Olen 32 enkä vieläkään kehtaa hankkia "ikuisia huonekaluja"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".

Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.

Mitähän ihmettä nyt taas. Menee vähän yli kutsua jokaista yli 30-vuotiasta, joka ei elä vakiintunutta parisuhde-elämää oudoksi. Se, että sinä ja lähipiirisi olette vakiintuneet nuorena ei tee heistä, jotka eivät ole vakiintuneet huonompia tai oudompia. On niin monia asioita, jotka vaikuttavat siihen missä iässä ihminen vakiintuu. Jotkut eivät löydä kumppania, toisille tulee ero, jotkut taas päättävät opiskella uuteen alaan... ja joitain ei yksinkertaisesti tuossa iässä vielä edes kiinnosta lapset ja vakiintuminen. Kaikilla on oma polkunsa.

Eihän "aloilleen asettuminen", vakiintunut elämä ja kodilta tuntuva koti vaadi parisuhdetta tai lapsia.

En minäkään halua hankkia tähän tilapäiseen vuokrakotiin muuta kuin ikeaa ja tori.fi huonekaluja. Koen olevani kotona, mutta kun löydämme sopivanlaisen omistusasunnon, niin laitetaan vanhat huonakalut tori.fi halvalla menemään ja ostetaan jotain pysyvämpää (kestävämpää materiaalia ja laatua) ja samalla kalliimpaa tilalle. Nämä nykyiset ovat ihan hienot ja ajavat asiansa, mutta tokihan se Ikea/Sotka jne laatu on mitä on, kun huonekalut ovat puun sijasta lastulevyä.

Vaikuttaahan tähän huonekaluasiaan tietenkin rahallinen tilanne, opiskelija kun olen vasta ollut. En tykkää tämmöisestä kertakäyttökulttuurista ja mieluummin satsaan kestäviin laatutuotteisiin, kun on sopiva asunto ja enemmän rahaa käytössä. Miksi en tänne halua ostaa kalliita huonekaluja johtuu tietenkin siitä, että eivät sitten välttämättä mahdukaan omistusasuntoon mittojensa puolesta. Vuokra-asunto on väliaikainen, mieluumminhan sitä kerryttää omaa varallisuutta.

N30

Jokainen saa elää ihan sellaista elämää kuin haluaa, oli minkä ikäinen tahansa. Ja hankkia/käyttää juuri sellaisia astioita ja huonekaluja kuin haluaa, olivat eriparisia tai ei. Koti astioineen ja huonekaluineen on asumista varten, ei vieraille esittelemistä varten. No, ehkä on ihan ok että on sen verran astioita että pystyy mahdollisille vieraille jotain tarjoamaan, mutta ei sillä pitäisi olla väliä, ovatko astiat yhteensopivia. Siis jos ei itse koe sitä tärkeäksi. Jos kokee astiaston hankinnan ja yhteensopivuuden tärkeäksi, niin siitä vaan. Mutta yhtään minkäänlainen aikuisuuden mittari se ei ole. Mikään materia ei määrittele aikuisuutta lainkaan. Eikä sekään, onko lapsia tai naimisissa tai omistusasunto jne. No näitä viimemainittuja nyt ei ihan hirveän nuorena voi olla, että suurin osa niiden omistajista kai on aikuisia, mutta ei ihminen ole yhtään vähemmän aikuinen vaikka asuisi sinkkuna vuokrayksiössä ja söisi pahvilautasilta koko ikänsä. Aikuisuus tulee siitä, osaako ottaa vastuuta itsestään ja pärjääkö itse, onko pokkaa elää oman näköistä elämää jne, eikä siitä millaisen astiaston omistaa. Herranjestas sentään!

Ja naimisiinmeno, lastenhankinta yms. ei tee ihmisestä automaattisesti mitenkään parempaa eivätkä ne ole asioita joihin jokaisen tulisi elämässään tähdätä, viitaten tuohon "kyllä mun kaveripiirissä vaan 30-vuotiaana kaikilla oli sitä ja tätä" -kommenttiin. Hyi hitto, enpä haluaisi kuulua kenenkään noin yleistävästi ajattelevan kaveripiiriin.

Toi on joku vanhemman sukupolven harha. Taloilla, pinnoilla, huonekaluilla jne. on oikeasti olemassa käyttöikä. Itselle pitää ostaa sen hintaista, että voi ostaa uutta tai korjauttaa, jos vanha hajoaa.

Viimeksi minun ostaessa toimistokalusteita (tuoli ja pöytä), isäni sanoi, että niiden pitää kestää kymmeniä vuosia. Hohhoijaa.

Vanhempani eivät myöskään remontoi tai kunnosta mitään. Huonekalut on oikeasti 80-luvulta ja sen kyllä huomaa. Käytön jälkeä on ja tapetit riekaleina.

Vierailija kirjoitti:

Ei hitsi, olen kohta 45 eikä astiastoa vieläkään.

hahaha pistän paremmaksi,olen kohta 70v eikä mulla ole koskaan ollut astiastoja,ihan turhaa.

Se vaan on apinointia.

AP,ole onnellinen semmoisena kuin olet.

Olin 30v kun ostin yhen lipaston,nätti kuin mikä mutta...HITTO miten epäkäytännöllinen ja nykyiseten lastulevyroskien aikaan kukaan eui edes halua ostaa sitä.

ÄLÄ siis sure!

Kunhan et osta ikeaa,käy antiikkikaupoissa katselemassa tai huutokaupoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ole ostanut oikein mitään "kunnollista". En pidä sitoutumisesta: jos haluan eroon näistä nykyisistä astioista, yksinkertaisinta on vaan heittää ne roskiin. Kukaan ei näistä maksaisi ja osa on liian huonoja edes kirpparille. Jos olisin koonnut jonkun sarjan, se kannattaisi myydä hyvään hintaan ja vihaan tuollaista puljaamista.

Olen vasta hiljattain alkanut kyseenalaistaa itseäni, toisaalta. Olenko tehnyt näitä valintoja siksi, että pelkään käyttää rahaa (rahahuolia oikeastikin on ollut paljon), vai siksi, että tuntuu että en ansaitse mitään? Samanikäiset ostaa taloja, asuntoja, kylpyhuoneremontteja ja vaikka mitä, minulla vain rämä pyörä ja eripariset astiat? Olen huomannut, että perhe ja kasvatus on jättänyt jälkensä. Kotona kaikki käytettiin aina loppuun. Nykyäänkin äiti aina kummastelee, jos olen ostanut jotain "oikeaa" tai vähänkään isompaa. Olen tullut surulliseksi kun olen ajatellut, että ehkä se on _hän_ joka minulle on iskostanut käsityksen, että en tarvitse enkä saisi saada mitään. Ei pitäisi antaa hänen enää vaikuttaa, vaan ostaa itse sitä mitä haluaa ja mihin on varaa.

Suosittelen sinulle iltalukemiseksi Suvi Ratisen kirjaa Hyvä tarjous. 

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000007848001.html

Hauska juttu tuli mieleen äitiin liittyen. Pari vuotta sitten vietettiin joulua sukulaisten kesken. Maistettiin likööriä, mutta äidin ehdotuksesta ei otettu liköörilaseja vaan juotiin kai viinilaseista, jotka pöydässä jo olivat päivällisestä kun kyllähän ne välttää ja tulee vähemmän tiskiäkin. Liköörilasit oli siis olemassa, luullakseni juuri sellaista erityistilaisuutta kuin juhlapyhiä varten ja taloudessa oli myös tiskikone. Jotenkin nolottaa tuollainen aivan turha kursailu nyt kun on saanut vähän etäisyyttä.

Minua rasittaisi tuollainen henkinen ankeuttaja kuin äitisi. Minä taas haluaisin nimenomaan nauttia hyvän liköörin liköörilasista enkä mistä tahansa jo valmiiksi likaisesta (?) ja täysin vääränmallisesta lasista. Ja ihan siitä huolimatta, etten varmaan pesisi viinilaseja tai liköörilaseja kumpiakaan tiskikoneessa. 

Jos haluat olla enemmän arvoinen, usko pois, olet sitä jo nyt. Sen kuin alat elää elämää omannäköisesti ja teet itse haluamasi rajaukset kuuntelematta lapsesta iskostettuja malleja. 

Minä olisinkin ottanut ne liköörilasit, tuollaisessa tilanteessa kun ei tule edes säästöä vaan kyse on pelkästä periaatteesta ja hengen itaruudesta. Se on lapsillekin huono esimerkki, jos koskaan ei voi hienostella ollenkaan. Yllättäen eräs toinen, vieläpä nuori ihminen oli heti samalla kannalla äidin kanssa ja en alkanut asiasta väitellä, mutta mietin kyllä mielessäni, että suuresti olisi hävettänyt jos olisi jotain suvun ulkopuolisia ihmisiä ollut paikalla. En itsekään tykkää edes arkena käyttää samaa astiaa eri ruualle tai juomalle. Olen kummastellut, kun joidenkin ihan siistin oloisten ihmisten mielestä on ok käyttää samaa kahvikuppia jopa monta päivää! Ne suusta kulkeutuneet bakteerit alkavat heti levittäytyä moninkertaiseksi kasvustoiksi siinä pinnalla, hyi olkoon. Vaikka onkin omia ja tuttuja bakteereja, niin ei ole millään lailla hyvä juttu antaa niiden kerätä kaikenlaista muutakin sinne seuraansa välissä pesemättä. Alkaa mennä jo asian vierestä :) Mutta varmasti, tosiaan vaikka olenkin muuttanut ajatuksiani lapsuudesta, niin jotain on väkisin jäänyt takaraivoon sieltä ja niitä täytyy purkaa myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Onko tuollainenkin "sääntö" olemassa? Ikuiset huonekalut?

Astiasto = ihmisyyden mittari? Oikeasti? :D

Olen 30 enkä ole kyllä ajatellutkaan hankkia mitään ikuisia huonekaluja tai astiastoja. Kyllä nuo "ihmisyyden mittarit" tulee ihmisen sisimmästä eikä mistään ulkoisista tekijöistä.

Minä olen 50. Astiat on silti mitä sattuu. Ihan hyvin niistä syömään pystyy.

Mutta asupa vuokralla vielä tässä iässä, tuntuu olevan hirveä tuska muille ihmisille varsinkin kun meillä on vakityöt olleet jo iät ja ajat ja ihan hyvät palkat. Että mitä ihmettä tässä voi olla takana, kukaan kunnon ihminen ei vain voi valita näin, jotain hämärää täytyy olla että ei saada lainaa. Eipä ole tullut koskaan kysyttyä, ehkä ei saataiskaan 😁

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".

Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.

Ai kamala kun kuulostat tuomitsevalta ja suorastaan ahdasmieliseltä. Kuulutko näihin ihmisiin joiden mielestä ensin mennään kihloihin, sitten naimisiin, ostetaan omakotitalo, saadaan esikoinen (tyttö) ja ajetaan isolla hienolla autolla, kaikki muu on vaan väärin ja salaa kaikki toivoo että eläis just niin kuin sinä?

Aika jännä että sä ihan itse asetat oman ihmisyytesi ja kotisi mitaksi jonkun helevatun astiaston tai "ikikalusteet". Jiistus oikeesti naiset on päästään ihan sekasin. Miten ne selviää elämästä yleensäottaenkaan?

Ajatella kun Pena 15-vee miettis: "Sit 22 vee mulla on oltava Arabian astiasto  valkosena ja vaaleenpunasena, verhot eri vuodenaikojen mukaan ja ikikalusteet."

Ei, Pena 15-vee miettii "v****u mä haluun fyffee ja olla johtaja, mä meen opiskelee lakii ja musta tulee presidentti!"

Meillä ei ole tasa-arvoa koska naisia ei edes kiinnosta. Niitten elämän suurin saavutus on jumalavita kerätä joku homeinen astiasto.

Ei ole edes kotia vielä, olen 46 nyt,  on toki asunto missä asun, mutta voisin lähteä vaikka tänään  eikä tulis ikävä mitään.

Jospa tulis hyvä työkomennut tälle vuodelle vielä.

Ehkä jostain löytyy se paikka mikä on koti ja tuntuu sille.

Ja kysyjille,olen pistänyt rahastoihin hyvinkin keskustan (hki) kaupunkikämpän verran,  eli kun se koti joskus löytyy ,voin ostaa sen aikalailla samantien.

Minulle riittäneet halvat jysk toimistokalusteet. Kapeahko kirjahylly, pöytä, tuoli, muuta en tarvinnut yksiöön ja hintaa ostoksilla alle 200€.

Eivät paina paljoa ja kiitos rakenteen ovat helppo laittaa kasaan.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään ole ostanut oikein mitään "kunnollista". En pidä sitoutumisesta: jos haluan eroon näistä nykyisistä astioista, yksinkertaisinta on vaan heittää ne roskiin. Kukaan ei näistä maksaisi ja osa on liian huonoja edes kirpparille. Jos olisin koonnut jonkun sarjan, se kannattaisi myydä hyvään hintaan ja vihaan tuollaista puljaamista.

Olen vasta hiljattain alkanut kyseenalaistaa itseäni, toisaalta. Olenko tehnyt näitä valintoja siksi, että pelkään käyttää rahaa (rahahuolia oikeastikin on ollut paljon), vai siksi, että tuntuu että en ansaitse mitään? Samanikäiset ostaa taloja, asuntoja, kylpyhuoneremontteja ja vaikka mitä, minulla vain rämä pyörä ja eripariset astiat? Olen huomannut, että perhe ja kasvatus on jättänyt jälkensä. Kotona kaikki käytettiin aina loppuun. Nykyäänkin äiti aina kummastelee, jos olen ostanut jotain "oikeaa" tai vähänkään isompaa. Olen tullut surulliseksi kun olen ajatellut, että ehkä se on _hän_ joka minulle on iskostanut käsityksen, että en tarvitse enkä saisi saada mitään. Ei pitäisi antaa hänen enää vaikuttaa, vaan ostaa itse sitä mitä haluaa ja mihin on varaa.

Juuri tätä minäkin mietin! Että onko kyse siitä, että en arvosta itseäni vai siitä että on tottunut nuukailuun?

Ap

Tuntuisi hassulta ostaa kalliit "ikuiset" huonekalut, kun ei niitä nykyisiä Ikean halpiksiakaan tule käytettyä.

Korona-aika tietysti vaikuttaa, mutta harvemmin niitä ihmisiä sellaista tahtia ramppaa, että huonekalujen kesto muuttuisi olennaiseksi seikaksi.

Vierailija kirjoitti:

Ajatella kun Pena 15-vee miettis: "Sit 22 vee mulla on oltava Arabian astiasto  valkosena ja vaaleenpunasena, verhot eri vuodenaikojen mukaan ja ikikalusteet."

Ei, Pena 15-vee miettii "v****u mä haluun fyffee ja olla johtaja, mä meen opiskelee lakii ja musta tulee presidentti!"

Meillä ei ole tasa-arvoa koska naisia ei edes kiinnosta. Niitten elämän suurin saavutus on jumalavita kerätä joku homeinen astiasto.

Lakiopiskelijoista suurin osa taitaa olla naisia. Muutenkin väittäisin 15-vuotiailla tytöillä olevan enemmän urasuunnitelmia kuin samanikäisillä pojilla. Pojat keskittyvät laiskotteluun ja mopolla rälläämiseen, pelaamiseen yms.

Vierailija kirjoitti:

Aika jännä että sä ihan itse asetat oman ihmisyytesi ja kotisi mitaksi jonkun helevatun astiaston tai "ikikalusteet". Jiistus oikeesti naiset on päästään ihan sekasin. Miten ne selviää elämästä yleensäottaenkaan?

No älä muuta sano :D

Toki olen näitä asioita ruennut ajattelemaan vasta kun menin opintojen jälkeen töihin. Mutta jostain se sellainen välitilassa oleileminen johtuu. Ajattelen kai, että se elämäni vaihe ei ole vielä alkanut, että olisi aika hankkia järkevät kalusteet ja astiastot. Tai ehkä olen ajatellut, mutta olen myös pihi ihminen, enkä varmaan ajattele ansaitsevanikaan mitään kivoja juttuja. Tai sitten niillä pitää olla kamalasti merkitystä.

Mutta niin. Toisaalta olen iloinen, että olen tällainen nyt. Etten vakiintunut parikymppisenä ja elänyt tämän keskustelun lainatuimman viestin lähettäjän elämää. Toisaalta koen myös jonkinlaista epäonnistumista siitä, että en elä. Vaikea sanoa. Olisin varmaan onneton siinä toisessa elämässä, koska nyt olen saanut tehdä omanlaisiani valintoja, joskin astiaston kustannuksella.

Astiastoon ihmisyyden mittarina kiteytyy paljon enemmän kuin keskiluokkaisuus tai trenditietoisuus. Siinä on kaikki ne odotukset, joita nuoruudessa oli elämästä. Puoliso, lapset, ura, jne. Siinä on se elämä, jota olisin voinut elää, jos olisin valinnut toisin. Mutta valitsin näin eikä nyt ole astiastoa. Ehkä vertaan omaa elämääni sellaiseen perinteiseen elämänkulkuun, koska olen pohjimmiltani yllättävän konservatiivinen. Vaikka kovasti sitä vastaan pyristelin.

Ja sekin tuntuu hassulta, että eihän huonekaluja nykyään edes tehdä kestämään. Huonekalut ovat halpoja, ei pitäisi siis olla niin kamalaa kynnystä hankkia niitä.

Vierailija kirjoitti:

Aika jännä että sä ihan itse asetat oman ihmisyytesi ja kotisi mitaksi jonkun helevatun astiaston tai "ikikalusteet". Jiistus oikeesti naiset on päästään ihan sekasin. Miten ne selviää elämästä yleensäottaenkaan?

Älä yleistä. Minäkin olen nainen, enkä ole koskaan miettinyt astioita tai kalusteita.

Minä nainen halusin keskiluokkaisen kodin ja kalusteet ja säällisen auton niin siksi juuri olen selvinnyt elämästä, kun on pitänyt tehdä töitä sen eteen. Ei se ole mitään ihmisyyden mittaa vaan omaa mukavuudenhalua ja sitä laatutasoa, minkä tuntee omakseen.

Hyvä ystäväni, jonka seurasta nautin suurin piirtein päivittäin on paljon rähjäisempi, enkä minä ylenkatso häntä siksi tai hän vierasta minua siksi, että olen asteen verran snobimpi, luonne ja hyvät jutut ratkaisee. 

Vierailija kirjoitti:

Ja sekin tuntuu hassulta, että eihän huonekaluja nykyään edes tehdä kestämään. Huonekalut ovat halpoja, ei pitäisi siis olla niin kamalaa kynnystä hankkia niitä.

Ihan varmasti vielä tänään löytyy kestäviä huonekaluja, mutta vähemmän ja vähemmän, kun pieniä yrityksiä kuolee Ikean  ja Jyskin ja kumppaneiden alta pois. Omat kalusteeni Iskusta ovat kestäneet 15-20 vuotta, en tiedä mitä laatua ko. ketju tänä päivänä tarjoilee.