea ja pärjäävä ja kaikkes mitä vain vanhemmat milloinkin keksivät haluta.

Mun vanhemmat olivat myös kouluttamattomia, isäni vielä kotoisin pohjoisen syrjäseudulta.

80-luvun kaupunkilainen elämä taisi vain olla liikaa ja käsittämätöntä, eikä mitään keinoja käsitellä mitään.

No nyt minä aikuinen tytär käsittelen omia häpeän tunteitan9i.

On ollut opettelua ymmärtää, ettei ne muut ihmiset ajattele välttämättä sen ihmeempia ja jos ajattelevat, niin siinäpä vain.

Vähitellen se häpeä on hellittänyt, mutta siitä pois opetteleminen on kova työ. Ja välillä tulee niitä hetkiä, jolloin se hiipii taas mieleen.

Millä keinoin olet opetellut häpeästä pois?

Ei ehkä ensin niinkään tietoista opettelua, mutta lähdin lapsuuden kodistani heti kuin vain voin.

Opiskelijana isommassa kaupungissa ja sittemmin asuin ulkomailla ja sain sellaisen valaistumisen, että aika tavallisia ihmisiähän kaikki ovat.

Tavallisen näköisiä, mokailevia, kaikilla on omat kompastuskivet, mutta myös ne onnistumisen hetket ja onnen aiheet.

Lapsuuden kotonani oltiin myös kovia arvostelemaan muita ja oli helpotus oman elämän laajentuessa itsenäistyessäni huomata juuri tuo tavallisuus muissa ihmisissä.

Mutta opettelua on ollut omien ajatusmallien muuttaminen tietoisesti. Turha häpeä ja sen paras kaveri, syyllisyys, ovat ikäviä taakkoja kannettavaksi, ja muistutan niiden ilmaantuessa itseäni, että olen ihan oma itseni, en vanhempieni jatke.

Muistutan itseäni siitä että elän ihan erilaisessa maailmassa kuin he. Ja mitä ihmeen hävettävää on tavallisella perheen äidillä, joka huolehtii lapsistaan, käy töissä, in ollut naimisissa vuosikaudet ja harrastaa tylsiä juttuja kuten lenkkeilyä. Pitäisikö hävetä tylsyyttä?

Tosin aina kun esim töissä tulee jotain uutta opeteltavaa, pelkään aina etten opi eka kerrasta tai että teen virheen. Tuollaisissa tilanteissa se suorittaminen ja perfektionismi nostaa päätään.

Aina täytyy muistuttaa itseään, että uudet asiat ovat uusia kaikille muillekin ja kaikkien täytyy opetella aluksi.

Omassa mielessä vain kuuluu vieläkin joskus ne lyttäykset suoraan 80-luvulta: ethän sinä voi osata, katso nyt millainen tuosta tai tuosta asiasta nyt tuli, etkö sinä tiedä tuotakaan.

Eli opettelua on vieläkin näistä ajatusmalleista pois pääsyyn.

Minullakin oli tuollaista häpeää lapsena, teininä ja aikuisuuden alussa.

Häpesin itseäni syvästi joskus ala-asteikäisenä, sillä luokkalaiset kiusasivat, kun olivat yllättäneet minut puhumasta itsekseni. Myös äitini käytti minusta usein nimityksiä kuten "kummajainen" ja "outolintu". Vanhempani miettivät paljon sitä, mitä muut meistä, heistä ja lapsistaan, ajattelevat. Kaikesta siitä tuli tunne, että en riitä sellaisena kuin olen. En riitä silloinkaan, kun yritän parhaani.

Vähitellen aikuistuttuani tajusin pitkällisen itsereflektion, terapian ynnä muun avulla, ettei muiden mielipiteistä omaan olemiseeni kannata piitata vähääkään. Häpeä on aiheellinen tunne vain silloin, jos olen satuttanut jotakuta toista. En kuitenkaan koskaan tietoisesti satuta tekemisilläni muita, ja jos satutan vahingossa, olen vilpittömästi pahoillani. Siispä minulla ei ole mitään hävettävää. Louskutelkoot muut leukojaan ja pyöritelkööt silmiään, olen tyytyväisenä sellainen kuin olen. Oudoksi minua kutsutaan yhä edelleen nyt aikuisena, mutta se ei enää häiritse.

Vierailija kirjoitti:

Sama ja häpeän oikeasti kaikkea, siis ihan kaikkea. Olen yksin kotona ja juon lasin vettä, rupeaa hävettää! En tajua ees miks mut oikeasti häpeän 24/7 kaikkea mitä teen ja sanon

Huh, tuo on jo aika kamalaa.

Luin joskus jotain häpeäketjua, jossa joku sanoi, että haluaisi kuolla, mutta ei kehtaa, koska hävettää miltä hänen ruumiinsa näyttäisi... Todella jotenkin "surkuhupaisaa", siis ei hauskaa, mutta... Ironista?

Itsekin kärsin häpeästä ja kesti kauan tajuta että sehän se mun sisäinen peikko on, jonka seurauksena mulle on diagnosoitu masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, estynyt persoona ja päihderiippuvuus. Pitäisi kai hakeutua uudelleen hoitoon :/

Aina pitää jotain hävetä sanoo Mooses ja lankesi naimaan midianilaisia .

Saatana on itse uskonto ja syyttäjä.

Olen hyvin samanlainen kuin sinä ap, vaikka muut perheessäni ovat hyvin ylpeitä luonteita. En usein kehtaa edes katsoa televisiossa näkyvien ihmisten kasvoja, tulee sellainen olo kuin tuijottaisin jotakuta läsnäolevaa.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni näkyy tunnistavan häpeänsä alkuperän, mutta minä en. Minulla oli tervehenkinen lapsuudenkoti ja tykkäsin aina kouluakin käydä. Häpeän lähteenä ja aiheena olen vain minä itse.

Olen aina ollut vääränlainen muiden seuraan, eikä asiaa ole auttanut se, että olen viihtynyt yksikseni vähintään yhtä hyvin kuin seurassa. Esiintymispelkoakaan ei ole, ja yläasteella ja lukiossa olin aina valmiina pitämään ex-tempore -esitelmiä, uuden ylioppilaan puheenkin pidin empimättä. Ammattinikin on ihmisten edessä olemista. Häpeäni ei näy ulospäin, koska osaan peittää sen, ja jollen osaa, katoan paikalta. Minua ei paljon näy.

Työttömyys ja korona-aika on antanut minulle mahdollisuuden piiloutua. En ole käynyt ihmisten näkyvillä seitsemään kuukauteen enkä paria kertaa viikossa enempää sitä ennenkään. Olet jättänyt vähäisetkin kaverit taakseni, koska häpeän sitä, että olen ollut heidän kaverilistallaan se satunnainen, yhdentekevä tyyppi, jonka kanssa käydään kerran vuodessa lyhyillä kahveilla. Enkä ihmettele, ettei käydä useammin. Häpeän vielä vuosienkin jälkeen esimerkiksi sitä, kun en kerran osannut lähteä kahveilta ajoissa, vaan olisin jutellut paljon pitempään, vaikka kaveri halusi jo pois. Nuorena olin niin hyvännäköinen - rumatkin piirteeni menivät "erikoisen" hyvännäköisyyden piikkiin - että miehiä oli pyrkimässä sänkyyn varmaan viikoittain, mutta vain sänkyyn, ei koskaan seuraksi. Joskus lähestyin jotakuta kiinnostavaa miestä, mutta iskin kirveeni monellakin tavalla kiveen ja lopulta jäin sinkuksi. Ja koska ymmärrän, että minua ei kukaan halua ja että herätän muissa myötähäpeää, en hankkiudu enää tilanteisiin, joissa joutuisin kasvokkain sen tosiseikan kanssa, että minussa vain ei ole sitä jotakin, mitä muissa ihmisissä on ja mikä heissä kiinnostaa muita.

Kumma kyllä, sitä, että olen pitkän uran jälkeen työtön, köyhä ja omakätiseen tuhoon tuomittu, ei hävetä minua yhtään. Tuntuu siltä kuin olisin saanut häpeäkiintiöni täyteen ja olisin nyt se valmis minä, joka minun aina pitikin olla: iso säkki täynnä mitäänsanomattomuutta.

Kun luin tämän, tajusin tekstisi ennustavan varmasti oman tulevaisuuteni. Allekirjoitan täysin aivan kaikki asiat, joita kerrot luonteestasi ja epävarmuuksistasi. Uskomatonta miten onnistuit näin hyvin. Olen 18, eli pitkästä urastasi päätellen sinua selvästi nuorempi, mutta silti olen kokenut kaikki mainitsemasi tilanteet ja kokemukset.

T. se, joka ei kehtaa katsoa tv:ssä näkyviä ihmisiä

Veljen muija samanlainen, kasvoi mettässä.

Kun on äpäränä syntynyt, niin kyllä siellä repussa kulkee mukana hautaan asti niin syyllisyys kuin häpeäkin.

Aika monella sitä häpeää on. Osa ei edes tiedosta sitä omassa toiminnassaan.

millainen terapia voi auttaa häpeään ?yleensäkin negatiivisiin ajatusmalleihin omasta itsestä ja kyvyistä yms.

Minulla häpeä on ollut aina läsnä. Kasvoin narsistisen isäpuolen fyysisen ja henkisen väkivallan alaisuudessa. Koin myös koulukiusausta. Tunsin/tunnen olevani pohjimmiltaan erilainen ja vääränlainen kaikkiin muihin verrattuna.

Parikymppisenä sain häpeän taka-alalle kun elin hetken sitä elämää, mikä vanhempien mielestä kuului saavuttaa. Tosin myös avomies oli lopulta tunnekylmä ja hänessäkin oli paljon isäpuolen kaltaisia piirteitä. Erotessa pohja sitten romahti elämältä.

Nyt olen häpeäni lamaannuttama, masentunut ja melko yksinäinen. En tiedä poispääsyä tästä enää. Koko elämäni olen enimmäkseen koittanut pärjätä ja selvitä, mutta nyt tuntuu että häpeä voitti enkä jaksa enää taistella.

N31

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

0

Vierailija kirjoitti:

Samoja tunteita täälläkin.

Ainainen alemmuuden ja huonommuuden tunne. Epäonnistumisen pelko, jonka seurauksena olen tunnollinen suorittaja ja perfektionisti.

Lapsuuden kodistahan nämä tulee, 80-luvun lapsi olen minäkin.

Aina sai kuulla sitä ikuista mantraa siitä mitähän muutkin ajattelevat, tai kuinka aina saa teidän lasten kanssa hävetä tai kuinka ei saa mitään esittää tai lesottaa.

Mun vanhemmilla oli loppumaton varasto vastaavia kieltoja ja kommentteja, eihän siinä lapsi tiennyt miten päin olisi ollut.

Ja kuitenkin piti olla aina reipas ja rohkea ja pärjäävä ja kaikkes mitä vain vanhemmat milloinkin keksivät haluta.

Mun vanhemmat olivat myös kouluttamattomia, isäni vielä kotoisin pohjoisen syrjäseudulta.

80-luvun kaupunkilainen elämä taisi vain olla liikaa ja käsittämätöntä, eikä mitään keinoja käsitellä mitään.

No nyt minä aikuinen tytär käsittelen omia häpeän tunteitan9i.

On ollut opettelua ymmärtää, ettei ne muut ihmiset ajattele välttämättä sen ihmeempia ja jos ajattelevat, niin siinäpä vain.

Vähitellen se häpeä on hellittänyt, mutta siitä pois opetteleminen on kova työ. Ja välillä tulee niitä hetkiä, jolloin se hiipii taas mieleen.

Millä keinoin olet opetellut häpeästä pois?

Ei ehkä ensin niinkään tietoista opettelua, mutta lähdin lapsuuden kodistani heti kuin vain voin.

Opiskelijana isommassa kaupungissa ja sittemmin asuin ulkomailla ja sain sellaisen valaistumisen, että aika tavallisia ihmisiähän kaikki ovat.

Tavallisen näköisiä, mokailevia, kaikilla on omat kompastuskivet, mutta myös ne onnistumisen hetket ja onnen aiheet.

Lapsuuden kotonani oltiin myös kovia arvostelemaan muita ja oli helpotus oman elämän laajentuessa itsenäistyessäni huomata juuri tuo tavallisuus muissa ihmisissä.

Mutta opettelua on ollut omien ajatusmallien muuttaminen tietoisesti. Turha häpeä ja sen paras kaveri, syyllisyys, ovat ikäviä taakkoja kannettavaksi, ja muistutan niiden ilmaantuessa itseäni, että olen ihan oma itseni, en vanhempieni jatke.

Muistutan itseäni siitä että elän ihan erilaisessa maailmassa kuin he. Ja mitä ihmeen hävettävää on tavallisella perheen äidillä, joka huolehtii lapsistaan, käy töissä, in ollut naimisissa vuosikaudet ja harrastaa tylsiä juttuja kuten lenkkeilyä. Pitäisikö hävetä tylsyyttä?

Tosin aina kun esim töissä tulee jotain uutta opeteltavaa, pelkään aina etten opi eka kerrasta tai että teen virheen. Tuollaisissa tilanteissa se suorittaminen ja perfektionismi nostaa päätään.

Aina täytyy muistuttaa itseään, että uudet asiat ovat uusia kaikille muillekin ja kaikkien täytyy opetella aluksi.

Omassa mielessä vain kuuluu vieläkin joskus ne lyttäykset suoraan 80-luvulta: ethän sinä voi osata, katso nyt millainen tuosta tai tuosta asiasta nyt tuli, etkö sinä tiedä tuotakaan.

Eli opettelua on vieläkin näistä ajatusmalleista pois pääsyyn.

Voi hyvä jumala tuota sun tekstiä. Tuo olisi voinut olla ihan sanasta sanaan mun omasta kynästä! En olisi uskonut, että jollain toisellakin on noin täysin samoja kokemuksia. Ja 80-luvun lapsi olen minäkin.

Itse en ehkä ole vielä ihan noin pitkällä omien ajatusmallien työstämisessä, mutta onneksi hyvää vauhtia pääsemässä sinne. Matka on kyllä ollut pitkä, ja sen varrella ei ole ollut kovinkaan montaa asiaa joita en olisi hävennyt. Viimeksi tällä viikolla mietin, että kehtaanko lähettää pienen kiitosviestin yhdelle ulkomaiselle yritykselle jolta olen saanut poikkeuksellisen hyvää ja mukavaa asiakaspalvelua. Mietin, että pitääkö ne mua siellä ihan hönelönä. Lähetin sen kyllä sitten, mutta nimettömänä, kun pelkäsin että siinä mun englanninkielisessä tekstissä oli kirjoitusvirheitä. Kuulostaa varmaan ihan sekopäiseltä sellaisen korvissa, joka ei ole koskaan kärsinyt samanlaisista ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni näkyy tunnistavan häpeänsä alkuperän, mutta minä en. Minulla oli tervehenkinen lapsuudenkoti ja tykkäsin aina kouluakin käydä. Häpeän lähteenä ja aiheena olen vain minä itse.

Olen aina ollut vääränlainen muiden seuraan, eikä asiaa ole auttanut se, että olen viihtynyt yksikseni vähintään yhtä hyvin kuin seurassa. Esiintymispelkoakaan ei ole, ja yläasteella ja lukiossa olin aina valmiina pitämään ex-tempore -esitelmiä, uuden ylioppilaan puheenkin pidin empimättä. Ammattinikin on ihmisten edessä olemista. Häpeäni ei näy ulospäin, koska osaan peittää sen, ja jollen osaa, katoan paikalta. Minua ei paljon näy.

Työttömyys ja korona-aika on antanut minulle mahdollisuuden piiloutua. En ole käynyt ihmisten näkyvillä seitsemään kuukauteen enkä paria kertaa viikossa enempää sitä ennenkään. Olet jättänyt vähäisetkin kaverit taakseni, koska häpeän sitä, että olen ollut heidän kaverilistallaan se satunnainen, yhdentekevä tyyppi, jonka kanssa käydään kerran vuodessa lyhyillä kahveilla. Enkä ihmettele, ettei käydä useammin. Häpeän vielä vuosienkin jälkeen esimerkiksi sitä, kun en kerran osannut lähteä kahveilta ajoissa, vaan olisin jutellut paljon pitempään, vaikka kaveri halusi jo pois. Nuorena olin niin hyvännäköinen - rumatkin piirteeni menivät "erikoisen" hyvännäköisyyden piikkiin - että miehiä oli pyrkimässä sänkyyn varmaan viikoittain, mutta vain sänkyyn, ei koskaan seuraksi. Joskus lähestyin jotakuta kiinnostavaa miestä, mutta iskin kirveeni monellakin tavalla kiveen ja lopulta jäin sinkuksi. Ja koska ymmärrän, että minua ei kukaan halua ja että herätän muissa myötähäpeää, en hankkiudu enää tilanteisiin, joissa joutuisin kasvokkain sen tosiseikan kanssa, että minussa vain ei ole sitä jotakin, mitä muissa ihmisissä on ja mikä heissä kiinnostaa muita.

Kumma kyllä, sitä, että olen pitkän uran jälkeen työtön, köyhä ja omakätiseen tuhoon tuomittu, ei hävetä minua yhtään. Tuntuu siltä kuin olisin saanut häpeäkiintiöni täyteen ja olisin nyt se valmis minä, joka minun aina pitikin olla: iso säkki täynnä mitäänsanomattomuutta.

Kun luin tämän, tajusin tekstisi ennustavan varmasti oman tulevaisuuteni. Allekirjoitan täysin aivan kaikki asiat, joita kerrot luonteestasi ja epävarmuuksistasi. Uskomatonta miten onnistuit näin hyvin. Olen 18, eli pitkästä urastasi päätellen sinua selvästi nuorempi, mutta silti olen kokenut kaikki mainitsemasi tilanteet ja kokemukset.

T. se, joka ei kehtaa katsoa tv:ssä näkyviä ihmisiä

Minä kehtaan katsoa televisiossa näkyviä ihmisiä, mutta en silloin, kun he suutelevat. Kumma juttu, että telkkarin avosydänleikkaukset, sotaleffat, zombisarjat ja satunnainen p*rnokohtaus eivät hätkäytä yhtään, mutta kun pariskunta alkaa suudella, minä käännän katseeni jonnekin kirjahyllyni tienoille. Ja minä siis katson telkkaria aina yksin eli en varmasti nolostele kenenkään muun vuoksi. Jotenkin vain tuollainen on niin perin juurin yksityisasia, että minua hävettää katsoa edes sivusilmällä.

Käytit sanaa "kehdata" ja niin käytin minäkin siinä imussa. Olen kuitenkin varonut tuon sanan käyttämistä siitä lähtien, kun ehkä kymmenen vanhana yritin pukea tätä - hämmästyttävästi jo tuon ikäisenä tunnistamaani - häpeäilmiötä sanoiksi ja kerroin äidille, että naapuriston lapsijoukossa oli joitain uusia kavereita ja minun tekisi mieli mennä leikkimään, mutten mitenkään kehtaa. Minä, yleiskielinen eteläsuomalainen, siis en noloudeltani "ilennyt" työntyä muiden seuraan ja yritin pyytää rohkaisua, mutta itäisellä murrealueella kasvanut äitini ymmärsi kehtaamisen viitseliäisyyden puutteeksi. Tietämättään hän pahensi asiaa sanomalla niin ikään itämurteiselle isälle, että tämä tytär tässä haluaisi mennä leikkimään muiden kanssa, muttei kehtaa. Ja kumpaakin nauratti tavalla, josta en tykännyt. Eivät he voineet tietää, että olin perinyt perusluonteeni jostain ydinperhettä kauempaa.

Eipä ollut viimeinen kerta, kun loin itselleni noloja tilanteita kiinnittämällä huomioni tekojen sijasta sanoihin. Ammattihan siitä sitten tuli, ja noloja tilanteita ja erityisesti pitkälle vietyä analysointia harrastan edelleen senkin jälkeen, kun muita on lakannut kiinnostamasta, jos edes alun alkaen kiinnosti. Minulla on myös tapana tuntea muiden puolesta myötähäpeää siitä, mitä itse olen tehnyt. Otan siis tuplat niskoilleni, vaikkeivät muut osapuolet edes tiedä koko asiasta.

Pienenä minua tulkittiin jatkuvasti väärin. Kun tein jotakin tyhmää, minua tietenkin toruttiin. Sisarukseni ottivat torut vastaan normaalin lapsen tavoin, mutta minä häpesin temppujani syvästi. Se tulkittiin suuttumiseksi ja murjottamiseksi, ja taas oli torujen paikka: "Suuttui mokoma ja rupesi itkemään, kun ei saanutkaan viimeistä suklaapalaa." Olisinpa joskus saanut suustani sanat "en murjota, vaan minua hävettää", mutta en saanut. Kurkkua kuristi ja itku tuli silmään. On muuten vahva muisto ja vahva tunne edelleenkin.

Olin urastani lähes puolet yksinyrittäjä. Rakastin työtäni. Olin saanut yritysasiakaskuntani muiden palveluksessa hankkimallani maineella, mutta sitten tapahtui kaksi katastrofia yhtaikaa: verkostoni nokkamiehet jäivät parin vuoden sisällä eläkkeelle ja loput vei alan rakennemuutos. Minä jäin työttömäksi sen vuoksi, että minun on täysin mahdotonta rimputella firmojen ovikelloja ja tyrkyttää itseäni palveluntuottajaksi. Olen käynyt muutaman työnhakukurssin, mutta en vain pääse yli siitä musertavasta häpeästä, minkä pelkästään pienryhmäharjoituksessa pidettävä hissipuhe minussa saa aikaan. Töissä olen kuin kotonani puhumassa auditoriolliselle kuulijoita, mutta työnhakijana olen pohjasakkaa. Ammattitaidoistani olen ylpeä (ja leuhka), mutta minua surkeampaa myyntimiestä ei ole vielä syntynytkään. Olen pilannut elämäni tämän vuoksi ihan itse. Harmittaa, mutta tästä tunteesta ei voi oppia pois.

Häpeä..

Minusta ei milloinkaan tullut itsenäistä ihmistä. Minä en pysty mihinkään, minun on liian paha olla.

Ihmiset ovat aina rikkoneet minua, pala palalta sydämestäni lyöneet paloja irti ilkeydellään ja välinpitämättömyydellään.

Minä en ole minkään arvoinen, en voi antaa elämälle mitään, koska olen tyhjä kuori.

Ainainen hyljeksintä, epävarmuus, torjunta ja pilkkaaminen ovat tehneet minusta elävän kuolleen. Kuljen pitkin katuja kuin sumussa. Kaikki kasvot ovat vieraita, kylmiä kuin jääpatsaat. He kiertävät minut kaukaa, haistavat minussa mädän lihan, jonka koetan hajuvesillä piilottaa. He haistavat häpeäni, joka minuun tarttui jo ennen kuin kiinnityin kohtuun.

Pienestäkin rakkaudenmurusesta, jonka sain tuntemattomalta taholta, minua rankaistiin. Minut hukutettiin syyllisyyteen ja häpeään! Sain oppia, että maailmassa ei riitä minulle asti välittämistä ja rakkautta.

Minä en luota keneenkään, mutta tarvitsen kaikkia. Minuun voi luottaa, mutta kukaan ei tarvitse minua.

Minun liekkini himmenee. Viimeisimmät myrskyt puhaltavat sen tainnuksiin.

Onko ketään, joka tietää mistä puhun.. Vai ovatko he kaikki jo kaukaisella saarella...

Vierailija kirjoitti:

Mistä ihmeestä tuollainen voi johtua? Sun pitää mennä terapiaan.

Terapiaan ei niin vain mennä, paitsi jos on paljon rahaa. Meillä kroonisesta häpeästä kärsivillä useinkaan ei ole.

Täällä toinen häpeäjä (en siis ole aloittaja). Kävin aikoinaan pitkään terapiassa (80-luvulla, kun sellaiseen vielä pääsi), mutta ei se oikein auttanut, kun en sen aikana päässyt edes niin pitkälle, että olisin tajunnut, että häpeää se onkin. 

Ja mistä johtuu: Tarkkaan en tiedä. Oivalluksen antoi aikoinaan yksi Duodecimin artikkeli, jossa häpeää selitetään sillä, että on varhain joutunut kokemaan pettymyksiä kontakti- ja huomionsaamisyrityksissään. Tiedän, että minulla niitä on ollut, vaikka en tilanteita enää pysty mieleeni palauttamaankaan. Ikään kuin jää päälle fiilis "miten saatoinkaan olla niin tyhmä, että kuvittenkin, että minä ja minun tekemiseni ketään kiinnostaisivat".

Tietenkin. Se on mukanani jokaisena päivän tuntina. Se on myös luonnollista, koska miten täydellinen luuseri voisi elää ilman häpeää. En muista aikaa milloin en olisi hävennyt itseäni. Nuorena häpesin, koska olin pienikokoinen ja muutenkin fyysisesti ruma. Vanhempana häpeän edelleen kehoani ja nyt myös melkein kaikkea muutakin itsessäni. Häpeä saa minut välttelemään ihmisiä, valehtelemaan ja lopettamaan yrittämisen. Häpeä hallitsee elämääni enkä ole voinut olla oma itseni kymmeniin vuosiin.

Täälläpäin liikkuu joskus hulluja aurakuskeja talvisin. Osa peruuttaa tai ajaa etuperin niin että ihminen voi jäädä alle, kovaa. Tulee roskakatoksen takaa. Ei kuulu ääntä tai kuuluu. Osaan näitä varoa jo, mutta silti tiedän koska käy kunnon riskitilanne kuskin päätöksellä. Pihassa tuli riskitilannetta uudellee. Karjuin hieman ulkona sinne koneelle päin kuin leijona, sen koneen pauhun yli, hävetttää, koko taloyhtiö varmaan kauhistui jos joku oli kotona. En vain pidä näistä taponyrityksistä ja ylimielisistä kuskeista, kaikki eivät ole sellaisia. Kuski pääsi myös muut menemään ja mun kohdalla vetelee monta kertaa menemään. Joskus voin odottaa tosiaan, mutta en pidä että kuski alkaa vattuilemaan jos se alkaa näkyä oikein ulospäin tai saa palella ulkona odotellen kauan, useaan kertaan tilanteen ollessa päällä. Kukaanhan ei näille mitään voi. Ellei ole megafoni tai joku muu.

Mä häpeän myös. Syynkin tiedän, olin lapsuudenkodissani aina omituinen musta lammas, joka ei koskaan tehnyt vanhempien mielestä mitään oikein. Nykyään ymmärrän, että olin vain hyvin erilainen temperamentti kuin muut, ja että he toimivat minua väärin, kun eivät pystyneet sitä näkemään vaan kohtelivat jo pientä lasta kuin olisin vittuillakseni vaan sellainen ollut. Ja opetuskeino jolla minua yritettiin muuttaa erilaiseksi oli aina häpeään vetoaminen ja huutaminen. Ei kellään muulla ole noin kamalia mukuloita. Et ole ihan normaali. Miksi sinä et koskaan .... kun veljesikin osaa käyttäytyä. Sinun pitäisi hävetä. 

Niinhän minä sitten olen ikäni hävennyt, niin paljon etten koskaan esim. pariutunut ja saanut lapsia. Koska sisällä on ollut niin syvä viallisuuden ja häpeällisyyden tunne, etten ole voinut muuta kuin eristäytyä. Terapiaan menin lähemmäs viisikymppisenä ja se on auttanut jonkin verran. Mutta kun aika moneen asiaan, kuten isompiin urasiirtoihin ja perheellistymiseen, on jo mennyt ohi, niin se vähän surettaa.