Miksi hitossa terapian jälkeen tuntuu tältä??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te hyväuskoiset hölmöläiset tajua, että se epämääräinen likainen olo, joka terapian jälkeen tulee, tarkoittaa sitä, että terapia hoitomuotona ei toimi. Sitä teidän sisimpänne yrittää teille kertoa. Te olette paljastamassa itsestänne intiimejä asioita ihan toiselle tavalliselle ihmiselle. Ei terpeutti ole jumala, ei edes pappi, ei myöskään lääkäri. Se on tavallinen ihminen, joka on opiskellut yliopistossa psykologiaa tai jotenkin muuten junaillut itsensä tuohon asemaan. Ja ihmisparat luulevat, että se ihan oikeasti tietää jotain enemmän elämästä kuin te ja siksi te kerrotte vaikka ja mitä itsestänne.

Tänne av:lle yksi terapeutti kerran tyhmyyksissään yhdessä kommentissa lipsautti, että ihmettelee, mitä kaikkea ihmiset oikein itsestään terapioissa paljastavat.

Miettikääpä tuota. Siinä on terapian ydin. Terapia on tulonsiirtoa hölmöläisiltä niille, jotka mielellään ottavat sen rahan vastaan rakentaakseen sillä omaa sisäsiistiä keskiluokkaista yliopistotaustaista elämäänsä. Terapeutille paras asiakas on sellainen, jolla ei mitään ihan hirveitä ongelmia ole mutta raha virtaa.

Lukekaa hyvät ihmiset edes vähän terapiakriittistä kirjallisuutta ennen kuin aloitatte terapian, jotta teillä on edes vähän muutakin näkökulmaa siihen kuin täysin kritiikitön itsensä paljastaminen ja rahan lahjoittaminen. Tällä keisarilla ei ole vaatteita. Mutta kuten tästäkin ketjusta näkee, miten moni uskoo, että on. "Siellä kuuluukin tulla paha olo." Sinisilmäiset hölmöt.

Muistakaa: ne ihmettelevät, mitä kaikkea ihmiset oikein itsestään terapioissa paljastavat

Olipas purkauksenomainen kommentti. Sanoisin, että terapian suhteen on vielä paljon kehitettävää ja erityisesti sitä tulisi miettiä, keitä terapiaan ohjataan. Moni ei siitä hyödy, mutta erittäin moni myös hyötyy. Tiedän sekä hen.koht. että pitkäaikaisen ammattini kautta ihmisiä, jotka terapia on todella pelastanut, ja he ovat tulleet jälleen toimintakykyisiksi ihmisiksi.

Seli seli. Alasta tietävänä mutta ilmeisen rehellisenä jouduit myöntämään, ettei terapia auta kaikkia. Se ei auta yhtikäs ketään, tai sanotaanko näin, että jo tilastollisen todennäköisyyden ja sattuman vuoksi minkä tahansa hoidon on pakko auttaa joitakin. Unohdit myös mainita tutkimuksista, jotka todistavat, että suuri osa lievistä masennuksista ja muista ongelmista, joita terapeutit niin mieluusti "hoitavat", paranevat ihan itsestään iän myötä. Eli ajan kanssa tapahtuu paranemista, mutta se ei johdu terapiasta. Toki jos ihminen on samaan aikaan terapiassa, hän luulee, että terapia oli se apu. Tosiasiassa aika teki tehtävänsä. Muistakaa hyvät ihmiset tämäkin.

Mutta terapia nopeuttaa sitä prosessia. Terapeutti antaa eväitä käsitellä niitä asioita, mistä masentuneisuus yms syntyy. Miksi olla masentuneena 10 vuotta, kun terapialla sen saisi ohi 3 vuodessa?

Minusta hirveintä tässä on juuri se, että asioden läpikäymisellä on ajankohta, klo 14.00 tiistaina ja aikaa puhua läpi omat sisäiset helvetit se tunti. Alku sujuu ehkä Ok, saattaa olla että on ollut juuri ihana päivä eikä oikein huvittaisi lähteä omaa fiilistä pilaamaan muistelemalla kauheuksia. Sitten terapeutti alkaa vilkuilla kelloa kesken oman ajatuksen juoksun, kerrot juuri kyyneleet silmissä jotakin traumaattista asiaa tai muistoa, jonka aikana näet terapeutin vilkaisevan kelloa, töks.

Itseäni ainakin vaivaa nämä mikroreaktiot niin paljon että oloni jopa sillä hetkellä jo pahenee. Tulee olo, että tämä traumaattinen tapahtuma on nyt äkkiä puhuttava läpi sillä aika loppuu, on saatava kerrottua se kaikkein pahin että pääsen parantumaan. Kaiken huipuksi juuri koko jutun loppuvaiheilla, kun olen päässyt kosketukseen oman sisustan kanssa ja puhe tulee vaivatta, terapeutti vetää paperit kasaan, napauttaa rannekelloaan ja sanoo meillä alkaakin nyt loppumaan aika. Siinä hetkessä on olotila kun olisi heitetty alasti avantoon. Aivan älytön fiilis. Kun terapiasta kävelee ulos kadulle, on niin outo paska painava fiilis, ettei tiedä miten päin olla. Ei todellakaan mikään helpottunut olo, loppupäivä meneekin niissä mustissa trauman äärelle jääneissä muistoissa.

Illalla kotona sohvannurkassa toivoo yli kaiken, että terapia jatkuisi juuri siinä hetkessä, illalla sohvan nurkassa istuen, kun päivällä esiinkaivetut helvetit työntää kyyneleet silmiin ja ahdistus kuristaa kurkkua. Seuraavaan terapiaan on aikaa vielä reilu viikko. Sinne saakka on jotenkin selvittävä ja sitten on edessä taas sama.

Nyt joku viisas käsi ylös - miten tämä oikeasti auttaa yksilöä? Käydä viikon välein vellomassa jonkun luona, joka nyökyttelee ja kyselee lisää ja lopettaa keskustelun kuin seinään sen ollessa pahimmillaan? Itse jaksoin tätä tasan kolme kertaa. Kolmannella kerralla helpotuksen tunteen toi jo se, että ei tarvitse enää tulla. Olen sen jälkeen voinut ilman ”ammattilaista” paljon paremmin.

Mä olen käynyt pian läpi kaksi Kelan tukemaa, kolmevuotista terapiaa ja en osaisi mitenkään ristiriidattomasti suositella terapiaa kenellekään. Ylipäätään en ole ihan varma, että ihmiset ymmärtävät mistä terapiassa on kyse, en oikeastaan ole ihan varma ymmärränkö itsekään edes nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen kun olen terapeutin vastaanotolla istunut. Mitä enemmän olen terapiassa käynyt, sitä turhauttavammalta se on alkanut tuntua, siitäkin huolimatta että syyt miksi olen terapiaan hakeutuneet ovat olleet pakottavat. Nykyään ajattelen, että monia asioita voi käsitellä ihan muillakin keinoin kuin psykoterapiassa ja nykyinen suuntaus, jossa kehotetaan KAIKKIA ihmistä hakeutumaan terapiaan, taustasta ja elämäntilanteesta huolimatta, on ääliömäinen.  Moni löytää sisäsille ristiriidoilleen ja traumoilleenkin vastauksia vaikkapa luonnosta, uskonnosta, läheisistä ihmissuhteista, taiteesta jne. Terapia on niitä varten, jotka sitä haluavat ja kokevat siitä hyötyvänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta hirveintä tässä on juuri se, että asioden läpikäymisellä on ajankohta, klo 14.00 tiistaina ja aikaa puhua läpi omat sisäiset helvetit se tunti. Alku sujuu ehkä Ok, saattaa olla että on ollut juuri ihana päivä eikä oikein huvittaisi lähteä omaa fiilistä pilaamaan muistelemalla kauheuksia. Sitten terapeutti alkaa vilkuilla kelloa kesken oman ajatuksen juoksun, kerrot juuri kyyneleet silmissä jotakin traumaattista asiaa tai muistoa, jonka aikana näet terapeutin vilkaisevan kelloa, töks.

Itseäni ainakin vaivaa nämä mikroreaktiot niin paljon että oloni jopa sillä hetkellä jo pahenee. Tulee olo, että tämä traumaattinen tapahtuma on nyt äkkiä puhuttava läpi sillä aika loppuu, on saatava kerrottua se kaikkein pahin että pääsen parantumaan. Kaiken huipuksi juuri koko jutun loppuvaiheilla, kun olen päässyt kosketukseen oman sisustan kanssa ja puhe tulee vaivatta, terapeutti vetää paperit kasaan, napauttaa rannekelloaan ja sanoo meillä alkaakin nyt loppumaan aika. Siinä hetkessä on olotila kun olisi heitetty alasti avantoon. Aivan älytön fiilis. Kun terapiasta kävelee ulos kadulle, on niin outo paska painava fiilis, ettei tiedä miten päin olla. Ei todellakaan mikään helpottunut olo, loppupäivä meneekin niissä mustissa trauman äärelle jääneissä muistoissa.

Illalla kotona sohvannurkassa toivoo yli kaiken, että terapia jatkuisi juuri siinä hetkessä, illalla sohvan nurkassa istuen, kun päivällä esiinkaivetut helvetit työntää kyyneleet silmiin ja ahdistus kuristaa kurkkua. Seuraavaan terapiaan on aikaa vielä reilu viikko. Sinne saakka on jotenkin selvittävä ja sitten on edessä taas sama.

Nyt joku viisas käsi ylös - miten tämä oikeasti auttaa yksilöä? Käydä viikon välein vellomassa jonkun luona, joka nyökyttelee ja kyselee lisää ja lopettaa keskustelun kuin seinään sen ollessa pahimmillaan? Itse jaksoin tätä tasan kolme kertaa. Kolmannella kerralla helpotuksen tunteen toi jo se, että ei tarvitse enää tulla. Olen sen jälkeen voinut ilman ”ammattilaista” paljon paremmin.

Tämä x 100.

Toki riippuu terapeutista. Hyvä terapeutti osaa huomioida tämänkin asian ja antaa työkaluja jotta selviää tuon tunteen kanssa. Sekin vaihtoehto on että käy joskus tupla-ajan. Se on ahdistavaa kun aistii terapeutista kiireen ja stressin mutta senkin voi sanoa siellä ääneen.

Olen ajatellut ettei kivutta kasvua tapahdu.

Miksi ei ahdistaisi, kun on joutunut vihdoin ajattelemaan ja kohtaamaan niitä elämänsä asioita, jotka ovat kurjimpia? Jos terapia on vain jutustelua pintapuolisista ja hyvää mieltä tuottavista asioista, se on huonoa terapiaa.

Toki terapeutteja on sekä hyviä että huonoja. Hyvä terapeutti osaa session lopulla vetää asioita siten yhteen, ettei asiakkaalle jää epämääräinen olo siitä mitä on puhuttu ja miksi. Hyvä terapeutti osaa myös jaksottaa session niin, että loppua kohti kevennetään.

Laatua kannattaa siis vaatia, mutta hyvä terapia on vaivan arvoinen.

Terapia auttaa jos vuorovaikutus toimii ja synkkaa keskenään. Riippuu toki myös suuntauksesta mikä on itselle hyvä.

Pitkään terapiaan ei kaikista todellakaan ole. Täytyy uskaltaa ja jaksaa kohdata omat kipupisteet avoimesti jotta siitä hyötyisi ja tietysti se välillä ahdistaa.

Psykoterapian avulla mennään juurisyihin ja itse sen työn teet, terapeutti on tukena ja tietää miten kannattaa edetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te hyväuskoiset hölmöläiset tajua, että se epämääräinen likainen olo, joka terapian jälkeen tulee, tarkoittaa sitä, että terapia hoitomuotona ei toimi. Sitä teidän sisimpänne yrittää teille kertoa. Te olette paljastamassa itsestänne intiimejä asioita ihan toiselle tavalliselle ihmiselle. Ei terpeutti ole jumala, ei edes pappi, ei myöskään lääkäri. Se on tavallinen ihminen, joka on opiskellut yliopistossa psykologiaa tai jotenkin muuten junaillut itsensä tuohon asemaan. Ja ihmisparat luulevat, että se ihan oikeasti tietää jotain enemmän elämästä kuin te ja siksi te kerrotte vaikka ja mitä itsestänne.

Tänne av:lle yksi terapeutti kerran tyhmyyksissään yhdessä kommentissa lipsautti, että ihmettelee, mitä kaikkea ihmiset oikein itsestään terapioissa paljastavat.

Miettikääpä tuota. Siinä on terapian ydin. Terapia on tulonsiirtoa hölmöläisiltä niille, jotka mielellään ottavat sen rahan vastaan rakentaakseen sillä omaa sisäsiistiä keskiluokkaista yliopistotaustaista elämäänsä. Terapeutille paras asiakas on sellainen, jolla ei mitään ihan hirveitä ongelmia ole mutta raha virtaa.

Lukekaa hyvät ihmiset edes vähän terapiakriittistä kirjallisuutta ennen kuin aloitatte terapian, jotta teillä on edes vähän muutakin näkökulmaa siihen kuin täysin kritiikitön itsensä paljastaminen ja rahan lahjoittaminen. Tällä keisarilla ei ole vaatteita. Mutta kuten tästäkin ketjusta näkee, miten moni uskoo, että on. "Siellä kuuluukin tulla paha olo." Sinisilmäiset hölmöt.

Muistakaa: ne ihmettelevät, mitä kaikkea ihmiset oikein itsestään terapioissa paljastavat

Olipas purkauksenomainen kommentti. Sanoisin, että terapian suhteen on vielä paljon kehitettävää ja erityisesti sitä tulisi miettiä, keitä terapiaan ohjataan. Moni ei siitä hyödy, mutta erittäin moni myös hyötyy. Tiedän sekä hen.koht. että pitkäaikaisen ammattini kautta ihmisiä, jotka terapia on todella pelastanut, ja he ovat tulleet jälleen toimintakykyisiksi ihmisiksi.

Seli seli. Alasta tietävänä mutta ilmeisen rehellisenä jouduit myöntämään, ettei terapia auta kaikkia. Se ei auta yhtikäs ketään, tai sanotaanko näin, että jo tilastollisen todennäköisyyden ja sattuman vuoksi minkä tahansa hoidon on pakko auttaa joitakin. Unohdit myös mainita tutkimuksista, jotka todistavat, että suuri osa lievistä masennuksista ja muista ongelmista, joita terapeutit niin mieluusti "hoitavat", paranevat ihan itsestään iän myötä. Eli ajan kanssa tapahtuu paranemista, mutta se ei johdu terapiasta. Toki jos ihminen on samaan aikaan terapiassa, hän luulee, että terapia oli se apu. Tosiasiassa aika teki tehtävänsä. Muistakaa hyvät ihmiset tämäkin.

Miksi kirjoitat noin aggressiivisesti? Herättääkö asia tunteita? Kuten mikä tahansa hoito, kaikki ei auta kaikkia, siksi olisikin osattava tunnistaa, keillä on potentiaalia hyötyä terapiasta. Varmasti terapiaan ohjataan liian hatarin perustein ihmisiä, joillekin riittää keskusteluapua jossain vaikeassa tilanteessa. Kaikkea ei tarvitse lähteä terapoimaan. Sitten taas on niitäkin, jotka tungetaan esimerkiksi kuntoutuspsykoterapiaan aivan liian varhain, eivätkä he pysty vielä hyötymään terapiasta.

Vaikuttavuustutkimus on tottakai tarpeen. Siinähän ei ole järkeä, että hukataan verovaroja turhaan hoitoon. Ihmettelen vain noin ehdotonta ja aggressiivisesti esitettyä näkemystä. Olen nähnyt riittävästi potilaita, jotka ovat hyötyneet keskustelutuesta ja terapiasta silloin kun se on oikein kohdennettu ja ajoitettu, että pidän sitä hoitovalikon yhtenä hyvänä vaihtoehtona.

Vierailija kirjoitti:

Minusta hirveintä tässä on juuri se, että asioden läpikäymisellä on ajankohta, klo 14.00 tiistaina ja aikaa puhua läpi omat sisäiset helvetit se tunti. Alku sujuu ehkä Ok, saattaa olla että on ollut juuri ihana päivä eikä oikein huvittaisi lähteä omaa fiilistä pilaamaan muistelemalla kauheuksia. Sitten terapeutti alkaa vilkuilla kelloa kesken oman ajatuksen juoksun, kerrot juuri kyyneleet silmissä jotakin traumaattista asiaa tai muistoa, jonka aikana näet terapeutin vilkaisevan kelloa, töks.

Itseäni ainakin vaivaa nämä mikroreaktiot niin paljon että oloni jopa sillä hetkellä jo pahenee. Tulee olo, että tämä traumaattinen tapahtuma on nyt äkkiä puhuttava läpi sillä aika loppuu, on saatava kerrottua se kaikkein pahin että pääsen parantumaan. Kaiken huipuksi juuri koko jutun loppuvaiheilla, kun olen päässyt kosketukseen oman sisustan kanssa ja puhe tulee vaivatta, terapeutti vetää paperit kasaan, napauttaa rannekelloaan ja sanoo meillä alkaakin nyt loppumaan aika. Siinä hetkessä on olotila kun olisi heitetty alasti avantoon. Aivan älytön fiilis. Kun terapiasta kävelee ulos kadulle, on niin outo paska painava fiilis, ettei tiedä miten päin olla. Ei todellakaan mikään helpottunut olo, loppupäivä meneekin niissä mustissa trauman äärelle jääneissä muistoissa.

Illalla kotona sohvannurkassa toivoo yli kaiken, että terapia jatkuisi juuri siinä hetkessä, illalla sohvan nurkassa istuen, kun päivällä esiinkaivetut helvetit työntää kyyneleet silmiin ja ahdistus kuristaa kurkkua. Seuraavaan terapiaan on aikaa vielä reilu viikko. Sinne saakka on jotenkin selvittävä ja sitten on edessä taas sama.

Nyt joku viisas käsi ylös - miten tämä oikeasti auttaa yksilöä? Käydä viikon välein vellomassa jonkun luona, joka nyökyttelee ja kyselee lisää ja lopettaa keskustelun kuin seinään sen ollessa pahimmillaan? Itse jaksoin tätä tasan kolme kertaa. Kolmannella kerralla helpotuksen tunteen toi jo se, että ei tarvitse enää tulla. Olen sen jälkeen voinut ilman ”ammattilaista” paljon paremmin.

Tuossa on kaksi asiaa: ajan riittämättömyys ja terapeutin toiminta. Mulle ei myöskään 45 min ollut riittävä siihen, että pääsin aiheeseen (olen hitaasti lämpiävä, myös traumatausta vaikuttaa tähän), asian käsittelyyn sekä turvalliseen lopetukseen eli siihen että saadaan hilattua itsensä tähän nykyhetkeen ja vahvistettua turvan tunnetta. Siksi pidimme välillä tupla-aikoja mikä toimi hyvin.

Se, että terapeutista tulee kiireen tunne tai näin jotenkin ymmärsin että koit, niin se on kurjaa. Pakko tosin sitä kelloa on seurata, ettei mene yliaikaa kun toinen potilas tulee. Mun terapeutit on sijoittaneet kellon niin että voivat vilkaista sitä huomaamatta, ja he osaavat myös ohjata tilannetta niin ettei tule tilannetta että tunti loppuu siihen kaoottiseen kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te hyväuskoiset hölmöläiset tajua, että se epämääräinen likainen olo, joka terapian jälkeen tulee, tarkoittaa sitä, että terapia hoitomuotona ei toimi. Sitä teidän sisimpänne yrittää teille kertoa. Te olette paljastamassa itsestänne intiimejä asioita ihan toiselle tavalliselle ihmiselle. Ei terpeutti ole jumala, ei edes pappi, ei myöskään lääkäri. Se on tavallinen ihminen, joka on opiskellut yliopistossa psykologiaa tai jotenkin muuten junaillut itsensä tuohon asemaan. Ja ihmisparat luulevat, että se ihan oikeasti tietää jotain enemmän elämästä kuin te ja siksi te kerrotte vaikka ja mitä itsestänne.

Tänne av:lle yksi terapeutti kerran tyhmyyksissään yhdessä kommentissa lipsautti, että ihmettelee, mitä kaikkea ihmiset oikein itsestään terapioissa paljastavat.

Miettikääpä tuota. Siinä on terapian ydin. Terapia on tulonsiirtoa hölmöläisiltä niille, jotka mielellään ottavat sen rahan vastaan rakentaakseen sillä omaa sisäsiistiä keskiluokkaista yliopistotaustaista elämäänsä. Terapeutille paras asiakas on sellainen, jolla ei mitään ihan hirveitä ongelmia ole mutta raha virtaa.

Lukekaa hyvät ihmiset edes vähän terapiakriittistä kirjallisuutta ennen kuin aloitatte terapian, jotta teillä on edes vähän muutakin näkökulmaa siihen kuin täysin kritiikitön itsensä paljastaminen ja rahan lahjoittaminen. Tällä keisarilla ei ole vaatteita. Mutta kuten tästäkin ketjusta näkee, miten moni uskoo, että on. "Siellä kuuluukin tulla paha olo." Sinisilmäiset hölmöt.

Muistakaa: ne ihmettelevät, mitä kaikkea ihmiset oikein itsestään terapioissa paljastavat

Mitä kirjallisuutta olet lukenut? Kiinnostaa tietää, sillä on hyvinkin paljon lukenut aiheesta (mm. vertaisarvoituja tieteellisiä tutkimuksia). Mielelläni lukisin lisää aiheesta, mutta en mitä tahansa vaan laadukasta tutkimustietoon perustuvaa. Olen psykoterapian kannalla, vaikka en ole sen alan ihminen.

Suomeksi löytyy esimerkiksi Terra Cognita -kustantamon yksi kirja. Tekijän nimeä en muista, mutta olikohan nimeltään jokin vastaavat kuin "Tavataan ensi viikolla samaan aikaan". Tämä ei ollut kirjan oikea nimi, mutta kustantamon sivuilta tuo löytyy, kun etsii jotain saman henkistä. Kirjastoista lainattavissa on tämänkin kirja, kunhan löytää sen oikean nimikkeen.

Ulkomaisia kandee etsiä google-hakusanoilla, esim. Criticism against psycotherapy. Yksi hyvä konsti on, että googlettaa näitä kirjoja ensin hakusanalla ja sitten hakee Goodreads-lukija-arviopalvelusta arvioita näistä kirjoista. EI tarvitse ostaa tai lainata kirjaa ja eihän näitä englanninkielisiä Suomen kirjastoissa edes ole, mutta jo lukijoiden kirjoittamista arvioinneista pääsee hyvin kartalle siitä, mitä kirjoissa oli ja mitä ihmiset siitä ajattelevat.

Olis kiva kuulla terapiasuuntaus/koitko terapeutin turvalliseksi/diagnoosit sellaiselta ihmiseltä joka kokee ettei terapia ole auttanut.

Ben Furmanilla on uusimmassa Voi Hyvin lehdessä hyvä artikkeli.

Pitkät terapiat ovat jopa vahingollisia.

"illalla sohvan nurkassa istuen, kun päivällä esiinkaivetut helvetit työntää kyyneleet silmiin ja ahdistus kuristaa kurkkua. Seuraavaan terapiaan on aikaa vielä reilu viikko. Sinne saakka on jotenkin selvittävä ja sitten on edessä taas sama."

Kyse on ajan riittävyydestä ja terapian tiiviydestä. Minulle ei missään tapauksessa riittäisi kertaviikkoinen terapia! Käyn 2-3 kertaa viikossa. Silloin kun on 2 kertaa, pidämme terapeutin kanssa kolmannen session varttitunnin mittaisena skypellä tai puhelimitse. Kaksi 45 min. kertaa ei tunnu minulle riittävältä. 

Toinen tärkeä juttu minulle on että ei ole määrätty päättymispäivää etukäteen. Kelan kolmivuotinen terapia on käyty ja olen paljon paremmassa kunnossa kuin ennen sitä, mutta oma käsitykseni on että menee vielä ainakin pari vuotta. Ehkä voin harventaa sitten. 

Ärsyttää ihmiset, jotka eivät pysty hyväksymään ja tajuamaan että toisilla voi olla erilaisia ongelmia ja tarpeita kuin heillä. Ihmetellään ja taivastellaan toisten "pitkiä" terapioita, kun itselle riittää puolen vuoden ratkaisukeskeinen. Minulla on  ollut vaikeita kiintymyssuhdekatkoksia lapsuudessa ja nuoruudessa, hylkäämisiä, ei ollut ketään asiallista tyyppiä aikuismaailmassa silloin johon kiintyä ja johon luottaa. Koetin nuorempana määräaikaisia terapioita, mutta ne ahdistivat alusta asti, juuri tästä syystä. Sitten lopulta rohkaistuin ottamaan itse selvää eri terapiasuuntauksista ja sain tietää, että on terapeutteja, jotka eivät suuntaudu heittämään asiakastaan ulos heti kun joku tietty päivämäärä täyttyy. Eli saan kiintyä rauhassa, kuten olisi äitiin tms. henkilöön aiemmin pitänyt saada, ja irtautua rauhassa aikanani. 

Tämmöisiä ihmisiä kuin minä on aika paljon, uskokaa pois. Meille pitää riittää terapiaa, ja Kela-korvauksia. - Jos olisin varakkaampi, niin ilmoittaisin huoletta niin kuin jotkut julkkikset, että neljäs vuosi terapiaa menossa, olen ollut tyytyväinen ja jatkan vielä. Nyt kyllä maksankin itse, kun Kelan tuki on loppunut. Tukijaksot on mielivaltaisesti määritelty, niin moni tarvitsisi pitempään. 

On minulla muitakin traumoja kuin kiintymyssuhteisiin liittyvät, mitkä tekevät pitemmän ja tiiviin terapian välttämättömäksi. Väkivaltakokemuksia ja hyväksikäyttöä kasvuiässä. Näiden todella raskaiden asioiden työstämiseksi täytyy ensin voida luoda turvallinen kiintymyssuhde terapeuttiin. Jos niitä alkaa louhia esimerkiksi ensimmäisen terapiavuoden aikana kerran viikossa, niin --- huh. Pitäisi jo järjen sanoa kelle vaan, että se ei käy. Ihminen on ihminen. Ja terapian teho perustuu ensisijaisesti ihmissuhteeseen, korjaavaan kokemukseen, vuorovaikutukseen. Se ei ole lääketieteellistä hoitoa kuten jokin toimenpide tai lääke, jonka voi odottaa toimivan kunhan joku ammattilainen vaan sen suorittaa. Ihmissuhteissa tapahtuneet vauriot korjataan vain ihmissuhteilla. 

Vierailija kirjoitti:

Itselleni ainakin traumaterapiassa opetettiin toimivat keinot, joilla hallita ahdistusta. Terapiaa käytiin sen ehdoilla, ettei ahdistusta saa tulla liikaa. Ahdistuksen hallintakeinot jäivät pysyvään käyttöön.

Jäin miettimään, että .itä ne toimivat keinot ahdistuksen hallintaan sitten olivat?

Jatkan tuota viestiäni vielä vähän. Kommentoin kohtaa, jossa kirjoittaja kävi vain kerran viikossa. Aloittajan kokema ahdistus sen sijaan voi tietysti hyvin johtua jostain muustakin kuin terapia-ajan riittämättömyydestä. Terapia voi joskus nostaa ahdistavia asioita esiin, mutta ne pitäisi saada puhuttua terapeutin kanssa. Ahdistusta ei ainakaan minun mielestäni pidä  joutua sietämään kovin pitkään niin ettei siihen tunnu olevan terapiasta apua. Jotain eteenpäinmenemistä pitäisi tulla, niin että se todella tuntuu. Jos ei tule, jos aina vain ahdistaa ja terapia tuntuu olevan jumissa, tai pahentavan tilannetta jopa, niin kannattaa vaihtaa. 

Eivät kaikki terapiat onnistu, ja siihen voi olla monta syytä. Terapeutin kanssa ei ehkä synkkaa riittävästi,  tai terapeutin suuntaus ja menetelmät eivät sovi asiakkaan tarpeisiin. Joskus oma elämänvaihe saattaa edellyttää toisenlaista apua tai toisentyyyppistä terapiaa. 

Miten voi sanoa jos terapeutin kanssa ei synkkaa? Jos on sellainen ihminen joka on tottunut olemaan kiltti, niin on kauhean vaikea sanoa että haluaisin vaihtaa terapeuttia. Sori ohis.

Se voi ollakin haasteellista, jos on joutunut elämään niin ettei ole voinut kuunnella omia tunteitaan. Terapeutti on myös sen verran auktoriteetti, että voi onnistua manipuloimaan (tahtomattaan) asiakkaan uskomaan että hänelle on hyväksi juuri kyseinen terapeutti ja terapiasuhde... Lisäksi sitä asiaa sotkee kaikki ongelmat minkä vuoksi on terapiaan tullut. Ei ole helppoa löytää edes vertailukohtaa, millainen on luotettava ihminen tai turvallinen ihmissuhde, jos ei ole sellaista koskaan saanut missään kokea. - Mutta ihminen tietää kuitenkin aina itse parhaiten. Ei siinä auta muu kuin etsiä vaan. Ja etsinnässään kehittyy... Kun aloittaa terapian kannattaa tavata useampia terapeutteja ennen kuin tekee valinnan. Ja muistaa, että valitsee tosiaan itse. Vaikka olisi kuinka väsynyt silloin, ja ongelmat painaa päälle, ja haluaisi jäädä ensimmäiselle terapeutille joka edes vähän kuuntelee, niin kannattaa jaksaa olla kriittinen. Voi ottaa vastaan alkuvaiheen apua joltakin, joka ei tunnu ihan riittävän hyvältä, ja kun vähän voimistuu, eikä edelleenkään tunnu sopivalta, niin etsii sitten vaan seuraavan. Reippaasti vaan, kuluttaja-mentaliteettia neuvoisin:) - Kaikki terapeutit eivät ehkä tämmöisestä tykkää, heilläkin voi olla omat itsetunto-ongelmansa, jopa narsisminsa. Minä löysin kuitenkin tällä metodilla lopulta itselleni hyvän terapeutin.:)  

Itselläni pitkä terapiaa auttoi ymmärtämään mistä ahdistus ja masennus kumpusi. Aikaisemmin ajattelin niiden johtuvan isän alkoholiongelmasta mutta terapian edetessä äidin narsistinen käytös paljastui suurimmaksi syyksi. Ja kun vaikean asian sanoo ääneen ja riittävän monta kertaa se ei aiheuta enää niin suuria tunnekuohuja. Kyllä suuri suositus terapiaan jos itse sitä harkitset. Vaikkakaan ei ole helppo ja nopea tie. Auttaa pitkällä aikavälillä.

Eikö terapia nimenomaan vaadi ponnisteluja ja työtä

Terapiaprosessi oli elämäni hirveintä aikaa, mutta sen jälkeen ei olekaan sitten ahdistanut enää ollenkaan, vaikka kaikenlaista on tapahtunut senkin jälkeen.