Lue keskustelun säännöt.
Olen 32 enkä vieläkään kehtaa hankkia "ikuisia huonekaluja"
08.04.2021 |
En tiedä, mistä tämä ajatus on minuun iskostunut. Siis ajatus siitä, että ei kannata ostaa kalliita huonekaluja tai astiastoja, yms., ennen kuin on asettunut aloilleen siihen "ikikotiin". Ei huonekaluissani tai kodissani (vuokra) mitään vikaa sinänsä ole, mutta en oikein ole koskaan tuntenut oloani kodikkaaksi missään. En koe olevani "kotona", mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.
En tiedä ratkeaisiko asia sillä, että ryhtyisin etsimään sitä omaa pesäkoloa tai sisustamaan kotiani siten, kuten haluan, vai onko kysymys jostain muusta.
Astiasto on tässä oikeastaan aika osuva esimerkki. Minulla ei koskaan ole ollut mitään tiettyä astiastoa, vaan astiastoni on sekava ja eriparinen. Se on pitkään haitannut minua, koska ilmeisesti arvotan yhteensopivan astiaston jonkinlaiseksi ihmisyyden mittariksi. Olen monesti ajatellut, että ryhdyn keräilemään jotain astiastoa, mutta en kuitenkaan löydä mitään sellaista, mistä voisin pitää vuosikausia. Iittalan monet astiastot ovat ihan kivoja, mutta tuskaisen ärsyttävän muotoisia. Taika-lautaset esimerkiksi ovat käytännössä levyjä. Raivostuttavaa. Teemat voivat olla ihan kivan värisiä, mutta niidenkin muoto ärsyttää. Ja sitten toisaalta en haluaisi ostaa pelkkää Ikeaakaan, koska ihmisyyden mittari, jne.
Missä iässä te hankitte pysyviä huonekaluja?
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole ostanut oikein mitään "kunnollista". En pidä sitoutumisesta: jos haluan eroon näistä nykyisistä astioista, yksinkertaisinta on vaan heittää ne roskiin. Kukaan ei näistä maksaisi ja osa on liian huonoja edes kirpparille. Jos olisin koonnut jonkun sarjan, se kannattaisi myydä hyvään hintaan ja vihaan tuollaista puljaamista.
Olen vasta hiljattain alkanut kyseenalaistaa itseäni, toisaalta. Olenko tehnyt näitä valintoja siksi, että pelkään käyttää rahaa (rahahuolia oikeastikin on ollut paljon), vai siksi, että tuntuu että en ansaitse mitään? Samanikäiset ostaa taloja, asuntoja, kylpyhuoneremontteja ja vaikka mitä, minulla vain rämä pyörä ja eripariset astiat? Olen huomannut, että perhe ja kasvatus on jättänyt jälkensä. Kotona kaikki käytettiin aina loppuun. Nykyäänkin äiti aina kummastelee, jos olen ostanut jotain "oikeaa" tai vähänkään isompaa. Olen tullut surulliseksi kun olen ajatellut, että ehkä se on _hän_ joka minulle on iskostanut käsityksen, että en tarvitse enkä saisi saada mitään. Ei pitäisi antaa hänen enää vaikuttaa, vaan ostaa itse sitä mitä haluaa ja mihin on varaa.Suosittelen sinulle iltalukemiseksi Suvi Ratisen kirjaa Hyvä tarjous.
https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000007848001.html
Hauska juttu tuli mieleen äitiin liittyen. Pari vuotta sitten vietettiin joulua sukulaisten kesken. Maistettiin likööriä, mutta äidin ehdotuksesta ei otettu liköörilaseja vaan juotiin kai viinilaseista, jotka pöydässä jo olivat päivällisestä kun kyllähän ne välttää ja tulee vähemmän tiskiäkin. Liköörilasit oli siis olemassa, luullakseni juuri sellaista erityistilaisuutta kuin juhlapyhiä varten ja taloudessa oli myös tiskikone. Jotenkin nolottaa tuollainen aivan turha kursailu nyt kun on saanut vähän etäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole ostanut oikein mitään "kunnollista". En pidä sitoutumisesta: jos haluan eroon näistä nykyisistä astioista, yksinkertaisinta on vaan heittää ne roskiin. Kukaan ei näistä maksaisi ja osa on liian huonoja edes kirpparille. Jos olisin koonnut jonkun sarjan, se kannattaisi myydä hyvään hintaan ja vihaan tuollaista puljaamista.
Olen vasta hiljattain alkanut kyseenalaistaa itseäni, toisaalta. Olenko tehnyt näitä valintoja siksi, että pelkään käyttää rahaa (rahahuolia oikeastikin on ollut paljon), vai siksi, että tuntuu että en ansaitse mitään? Samanikäiset ostaa taloja, asuntoja, kylpyhuoneremontteja ja vaikka mitä, minulla vain rämä pyörä ja eripariset astiat? Olen huomannut, että perhe ja kasvatus on jättänyt jälkensä. Kotona kaikki käytettiin aina loppuun. Nykyäänkin äiti aina kummastelee, jos olen ostanut jotain "oikeaa" tai vähänkään isompaa. Olen tullut surulliseksi kun olen ajatellut, että ehkä se on _hän_ joka minulle on iskostanut käsityksen, että en tarvitse enkä saisi saada mitään. Ei pitäisi antaa hänen enää vaikuttaa, vaan ostaa itse sitä mitä haluaa ja mihin on varaa.Suosittelen sinulle iltalukemiseksi Suvi Ratisen kirjaa Hyvä tarjous.
https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000007848001.html
Hauska juttu tuli mieleen äitiin liittyen. Pari vuotta sitten vietettiin joulua sukulaisten kesken. Maistettiin likööriä, mutta äidin ehdotuksesta ei otettu liköörilaseja vaan juotiin kai viinilaseista, jotka pöydässä jo olivat päivällisestä kun kyllähän ne välttää ja tulee vähemmän tiskiäkin. Liköörilasit oli siis olemassa, luullakseni juuri sellaista erityistilaisuutta kuin juhlapyhiä varten ja taloudessa oli myös tiskikone. Jotenkin nolottaa tuollainen aivan turha kursailu nyt kun on saanut vähän etäisyyttä.
Lue tuo kirja! Luulisin sen resonoivan itseesi aika hyvin ja toisaalta auttaa sinua tielläsi hahmottamaan, koetko itse olevasi liköörilasin arvoinen vai välttääkö se viinilasi jatkossakin.
En nyt tartu siihen mihin moni muu, eli tuohon kuinka "tärkeää olisi sisustaa kotinsa aikuismaisesti". Se on ihan jokaisen oma päätös.
Sen sijaan astioista pohdintaa :-) Itse sain ylioppilaslahjaksi yhtä Arabian sarjaa, joka on mielestäni muuten nätti, mutta kahvikupit oli rumia. Sitten koen käytännölliseksi yhdet toiset Arabian lautaset, jotka eivät ole samaa sarjaa. Nyt muutettiin poikkiksen kanssa yhteen ja hänellä on kolmatta. Olen myös joskus kierrellyt kirppareita tai halpisliikkeitä ja löytänyt astiasarjoja joista pidän.
Päädyin siihen että kerään mieluiten "merkkituotteita" koska näitä löytyy myöhemminkin. Esimerkkinä vaikkapa muutama ihana merkitön kuppi joita ostin 10v sitten, mutta niitä ei enää löydy mistään, eikä voi nimelläkään hakea kun niillä ei ole mitään selkeää merkkiä. Arabiaa löytää nimellä vuosikymmenienkin päästä.
Sen sijaan tein päätöksen että kerään "merkkituotteita" mutta niiden ei tarvitse olla samaa sarjaa, kunhan sopivat kivasti yhteen. Mulla on siis eri sarjaa lautaset, mukit ja kulhot, ihan sen mukaan mikä miellyttää silmää ja on käytännöllinen kokonsa ja muotonsa puolesta. On yllättävää kuinka saman sarjan yksi tuote voi olla ihan loistava, kun taas toinen tuote täysi susi, joten ihan pokkana vaan pidän näitä sekaisin vaikka miellänkin itseni "aikuiseksi" ja asuntoni ja tavarani "lopulliseksi" (tai ainakin pitkäikäisiksi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään ole ostanut oikein mitään "kunnollista". En pidä sitoutumisesta: jos haluan eroon näistä nykyisistä astioista, yksinkertaisinta on vaan heittää ne roskiin. Kukaan ei näistä maksaisi ja osa on liian huonoja edes kirpparille. Jos olisin koonnut jonkun sarjan, se kannattaisi myydä hyvään hintaan ja vihaan tuollaista puljaamista.
Olen vasta hiljattain alkanut kyseenalaistaa itseäni, toisaalta. Olenko tehnyt näitä valintoja siksi, että pelkään käyttää rahaa (rahahuolia oikeastikin on ollut paljon), vai siksi, että tuntuu että en ansaitse mitään? Samanikäiset ostaa taloja, asuntoja, kylpyhuoneremontteja ja vaikka mitä, minulla vain rämä pyörä ja eripariset astiat? Olen huomannut, että perhe ja kasvatus on jättänyt jälkensä. Kotona kaikki käytettiin aina loppuun. Nykyäänkin äiti aina kummastelee, jos olen ostanut jotain "oikeaa" tai vähänkään isompaa. Olen tullut surulliseksi kun olen ajatellut, että ehkä se on _hän_ joka minulle on iskostanut käsityksen, että en tarvitse enkä saisi saada mitään. Ei pitäisi antaa hänen enää vaikuttaa, vaan ostaa itse sitä mitä haluaa ja mihin on varaa.Suosittelen sinulle iltalukemiseksi Suvi Ratisen kirjaa Hyvä tarjous.
https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000007848001.html
Hauska juttu tuli mieleen äitiin liittyen. Pari vuotta sitten vietettiin joulua sukulaisten kesken. Maistettiin likööriä, mutta äidin ehdotuksesta ei otettu liköörilaseja vaan juotiin kai viinilaseista, jotka pöydässä jo olivat päivällisestä kun kyllähän ne välttää ja tulee vähemmän tiskiäkin. Liköörilasit oli siis olemassa, luullakseni juuri sellaista erityistilaisuutta kuin juhlapyhiä varten ja taloudessa oli myös tiskikone. Jotenkin nolottaa tuollainen aivan turha kursailu nyt kun on saanut vähän etäisyyttä.
Minua rasittaisi tuollainen henkinen ankeuttaja kuin äitisi. Minä taas haluaisin nimenomaan nauttia hyvän liköörin liköörilasista enkä mistä tahansa jo valmiiksi likaisesta (?) ja täysin vääränmallisesta lasista. Ja ihan siitä huolimatta, etten varmaan pesisi viinilaseja tai liköörilaseja kumpiakaan tiskikoneessa.
Jos haluat olla enemmän arvoinen, usko pois, olet sitä jo nyt. Sen kuin alat elää elämää omannäköisesti ja teet itse haluamasi rajaukset kuuntelematta lapsesta iskostettuja malleja.
Minä sain jo ylioppilaslahjaksi Iittalan laseja ja kunnon astiaston. Nyt yli 40-vuotiaana ne on minulla yhä, mutta todennäköisesti käytän ikean lautasta ja mäkkärin cola-lasia! Olen ehkä 3 kertaa elämässäni kattanut nätisti astioilla. Kalusteita hankin nykyään vain kirpputorilta tai Ikeasta. Jonnekin Vepsäläiselle ei tulisi mieleenkään mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Periaatteessa olet järkevä. Uusia huonekaluja ei aina kannata ostaa, minäkin aion kuluttaa loppuun jotka ovat. Astiat jotka hyviksi havaittuja ja kestäviä, en kadu että hankin.
Koti täytyy tehdä sinne, missä kulloinkin on. Kuinka voisit tuntea olosi kotoisaksi, jos ajattelet sen ”oikean” kodin olevan jossain tulevaisuudessa? Eli suosittelen että alat vähitellen hankkimaan kotiisi sellaisia asioita, joista pidät, ja jotka tekevät olosi kotoisaksi.
Ei sinun tarvitse astiastosta aloittaa, ja jos et pidä mistään tietystä, niin eri pariset jo olemassa käyvät hyvin. Nykyään monet myös yhdistelevät, eli että lautaset jostain eri sarjasta kuin mukit esim. Se, että astiasto olisi ”kunnon ihmisen” tai aikuisen merkki, on jäänne varmaan jostain monenkymmenen vuoden takaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä hiton "ihmisyyden mittari"?
Ehkä "keskiluokkaisuuden mittari" on lähempänä oikeaa kuvausta.
Pelkästään positiivista, jos joku elää elämäänsä omalla tavallaan, oman näköisesti. Eri pari astiat, mitä väliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hiton "ihmisyyden mittari"?
Ehkä "keskiluokkaisuuden mittari" on lähempänä oikeaa kuvausta.
Pelkästään positiivista, jos joku elää elämäänsä omalla tavallaan, oman näköisesti. Eri pari astiat, mitä väliä.
Minä tykkään estetiikasta ja mukavuudesta ja toiminnallisuudesta ja varmaan moni muukin. Ihmiset myös arvottavat eri tavoin pukeutumistaan. Toinen haluaa olla siisti, yksi muodikas, yksi persoonallinen ja yhdelle ihan se ja sama mitä on päällä ja minkälaatuista se on.
Omat huonekaluni ovat kestäneet hyvin aikaa, onneksi. Lisäksi koen hyvänolontunnetta, kun katselen ympärilleni kotonani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".
Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.
Vasta 30-vuotiaana?! Mä hankin ensiasunnon 24-vuotiaana!
(Tai sitten annetaan ihmisten vaa elää omaa elämäänsä. Vaikkintua tai ei. Lapsilla/ ilman. Vuokralla tai omassa asunnossa. Itse elän kyllä muilta osin yhä "välitilassa" näin 30vnä. :)
Mulla on vieläkin väliaikaiseksi hankittuja ratkaisuja. Käytettynä ostettu sänky, johon on siis patjoja uusittu, ja olkkarin sohvapöydät, jotka ostin Ikeasta tyyliin kunnes löydän mieleiset.
Ikää yli 50 v.
Astioista harmittaa ne, joita nuorena tuli ostettua vain kahdet tai neljät. Kannattaa ostaa paljon samaa sarjaa. Helpottaa säilyttämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmeitä ne on? mikään ei ole ikuista, vaikka ostat jotain kallista, se voi mennä rikki. Joten ei kannata, osta semmoisia mihin olet tyytyväinen eikä se sido sinua mihinkään "lopun iäksi". Hullu ajatus.
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".
Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.
Mitä sinun ja erinomaisen lähipiirisi naimisiinmenot ja vauvat liittyvät ap:n huonekaluihin ja astioihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oi mitä tuulahduksia menneiltä ajoilta. Minusta on hyvä, jos huonekalu kestää 10 v. Ja astioihin en halua käyttää rahaa, koska ne ovat vain astioita. Tuollaiset asiat ovat arvojärjestyksessäni aika alhaalla, mieluummin käytän rahani johonkin kivaan. Astiat ja huonekalut eivät ole kovin kivoja. Korona-aikana olen säästänyt, ja käytän ne rahat kivoihin asioihin myöhemmin. Komerossa on kyllä perittyjä epäkäytännöllisiä Arabian astiastoja, joita en ole vielä raaskinut myydä pois. Käytössä sekalaiset ajan kuluessa kertyneet. Ikää 52 v.
Olen 36-vuotias ja asun vuokralla. Minulla on "ikuiset" huonekalut, vaikka asun vuokralla ja olen monelta osin täällä kuvatussa välitilassa. Vuokra-asunnonkin voi sisustaa kauniisti ja itseään miellyttävillä huonekaluilla. Olen pienituloinen pätkätyöläinen, enkä luultavasti saisi asuntolainaa. Mutta minulla on siitä huolimatta oma maku ja olen siinä aika tarkkakin. Oma koti tehdään sinne, missä sattuu asumaan. Ei siihen tarvita isoa omakotitaloa ja suurta perhettä. Osta pikku hiljaa sinua miellyttäviä huonekaluja. Astiasto nyt ei ole nykyaikana mikään pakollinen. Ostele sinua miellyttäviä astioita ja yhdistele, vaikka ne olisivat eri paria.
Vierailija kirjoitti:
Oi mitä tuulahduksia menneiltä ajoilta. Minusta on hyvä, jos huonekalu kestää 10 v. Ja astioihin en halua käyttää rahaa, koska ne ovat vain astioita. Tuollaiset asiat ovat arvojärjestyksessäni aika alhaalla, mieluummin käytän rahani johonkin kivaan. Astiat ja huonekalut eivät ole kovin kivoja. Korona-aikana olen säästänyt, ja käytän ne rahat kivoihin asioihin myöhemmin. Komerossa on kyllä perittyjä epäkäytännöllisiä Arabian astiastoja, joita en ole vielä raaskinut myydä pois. Käytössä sekalaiset ajan kuluessa kertyneet. Ikää 52 v.
Jaa. Mun huonekalut on kyllä kivoja. Ne ovat ehjiä, tukevia, nättejä ja mikä parasta, ei tarvitse olla jatkuvasti hankkimassa uutta hajonneen tilalle.
Ikea on yksi epäekologisimmista keksinnöistä, mitä maailmasta löytyy.
Minulla on kyllä useammalle hengelle samanlaiset lautaset, kahvimukit jne mutta ei samaa sarjaa. Osa on lahjaksi saatuja, osa itse ostettuja. En ole koskaan keräillyt mitään sarjaa. Ehkä jopa näkisin astiasarjan keräilyn sellaiseksi teinin varustamiseksi omilleen muuttoon jo vuosia etukäteen.
Huonekaluja olen ostanut aina sillä periaatteella, että tykkään niistä, en ole ajatellut väliaikaisiksi tai ikuisiksi. Ainoa väliaikaiskaluste oli sukulaisen huushollista väkisin ensimmäiseen asuntoon tyrkytetty lastulevyhylly, sellainen oikein perinteinen missä on tv-taso ja sivuilla erilliset vitriinit. Voi luoja kuinka vaikea siitä oli päästä eroon!
Toki sisustus on muuttunut ajan myötä, mutta oman maun muuttumisen mukaan, ei niin että olisin pyrkinyt saavuttamaan jonkun aikuisuuden tai ihmisyyden mittaria. Esim. julisteet ovat vaihtuneet tauluihin, ei siksi että aikuisella "kuuluu" olla tauluja eikä julisteita, vaan ne ovat vain alkaneet olla enemmän omaa makua. Tiimarin kynttiläkipot jne ovat vaihtuneet isovanhemmilta perittyihin arvokkaampiin koristeisiin, 70-luvun taidelasiin lähinnä. Mutta siis sisustus elää minun mukanani, on muuttunut ns. aikuisemmaksi mutta ei tietoisilla muutoksilla vaan vähitellen.
Olen 30 ja ei ole tähän ikään mennessä ollut varaa ostaa "aikuiskalusteita". Kirjahylly on vanhammilta saatu 80-luvun Lundia, keittiössä puolison isoisältä saatu vanha suomidesignklassikko ruokapöytänä. Loput kalusteet Ikeaa ja Jyskiä. Laitoin rahani omistusasunnon ostoon, en kalusteisiin. Astiastot ihan säkällä samaa Iittalan Teemaa ja Fiskarsin Functional Formia itsellä ja puolisolla.
Ehkä sitten nelikymppisenä varaa Hakolan sohvaan, Habitatin täystammiseen senkkiin tai Kiteen huonekalutehtaan tuotteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna minusta on outoa, että vielä 32-vuotiaana joku on tuossa vaiheessa elämäänsä, ettei ole asettunut aloilleen ja koe asuvansa "kotona".
Olin itse poikkeuksellisen nuorena jo vakiintuneessa suhteessa. Muutin 19-vuotiaana kotoa, menin naimisiin, saatiin lapsia ja hankittiin omistusasunto. 32-vuotiaana olin siis jo elänyt vakiintunutta elämää ainakin 10 vuotta. Siinä iässä kyllä ne viimeisetkin kaverit olivat valmistuneet, menneet naimisiin, saivat lapsia jne. Ei kukaan ollut enää tuossa ap:n kuvailemassa välitilassa.
Mitähän ihmettä nyt taas. Menee vähän yli kutsua jokaista yli 30-vuotiasta, joka ei elä vakiintunutta parisuhde-elämää oudoksi. Se, että sinä ja lähipiirisi olette vakiintuneet nuorena ei tee heistä, jotka eivät ole vakiintuneet huonompia tai oudompia. On niin monia asioita, jotka vaikuttavat siihen missä iässä ihminen vakiintuu. Jotkut eivät löydä kumppania, toisille tulee ero, jotkut taas päättävät opiskella uuteen alaan... ja joitain ei yksinkertaisesti tuossa iässä vielä edes kiinnosta lapset ja vakiintuminen. Kaikilla on oma polkunsa.
Sohvan ja sängyn ostin kaksvitosena, nämä ovat kulkeneet suhteesta ja asunnosta toiseen. Kirjahylly on pikkuhiljaa kasvanut niin ikään kaksvitosena ostettujen osien pohjalta. Kolmevitosena hommattiin keittiökalusto (käytetty, 60 luvulla käsin tehty) ja apupöytä (1800-luvun lopusta). Myös yhden kolmevitosena hommatun villamaton voisin laskea ikuiseksi.