Onko muita kenen elämää määrittää häpeä?

Äitini oli koko ikänsä kotiäitinä, ja teki kaikkea kummallista, kun oli sosiaalisilta taidoiltaan aika huono. Ja häpesi. Muistan itsekin nuorena hävenneeni äitiäni ja kaikkea olemistamme kylmä hiki niskassa. 

Mutta se meni ohi. Olen nyt 50+ ja teen mitä haluan ilman häpeää. Olen usein miettinyt, että nuorempana olisin hävennyt itseäni sellaisena kuin nyt olen. Mutta v*tut siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini häpesi kaikkea. Puhui herroista ja vähätteli ns tavallisia ja itseään tietysti. Viimeiseen asti veti roolia. Oli aina jännittynyt ja mietti mitä naapurit ajattelee. Surkeaa.

Meillä sama. Herrat vie kaiken ja nyt on herroilla hyvä olla jne. Mitäs me maan matoset, meillä ei ole mitään, herroilla on kaikki. Niin uuvuttavaa kuunneltavaa...

Ja tuo vielä tasa-arvoon tähtäävänä aikana. Kunnon kaksoisstandandarit siellä ollut. En siis syytä toki teitä vaan syötettyä mallia joka siirtyi sinuunkin.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli koko ikänsä kotiäitinä, ja teki kaikkea kummallista, kun oli sosiaalisilta taidoiltaan aika huono. Ja häpesi. Muistan itsekin nuorena hävenneeni äitiäni ja kaikkea olemistamme kylmä hiki niskassa. 

Mutta se meni ohi. Olen nyt 50+ ja teen mitä haluan ilman häpeää. Olen usein miettinyt, että nuorempana olisin hävennyt itseäni sellaisena kuin nyt olen. Mutta v*tut siitä.

Mitä kummallista teki? Olisiko esimerkkiä?

Samoja tunteita täälläkin.

Ainainen alemmuuden ja huonommuuden tunne. Epäonnistumisen pelko, jonka seurauksena olen tunnollinen suorittaja ja perfektionisti.

Lapsuuden kodistahan nämä tulee, 80-luvun lapsi olen minäkin.

Aina sai kuulla sitä ikuista mantraa siitä mitähän muutkin ajattelevat, tai kuinka aina saa teidän lasten kanssa hävetä tai kuinka ei saa mitään esittää tai lesottaa.

Mun vanhemmilla oli loppumaton varasto vastaavia kieltoja ja kommentteja, eihän siinä lapsi tiennyt miten päin olisi ollut.

Ja kuitenkin piti olla aina reipas ja rohkea ja pärjäävä ja kaikkes mitä vain vanhemmat milloinkin keksivät haluta.

Mun vanhemmat olivat myös kouluttamattomia, isäni vielä kotoisin pohjoisen syrjäseudulta.

80-luvun kaupunkilainen elämä taisi vain olla liikaa ja käsittämätöntä, eikä mitään keinoja käsitellä mitään.

No nyt minä aikuinen tytär käsittelen omia häpeän tunteitani.

On ollut opettelua ymmärtää, ettei ne muut ihmiset ajattele välttämättä sen ihmeempia ja jos ajattelevat, niin siinäpä vain.

Vähitellen se häpeä on hellittänyt, mutta siitä pois opetteleminen on kova työ. Ja välillä tulee niitä hetkiä, jolloin se hiipii taas mieleen.

Kyllä. En välttämättä arkielämässä häpeä itseäni jatkuvasti, mutta olen mm. kieltäytynyt ylennyksestä töissä, koska pomon roolissa pitäisi olla esillä, pitää kokoukdia, esitellä tuloksia kansainvälisille pomoille... Enhän minä todellakaan pystyisi siihen. Nauraisivat pellolle sieltä. Samalla olin kuitenkin pettynyt itseeni, koska kuka tahansa normaali ihminen olisi tuon parempipalkkaisen duunin ottanut. Mutta häpeä voitti.

Samoin olen ikisinkku ja tulen jäämään lapsettomaksi. Vaikka olen normaalipainoinen ja ihan nätti kai. Olen kuitenkin koko elämäni ollut tietoinen vatsani muodosta, jokaisesta makkarasta, rumista rinnoista. Siispä en ole koskaan ollut uimapuvussa rannalla (enkä nykyään todellakaan mene, koska kaikkialla kuvataan. Päädyn jonnekin teinien sivuille pilkattavaksi). Enkä ole kenenkään seurassa alasti.

Siispä en voi saada parisuhdetta koska ei kukaan ymmärrä tuollaista tai anna aikaa että siitä voisi päästä yli. Olen yrittänyt tutustua miehiin, mutta he jättävät heti kun ei muutamien ekojen treffien aikana uskalla sänkyyn. Pitäisi olla estoton ja osata kaikki temput heti, muuten ei jatkoon. Olen siis ikuisesti yksin.

Sama ja häpeän oikeasti kaikkea, siis ihan kaikkea. Olen yksin kotona ja juon lasin vettä, rupeaa hävettää! En tajua ees miks mut oikeasti häpeän 24/7 kaikkea mitä teen ja sanon

Aika moni näkyy tunnistavan häpeänsä alkuperän, mutta minä en. Minulla oli tervehenkinen lapsuudenkoti ja tykkäsin aina kouluakin käydä. Häpeän lähteenä ja aiheena olen vain minä itse.

Olen aina ollut vääränlainen muiden seuraan, eikä asiaa ole auttanut se, että olen viihtynyt yksikseni vähintään yhtä hyvin kuin seurassa. Esiintymispelkoakaan ei ole, ja yläasteella ja lukiossa olin aina valmiina pitämään ex-tempore -esitelmiä, uuden ylioppilaan puheenkin pidin empimättä. Ammattinikin on ihmisten edessä olemista. Häpeäni ei näy ulospäin, koska osaan peittää sen, ja jollen osaa, katoan paikalta. Minua ei paljon näy.

Työttömyys ja korona-aika on antanut minulle mahdollisuuden piiloutua. En ole käynyt ihmisten näkyvillä seitsemään kuukauteen enkä paria kertaa viikossa enempää sitä ennenkään. Olet jättänyt vähäisetkin kaverit taakseni, koska häpeän sitä, että olen ollut heidän kaverilistallaan se satunnainen, yhdentekevä tyyppi, jonka kanssa käydään kerran vuodessa lyhyillä kahveilla. Enkä ihmettele, ettei käydä useammin. Häpeän vielä vuosienkin jälkeen esimerkiksi sitä, kun en kerran osannut lähteä kahveilta ajoissa, vaan olisin jutellut paljon pitempään, vaikka kaveri halusi jo pois. Nuorena olin niin hyvännäköinen - rumatkin piirteeni menivät "erikoisen" hyvännäköisyyden piikkiin - että miehiä oli pyrkimässä sänkyyn varmaan viikoittain, mutta vain sänkyyn, ei koskaan seuraksi. Joskus lähestyin jotakuta kiinnostavaa miestä, mutta iskin kirveeni monellakin tavalla kiveen ja lopulta jäin sinkuksi. Ja koska ymmärrän, että minua ei kukaan halua ja että herätän muissa myötähäpeää, en hankkiudu enää tilanteisiin, joissa joutuisin kasvokkain sen tosiseikan kanssa, että minussa vain ei ole sitä jotakin, mitä muissa ihmisissä on ja mikä heissä kiinnostaa muita.

Kumma kyllä, sitä, että olen pitkän uran jälkeen työtön, köyhä ja omakätiseen tuhoon tuomittu, ei hävetä minua yhtään. Tuntuu siltä kuin olisin saanut häpeäkiintiöni täyteen ja olisin nyt se valmis minä, joka minun aina pitikin olla: iso säkki täynnä mitäänsanomattomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Samoja tunteita täälläkin.

Ainainen alemmuuden ja huonommuuden tunne. Epäonnistumisen pelko, jonka seurauksena olen tunnollinen suorittaja ja perfektionisti.

Lapsuuden kodistahan nämä tulee, 80-luvun lapsi olen minäkin.

Aina sai kuulla sitä ikuista mantraa siitä mitähän muutkin ajattelevat, tai kuinka aina saa teidän lasten kanssa hävetä tai kuinka ei saa mitään esittää tai lesottaa.

Mun vanhemmilla oli loppumaton varasto vastaavia kieltoja ja kommentteja, eihän siinä lapsi tiennyt miten päin olisi ollut.

Ja kuitenkin piti olla aina reipas ja rohkea ja pärjäävä ja kaikkes mitä vain vanhemmat milloinkin keksivät haluta.

Mun vanhemmat olivat myös kouluttamattomia, isäni vielä kotoisin pohjoisen syrjäseudulta.

80-luvun kaupunkilainen elämä taisi vain olla liikaa ja käsittämätöntä, eikä mitään keinoja käsitellä mitään.

No nyt minä aikuinen tytär käsittelen omia häpeän tunteitani.

On ollut opettelua ymmärtää, ettei ne muut ihmiset ajattele välttämättä sen ihmeempia ja jos ajattelevat, niin siinäpä vain.

Vähitellen se häpeä on hellittänyt, mutta siitä pois opetteleminen on kova työ. Ja välillä tulee niitä hetkiä, jolloin se hiipii taas mieleen.

Millä keinoin olet opetellut häpeästä pois?

Vierailija kirjoitti:

Sama ja häpeän oikeasti kaikkea, siis ihan kaikkea. Olen yksin kotona ja juon lasin vettä, rupeaa hävettää! En tajua ees miks mut oikeasti häpeän 24/7 kaikkea mitä teen ja sanon

😅

Kaikilla häpeä ei edes rajoitu itseen vaan hävetään toisiakin [myötähäpeä] 🤦‍♂️

Monilla on syytäkin hävetä. On sen verran nolon näköisiä ja oloisia ihmisiä tuolla kaduilla.

Mulla just sama, paitsi ettei meillä perheessä mitenkään ole yleisesti "hävetty". Arvelisin, että täysi kehujen puute yms. kasvavalle lapselle ei ole kauhean hyväksi. Kun kuulee vain miten huonosti on asioita tehnyt, siitä kehittyy sitten sellainen "olen paska"-persoona.

Onko ap sinulla joku diagnoosi/diagnooseja jotka vaikuttavat häpeään?

Häpeän ulkonäköäni niin paljon että se vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen

Vierailija kirjoitti:

Äitini häpesi kaikkea. Puhui herroista ja vähätteli ns tavallisia ja itseään tietysti. Viimeiseen asti veti roolia. Oli aina jännittynyt ja mietti mitä naapurit ajattelee. Surkeaa.

Kuulostaa niin tutulta. Itse en ole ihan niin syvällä häpeän suossa kuin äitini, joka oikeasti häpesi varjoaankin. Olen mielestäni enimmäksen ihan ok näköinen, ihan siedettävä muutenkin. Mutta kyllä häpeää vastaan saa taistella jakuvasti. On paha huijarisyndrooma, alisuoriudun elämässä kaikessa ja pidän aina omaa osaamistani ja kokemustani huonompana kuin muiden. Saan vahtia itseäni, etten luisuisi siihen roolin vetämiseen. En edes tunne omaa äitiäni, niin vahva se rooli on. En halua sellaista elämää itselleni.

Suomalaisen normaali olotila. Jos ei ymmärrä hävetä niin häpäistään. Kaikkien pitää olla hiljaa syrjässä, paitsi ehkä itse päsmärin.

Monella häpeää aiheuttaa lapsuudenperheen tunnekylmyys ja narsismi. Suosittelen tutustumaan aiheeseen.

Kaikki narsistit eivät ole rehenteleviä mahtailijoita, vaan se uhriutuva säälittävä vanhempi voi hyvinkin olla narsistinen, mutta on vain onnistunut luomaan itsestään niin vahvan uhrin roolin, että se jää lapselta huomaamatta. Lapsi säälii ja paapoo omaa vanhempaansa, eikö sen niin kuuluisi mennä.

Nimim. kokemusta on.

Telkussa monet ohjelmat tähtäävät juuri tähän häpeästä pois oppimiseen.

Minua hävettää nämä alas peukuttajat täällä jotka seuraavat minua syystä että minulla ei lue vieras vaan jostakin syystä kirjaimia joten he eivät jätä minua rauhaan. Miksi en voi olla täällä yhtä anonyymi kuin muut .

Itselläni varhaisin kokemus häpeästä on se, kun vanhempani riitelivät kovaan ääneen ja ukko-ovi oli auki. Häpesin sitä, että kaikki naapurit kuulevat miten meillä huudetaan ja raivotaan. Olimme ns. ulospäin hyvä perhe. Vanhemmilla hyvät ammatit ja lapsilla harrastukset ja oli ulkomaanmatkoja ym. Ilmapiiri kuitenkin oli kodissa mätä ja jatkuva riitely aiheutti turvattomuuden tunteen. Ei meitä lapsia myöskään liioin kehuttu. Moittia kyllä muistettiin, ja joskus huudettiin ihan mitättömistä jutuista esim. jos vahingossa tiputti jotain. Eiköhän se tästä kaikesta kumpua se oma häpeä ja siihen päälle vielä koulukiusaamiskokemukset. Hyvin menee mutta menköön.