Sukulaiset from hell! Älkää ikinä muuttako toisen entiselle kotipaikalle!

Minulla napsahtaa kohta päässä. Muutettiin kaksi vuotta sitten mieheni kotipaikalle, samalle paikkakunnalle jossa asuu myös anoppini ja miehen sisaruksia. Meillä oli aina ollut ihan hyvät välit kaikkiin sukulaisiin, joten ei tullut mieleenkään, että asiasta voisi koitua mitään suurempia ongelmia... Oltiin niin väärässä kuin vain voi olla!



Miehen sukulaiset tulevat pyytämättä ja ilmoittamatta meille milloin vain, myös silloin kun me itse emme ole kotona. Eivätkä ilmoita näistäkään käynneistä meille, jälkeenpäin olemme muutaman kerran kuulleet kolmansilta henkilöiltä (jotka nämä miehen sukulaiset olivat muitta mutkitta pyytäneet mukaansa), että olivat olleet meidän pihassa katselemassa tms.



Alan tulla vainoharhaiseksi, kun aina töistä palattuani mietin, että olikohan tuokin esine tuossa kun lähdin, vai onkohan täällä ollut joku. Rikkoontuneita leluja, hävikkiä kasvimaalla ja marjapensaissa, tavaroita oudoissa paikoissa, ja esimerkiksi lapsen pyöräilykypärän säädot aivan uusissa mitoissa... En tiedä enää mikä on omilta jäljiltä ja mikä ei, ei me myöskään voida alkaa ketään syyttää, kun ei tiedetä kuka meillä on ollut! Yhdestäkään rikkoontuneesta lelusta ei kukaan ole ilmoittautunut.



Anoppi meillä ollessaan muistelee ihan jatkuvasti kuinka hän on milloinkin minkäkin puskan istuttanut, ja yrittää kaikin tavoin tehdä selväksi, että paikassa näkyy hänen kättensä jälki. Koen, että anoppi hakee ikään kuin omistusoikeutta paikkaan muistelemisen kautta, ja samalla väheksyy minun oikeuttani. Kahta kauheampaa on muistelu, jos miehen sisaruksia on mukana, silloin tuntuu että anoppi yrittää saada muut mukaansa, jotta voisi vielä enemmän osoittaa, kenen kodista on kyse. Niin ja tietenkin kaikki muutokset mitä teemme talossa tai puutarhassa, ovat vääriä: uudet istutukset väärissä paikoissa, vanhat poisrevityt istutukset oli niiiiiin kauniita jne. Saan kuulla myös jatkuvasti pientä piruilua siitä, kuinka olen kasvanut " virkamiesperheessä" (kasvoin pienen maalaiskunnan kirkonkylällä, mieheni perhe on ollut maanviljelijoitä), jossa ei tiedetä mitään todellisesta työnteosta jne.



Meidän tapamme pitää mm. ovea lukossa herättää jatkuvasti, vielä kahden vuoden jälkeenkin, mutinoita siitä, miten " maalla" on tapana pitää ovet auki ja ihmisiä tulee ja menee jatkuvasti, eikä mitään ilmoiteta etukäteen. Joopa joo, ehkä tämä on toiminut aikoinaan kun talossa on ollut maanviljelystä ja ihmiset kotona, mutta me mieheni kanssa käymme molemmat palkkatyössä. Mutta tämä ei tietenkään ole edes tekosyy.



Minuun suhtaudutaan miniäni, joka on " tullut taloon" . Tosiasiassa olemme mieheni kanssa asuneet yli kymmenen vuotta kaupungissa, ja sitten ostimme tämän talon yhteisillä varoillamme. Vaikka siis olemme molemmat taloon " tulleita" ja omistusoikeutemme taloon on aivan yhtä suuri, mieheni sukulaiset kokevat, että talo on vain miehen. Asioista puhutaan esimerkiksi että " ai, SINÄ oleT laittanut uuden astianpesukoneen" - siis puhutaan vain miehelleni. Mieheeni suhtaudutaan yhtäkkiä kuin hän olisi ikänsä asunut maalla ja olisi todella juureva maamies, minuun taas kaupunkilaishempukkana, joka ei a) osaa mitään, b) ei ymmärrä, kuinka " maalla" ei olla niin turhan tarkkoja.



Kaikki nämä ovat aika pieniä asioita, paitsi tuo että meille tullaan kysymättä ja kertomatta silloin kun emme itse ole kotona. Mutta näistä kaikista yhteensä on alkanut kertyä melkoisen iso asia. Me emme kumpikaan enää viihdy kotonamme, en varsinkaan minä. Olemme yrittäneet pitää yllä hyviä suhteita sukulaisiin, ja vähittäisten muutosten kautta osoittaa, mitkä ovat meidän tapamme, joita nyt pitäisi meidän kotona noudattaa. Mutta aivan kuin sukulaiset olisivat sokeita, tyhmiä tai pelkästään ilkeitä: tupaan lampsitaan edelleen kengät jalassa, ovikelloa ei soiteta vahingossakaan vaan mieluummin koputellaan ikkunoita ja muuta vastaavaa. Sukulaiset siis jatkavat elämää kodissamme sellaisena kuin he ovat itse siellä eläneet. Ja olemme muuten sanoneet, että jättää kengät eteiseen ja näyttäneet missä ovikello on, vastauksena on ollut selostusta siitä, miten " meillä maalla" eletään.



En pian enää keksi mikä muu olisi ratkaisuna kuin välirikko.