Vaikka äitisi tai isäsi olisi ollut NARSISTI, hänellä on OIKEUS pyyteettömäsään rakkauteen VANHANA: jokainen ansaitsee ARVOKKAAN vanhuuden

Luuletko että narskuvanhukset tahtoo rakkautta? Sotaa ne tahtoo! Sotikoot keskenään.

Eikä ole pikkusieluisuutta jos oman turvallisuutensa vuoksi pysyy kaukana erossa hengenvaarallisista väkivaltaisista ihmisistä.

Olen fyysisesti kovin sairas ihminen. En saanut omalta äidiltäni milloinkaan edes pienintä tukea kun omilleni lähdin. Ei saanut lapsenikaan, ei edes silloin kun asuttiin vieressä ja lapseni olisi saanut mennä päiväkotiin jos olisivat olleet äitini luona kun minä jouduin sairaalaan missä makasin kuukauden ja kävi pappikin jo luonani hoitajien kutsumana kun sekviytymiseni ei ollut itsestäänselvyys.

esikoisen isä oli tuolloin jo kuollut ja olin todella yksin. Lapseni meni sitten sijaisperheeseen, eikä äitini vaivautunut edes sairaalaan käymään.

Hän olisi voinut olla esteinen, mutta puhelimetkin oli jo keksitty.

Kuvittelin sinnillä vielä tuonkin jälkeen, että äitini olisi kyllä tukena jos minulle jotain kävisi tai todella tarttisin. Näin ei käynyt ja minulle on tapahtunut elämässä paljon. Hän luotti, että sossu hoitaa, vaikka itse vihasi ja pelkäsi sossuja kun norsu hiiriä.

Olisi minunkin viattomat lapseni tarvinneet aikuista kuka on jossain taustalla olemassa edes toisinaan henkisenä tukena jos ei läsnä kykene. Äitini vaan on aina hokenut miten antoi koko elämänsä kun kasvatti minut ja kun vihdoin hänelläkin on aikaa elää niin ei sen takia hoida lapsenlapsia eikä kyllä ole koskaan hoitanut. Ei edes silloin kun saattelin ensimmäisen mieheni hautaan.

Ja ottaen huomioon, että äidilläni oli apuja. Minua hoisi milloin kaveri ja milloin mummu jne. Mummu jopa asui meillä jokusen vuoden ja huolehti minusta. Miehiä oli vaihtuvasti ja valitsi hermoheikon juopon sitten rinnalleen ja minua alistamaan vuosiksi. 

Nyt hän on vasta eläkeiän kynnyksellä ja saanut elää vuosikausia ihan vapaasti, mutta mitä sitten tekikään. Otti toisen miehen huolehdittavakseen ja tämän miehen lapsen. Ei, en ole katkera enkä kateellinen tmv. Kutsuin heitä syömään jne, yritin tutustua, mutta senkin äiti pilasi. Olisi voinut mennä kivastikin ja kutsua vuoroin kylään ymv. Teki jopa oharit kun eräänä viikonloppuna odotin heitä syömään ja kyläileen.

Vaikka jonain päivänä äitini tarvitsisi apua niin se en voi olla minä, sillä olen nykyään niin sairas, että minun päätyö on nyt olla vain äiti nuorimmilleni ja saada heidät kunnialla aikuisiksi. Olen itse jo sairaseläkkeellä ja minulla on avustaja. 

Sairastuin pahasti nuorimman syntymän jälkeen ja toinen liittoni päätyi eroon. Minulle siis puhkesi autoimmuunisairauksia useampi. 

Ei tulisi mieleeni rutista omilta lapsiltani hyysäämistä, vaikka olen "ei narsisti". Heillä on oma elämä ja olen iloinen kun käyvät kylässä ja saan myöhemmin lapsenlapset mummilaan (kuntoni mukaan toki) kylään ja kesäisin pidemmäksikin aikaa jos mahdollista.

Minulta saa kysyä apua ja lapset tietää, että autan jos voin. He ovat oppineet näkemään elämääni sairauksien kanssa ja etten aina voi tehdä sitä mitä haluan. Oma äitini juoksee vieläkin kuntolenkkiä ja on töissä. Ei vaan oikein mun lapset ole oppinut häntä kunnioittamaan sillä tavoin kun tavallisesti toista ihmistä voisi. Kun isommat tietävät minkälainen mummu hän on ollut ja kauhistellut arpia käsisäni, mitkä äitini aikanaan teki työntäen kyntensä syvälle lihaan eikä nyt puhuta pienestä pintanaarmusta ja arvet tosi näkyvät vielä pian 30 vuodenkin jälkeen.

Eli nyt on tilanne, se, että jos ei uusi miehensä huolehtisi niin minä en vaan pysty, joten elämä järjesti niin, että todennäköisesti se sossu sitten huolehtii...

Kasvoin perheessä, jossa narsistisesti käyttäytyvä äitini pyöritti omaa showtaan.

Ulospäin kaikki varmasti näytti olevan kunnossa, mutta perheessä oireiltiin vakavasti, me lapset ja myös isäni.

Äitini jatkaa tätä yhden naisen showtaan vielä seitsemänkymppisenä eläkeläisenä.

Arvokkaan vanhuuteensa toki saa pitää, minulla vain ei ole siihen mitään osaa.

Mutta viimeinkin minulla on oma arvokas elämäni.

Koen samaa, mitä yksi edellisistä kirjoittajistakin, olen osani tehnyt jo nuorena, koko lapsuus, nuoruus ja osa aikuisuuttani on mennyt äidin tarpeista huolehtimiseen.

Tuntuu niin kurjalta ajatella, että kokonainen perhe oli valjastettu täysin yhden ihmisen haluja ja tarpeita varten.

Äitini kertoo erittäin mielellään kuinka hyvä ja ihana perhe-elämä oli aikoinaan. Jauhoi tästä myös koko lapsuuteni. Ihmettelin tätä ja ajattelin olevani huono ja viallinen, koska voin niin huonosti.

Ymmärsin todella vasta aikuisena ja omien lasteni myötä, että äidilläni olikin hyvä perhe ja hyvä olla, koska kaikki pyöri niin täydellisesti hänen ympärillään.

Jouduin vastaamaan vanhimpana lapsista ja syntipukkina äidin tunteista, tarpeista ja haluista koko lapsuuteni ja nuoruuteni.

Omakin elämä on elettävä ja se voi olla hyvää ja onnellista.

Mutta hyvää ja onnellista elämää ei voi saada, jos antaa itsensä ja elämänsä narsistisesti käyttäytyvän ihmisen käyttöön.