Lue keskustelun säännöt.
Olen 32 enkä vieläkään kehtaa hankkia "ikuisia huonekaluja"
08.04.2021 |
En tiedä, mistä tämä ajatus on minuun iskostunut. Siis ajatus siitä, että ei kannata ostaa kalliita huonekaluja tai astiastoja, yms., ennen kuin on asettunut aloilleen siihen "ikikotiin". Ei huonekaluissani tai kodissani (vuokra) mitään vikaa sinänsä ole, mutta en oikein ole koskaan tuntenut oloani kodikkaaksi missään. En koe olevani "kotona", mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.
En tiedä ratkeaisiko asia sillä, että ryhtyisin etsimään sitä omaa pesäkoloa tai sisustamaan kotiani siten, kuten haluan, vai onko kysymys jostain muusta.
Astiasto on tässä oikeastaan aika osuva esimerkki. Minulla ei koskaan ole ollut mitään tiettyä astiastoa, vaan astiastoni on sekava ja eriparinen. Se on pitkään haitannut minua, koska ilmeisesti arvotan yhteensopivan astiaston jonkinlaiseksi ihmisyyden mittariksi. Olen monesti ajatellut, että ryhdyn keräilemään jotain astiastoa, mutta en kuitenkaan löydä mitään sellaista, mistä voisin pitää vuosikausia. Iittalan monet astiastot ovat ihan kivoja, mutta tuskaisen ärsyttävän muotoisia. Taika-lautaset esimerkiksi ovat käytännössä levyjä. Raivostuttavaa. Teemat voivat olla ihan kivan värisiä, mutta niidenkin muoto ärsyttää. Ja sitten toisaalta en haluaisi ostaa pelkkää Ikeaakaan, koska ihmisyyden mittari, jne.
Missä iässä te hankitte pysyviä huonekaluja?
Kommentit (61)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankin pysyvät huonekalut heti kotoa muutettua omaan kotiini. En siis koskaan ole asunut "kämpässä". Astioita pyysin 30-vuotislahjaksi. Siihen asti oli epämääräisemmät astiat.
Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".
Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.
Onko tuollainenkin "sääntö" olemassa? Ikuiset huonekalut?
Astiasto = ihmisyyden mittari? Oikeasti? :D
Olen 30 enkä ole kyllä ajatellutkaan hankkia mitään ikuisia huonekaluja tai astiastoja. Kyllä nuo "ihmisyyden mittarit" tulee ihmisen sisimmästä eikä mistään ulkoisista tekijöistä.
Ei ole koskaan tullut mieleenikään miettiä, ovatko huonekaluni ikuisia vai lyhytaikaisia. Olen 32-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei hitsi, olen kohta 45 eikä astiastoa vieläkään.
Hei jes! Minulta löytyy astiasto ja vanha mutta hyväkuntoinen sohva sekä laadukas lahjaksi saatu keittiönpöytä + tuolit!
Nyt koin valaistumisen, olen onnistunut ihmisenä! 🥳
Kiesus hei..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään ole ostanut oikein mitään "kunnollista". En pidä sitoutumisesta: jos haluan eroon näistä nykyisistä astioista, yksinkertaisinta on vaan heittää ne roskiin. Kukaan ei näistä maksaisi ja osa on liian huonoja edes kirpparille. Jos olisin koonnut jonkun sarjan, se kannattaisi myydä hyvään hintaan ja vihaan tuollaista puljaamista.
Olen vasta hiljattain alkanut kyseenalaistaa itseäni, toisaalta. Olenko tehnyt näitä valintoja siksi, että pelkään käyttää rahaa (rahahuolia oikeastikin on ollut paljon), vai siksi, että tuntuu että en ansaitse mitään? Samanikäiset ostaa taloja, asuntoja, kylpyhuoneremontteja ja vaikka mitä, minulla vain rämä pyörä ja eripariset astiat? Olen huomannut, että perhe ja kasvatus on jättänyt jälkensä. Kotona kaikki käytettiin aina loppuun. Nykyäänkin äiti aina kummastelee, jos olen ostanut jotain "oikeaa" tai vähänkään isompaa. Olen tullut surulliseksi kun olen ajatellut, että ehkä se on _hän_ joka minulle on iskostanut käsityksen, että en tarvitse enkä saisi saada mitään. Ei pitäisi antaa hänen enää vaikuttaa, vaan ostaa itse sitä mitä haluaa ja mihin on varaa.
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".
Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.
Ja sekös harmittaa kun joku toinen on vapaa vielä kolmikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole hankkinut enkä hanki. Mummon perinnönjako ja opiskelemaan muuttoni osuivat yksiin; sain hyvät, ehtaa puuta olevat huonekalut ja posliiniastiaston. Niillä mennään vieläkin, ikää 45v. Jos uutta olen tarvinut, olen ostanut käytettynä tai Ikeasta.
En ole aikeissa ostaa mitään tiettyä astiastokokonaisuutta. Omistan astioita joista pidän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mieti tuollaisia asioita. Olen 40 ja suurin osa huonekaluistani on Ikeaa, koska minulla on useita koiria. Ei tulisi mieleenkään ostaa jotain huonekaluja jotka eivät saa kolhiintua.
Nyt en oikeasti osaa sanoa onko tämä provo vai ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me hankittiin kunnolliset huonekalut kun muutettiin yhteen, otettiin sitä varten ihan pankkilaina. Mies muutti lapsuudenkodistaan, minä olin asunut vuokralla kimppakämpissä, missä oli kalustus. Miehen sukulainen sanoi meille, että hankkikaa heti alkuun mieleiset, niin niitä väliaikaisia ei tarvitse katsella vuosikymmeniä.
Sitten, kun löysin mieleisen astiaston, aloin hankkia sitä osa kerrallaan. Muutama vuosi siihen meni, mutta edelleen tykkään siitä parikymmentä vuotta myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Mikä hiton "ihmisyyden mittari"?
Kyllä moni katsoo pitkään jos kotona on eriparia olevia astioita tai jotain huonoa huonekalua. Asunto näyttää keskeneräiseltä, sellaiselta että siellä vain majaillaan, ei ole oikea koti. Itse asun juuri tällaisessa "kämpässä". En tunne tätä kodiksi. Ei ole varaa ostella hyviä tavaroita eikä monen sadan astiastoa. Tästä tulee mieleen opiskelijakämppä. Täällä näyttää keskeneräiseltä. Kaikilla tutuillani on kodinoloinen asunto. Saa hävetä jos täällä käy joku.
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".
Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.
Jep, ja sitten nelikymppisenä erotaan ja haalitaan uudet huonekalut Ikeasta :D Tämä on nähty kaveripiirissä niin monta kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".
Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.
Eihän läheskään kaikki löydä sopivaa puolisoa nuorena. Kaikki eivät myöskään saa lapsia vaikka haluaisivat. Se että sinulla on ollut hyvä tuuri ei tarkoita että olet jotenkin onnistuneesti ihminen alunperin.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole ostanut oikein mitään "kunnollista". En pidä sitoutumisesta: jos haluan eroon näistä nykyisistä astioista, yksinkertaisinta on vaan heittää ne roskiin. Kukaan ei näistä maksaisi ja osa on liian huonoja edes kirpparille. Jos olisin koonnut jonkun sarjan, se kannattaisi myydä hyvään hintaan ja vihaan tuollaista puljaamista.
Olen vasta hiljattain alkanut kyseenalaistaa itseäni, toisaalta. Olenko tehnyt näitä valintoja siksi, että pelkään käyttää rahaa (rahahuolia oikeastikin on ollut paljon), vai siksi, että tuntuu että en ansaitse mitään? Samanikäiset ostaa taloja, asuntoja, kylpyhuoneremontteja ja vaikka mitä, minulla vain rämä pyörä ja eripariset astiat? Olen huomannut, että perhe ja kasvatus on jättänyt jälkensä. Kotona kaikki käytettiin aina loppuun. Nykyäänkin äiti aina kummastelee, jos olen ostanut jotain "oikeaa" tai vähänkään isompaa. Olen tullut surulliseksi kun olen ajatellut, että ehkä se on _hän_ joka minulle on iskostanut käsityksen, että en tarvitse enkä saisi saada mitään. Ei pitäisi antaa hänen enää vaikuttaa, vaan ostaa itse sitä mitä haluaa ja mihin on varaa.
Suosittelen sinulle iltalukemiseksi Suvi Ratisen kirjaa Hyvä tarjous.
https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000007848001.html
Aloittajan kannattaisi hyväksyä oma luonteensa. Jotkut eivät halua sitoutua tiettyihin tavaroihin vuosikymmeniksi.