HS Akateeminen pariutuu toisen akateemisen kanssa

Nettomaksaja kirjoitti:

Toinen tuore ilmiö on, että jopa korkeakoulutetut ihmiset ovat osoittautuneet persuiksi. Tämä on sitten aivan ehdoton deal breaker, juurikin koska arvot ovat täysin erilaiset.

Oletpa suvaitsematon. Yliopistossa opetetaan, että akateeminen ihminen pystyy perustelemaan omat mielipiteensä ja hyväksymään toisen henkilön perustellut mielipiteet.  Neuvostoliitossa kokeiltiin aikanaan sitä, että kaikilla oli politiikasta sama mielipide.

Itse en ymmärrä mitä näillä ”tutkimuksilla” haetaan tai mitataan? Mikä on hyöty?

Onko elämä jotenkin huonompi, jos olet lähihoitaja ja naimisissa hitsarin kanssa ja lapsenne valitsevat ammattikoulun kuin se, että kaksi akateemista avioituu keskenään ja lapsensa menevät yliopistoon?

Itse ajattelen, että tärkeintä elämässä on tehdä valinnat omien arvojen ja hyvän itsetuntemuksen kautta, silloin voi rakentaa onnellisen ja itseä tyydyttävän elämän.

Tiedän nyt jo omalta osaltani, että täällä käyty keskustelu aiheesta on turhaa. Kaikilla on olemassa mielikuva stereotypisista amiksista, eikä se ole kovin ruusuinen. Mietitään ehkä niitä omia yläasteen kavereita, tai luetaan mediasta tarinoita tms. Se mikä minua kuitenkin ärsyttää, on se, miten täällä itsensä "älykkäiksi akateemisiksi" leimaavat ihmiset pelaavat täysin näiden mielikuvien varassa eivätkä hyväksy ajatusta, että myös amisten joukossa voi olla helmiä. Lokerointi on todella armotonta ja elitististä, eikä anneta mitään saumaa. Se antaa ihmisestä kaikkea muuta kuin uteliaan, älykkään ja sivistyneen kuvan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumppanin koulutustaso on naisille tärkeämpi kriteeri kuin miehille.

Lähde.

Ihmisten pariutumista käsitellään laajasti esimerkiksi Osmo Tammisalon teoksessa Rakkauden evoluutio - ihmisen parinvalinnan biologiaa. Kannattaa lukea, kirjassa on muutakin kiinnostavaa tietoa kuin tuo mainittu.

Minäkin olen lukenut tuon kirjan, mutta sehän ei perustu tutkimustietoon ihmisen pariutumisesta. Ongelmana siinä on mm. se, että hyvin erityyppisiä eläinlajeja rinnastetaan ihmisiin. Yksittäiset esimerkit hyönteis- ja lintulajeista jne. eivät välttämättä kuvaa edes oman eläinlajinsa tyypillistä käytöstä saati sitten ihmisen käyttäytymistä noin yleisellä tasolla. Silti kirja on ihan kiinnostava ja monet väitteet vaikuttavat maalaisjärjen näkökulmasta tosilta. Tutkimusta ei se kuitenkaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, akateemiset pariutuvat akateemisten kanssa.

Itse päätin jo 18-vuotiaana (ennen ensimmäistä parisuhdetta), että en rupea katselemaan mitään amiskundeja. Miehen on oltava lukion käynyt ja yliopiston käynyt.

Onneksi voi valita miehen myös ulkomailta. Siellä on miljoonia yliopistokoulutettuja, sujuvaa englantia puhuvia miehiä. Suomalaiset amiskundit voivat ihan rauhassa ulista, että "työväenluokan miehiä syrjitään parisuhdemarkkinoilla".

Sulla on siihen täysi oikeus. Mutta oikeassa elämässä löytää joskus rakkauden myös yliopiston ulkopuolelta. Usko tai älä niin siellä on myös fiksuja miehiä, jotka vain eivät ole lukeneet akateemista loppututkintoa.

Minusta tuo on ihan fiksu tapa rajata joukkoa. Se autoista, penkkiurheilusta ja kaljasta tykkäävä, kirjoja lukematon mies löytyy aika paljon todennäköisemmin ammattikoulusta kuin yliopistosta. -eri

Mitä vikaa on tykätä autoista tai penkkiurheilusta? Tai vaikka kaljasta? Minun mies on lääkäri ja todella moni akateemisista kavereistaan ja kollegoistaan vastaa ainakin jossain määrin kuvaustasi. Mitä vikaa siinä on? Kerrotko vielä, mitkä ne sinun hyväksymäsi harrastukset ovat? Kirjojen lukeminen, oliko muita? Kai ymmärrät, että annat itse kannanotoillasi itsestäsi aika moukan, ja voisi jopa sanoa junttimaisen, kuvan?

Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole, mutta jos toinen tykkää penkkiurheilusta, autoista ja kaljasta ja toinen harrastaa lintuja, vaeltamisesta, teatteria ja taidetta, niin yhteistä tekemistä tai yhteisiä mielenkiinnonkohteita on vähän.

Parisuhteen yksi idea on, että tehdään asioita yhdessä. Jos esimerkiksi lomalla toinen haluaisi käydä taidemuseossa ja toinen rassata Corollaa, niin toiveet ovat aika kaukana toisistaan ja hankalasti sovitettavissa yhteen.

Onneksi tuo ei ole ongelma, muutenhan parisuhteessa pysyminen olisi koodaajanörtille käytännössä mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ymmärrä mitä näillä ”tutkimuksilla” haetaan tai mitataan? Mikä on hyöty?

Onko elämä jotenkin huonompi, jos olet lähihoitaja ja naimisissa hitsarin kanssa ja lapsenne valitsevat ammattikoulun kuin se, että kaksi akateemista avioituu keskenään ja lapsensa menevät yliopistoon?

Itse ajattelen, että tärkeintä elämässä on tehdä valinnat omien arvojen ja hyvän itsetuntemuksen kautta, silloin voi rakentaa onnellisen ja itseä tyydyttävän elämän.

Hoitajissa ja esimerkiksi kampaajissa on enemmän naisellisia naisia kuin akateemisissa naisissa ja myöskin duunarimiehet akateemisia keskimäärin miehekkäämpiä.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ymmärrä mitä näillä ”tutkimuksilla” haetaan tai mitataan? Mikä on hyöty?

Onko elämä jotenkin huonompi, jos olet lähihoitaja ja naimisissa hitsarin kanssa ja lapsenne valitsevat ammattikoulun kuin se, että kaksi akateemista avioituu keskenään ja lapsensa menevät yliopistoon?

Itse ajattelen, että tärkeintä elämässä on tehdä valinnat omien arvojen ja hyvän itsetuntemuksen kautta, silloin voi rakentaa onnellisen ja itseä tyydyttävän elämän.

Mihin tutkimukseen viittaat?

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kaikilla oikeus itse asettaa kriteerinsä potentiaaliselle kumppanilleen. Monesti tämä on myös niiden valintojen ulkopuolelle jäävien edun mukaista. Tällaisella tuomitsevalla ja yksipuolisella taktiikalla saattaa kuitenkin jäädä rakkaus löytämättä, ja muutenkin elämästä on tapana tulla sellaista millaiseksi itse sen rajaamme. :)

Nimenomaan. En ihmettele enkä sääli enää uutisia sinkuista, kun on niin hankala löytää puolisoa... peili käteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on asia, johon poikien vanhempien pitäisi kiinnittää huomiota. Pojille lukeminen ja heidän koulunkäyntinsä tukeminen auttaa parinmuodostusta tehokkaammin kuin vaikka urheiluharrastuksiin vieminen. Tosielämässä parinvalinta suosii juuri niitä lukutoukkapoikia, jotka päätyvät yliopistoihin, toki tarpeellisilla sosiaalisilla taidoilla varustettuina.

Ja jos joku kysyy että mihin niitä kranttuja Suomi-naisia tarvitsee, niin omaan terveyteen, onneen ja elämään. Parisuhteessa elävät miehet elävät pidempään.

T. Kolmen pojan äiti.

Vähänpä sä tiedät. Ne jotka pojista eniten seurustelee 16-20-ikävuodessa on juurikin ne, jotka ei paljon kirjoihin koske.

Ja ne jotka jää vanhoiksipojiksi on just niitä joita kiinnosti pienoismallit ja teoreettinen fysiikka.

Lihavoitu kohta on totta. Kyllä ne lätkäjätkät ja futarit on niitä, jotka kotibileissä pääsee touhuvaon väliin. Tilanne kuitenkin muuttuu yli 20-vuotiaana, kun (koulutetut) naiset alkavat miettiä pariutumista ja perheen perustamista. Tässä iässä mietitään millaiset miehet uranäkymät ovat, millainen isä ja aviomies miehestä tulisi. Viininpunaiset opiskelijahaalarit onkin yllättäen kova juttu.

Olen tästä itse elävä esimerkki. Teininä tytöt ei minusta kiinnostunut. Poikuus meni vasta 20-vuotiaana, mutta 20-29-vuotiaana oli ihan hyvä menekki. Tuona ajanjaksona oli muutamia parisuhteita ja ihan mukavaa sinkkuelämää, kunnes 29-vuotiaana aloitin parisuhteen nykyisen vaimoni kanssa.

Poikalasta kannattaa siis rohkaista sekä joukkueurheilun että kirjojen pariin. Tällöin poika pääsee parhaimmillaan poksauttelemaan jo teininä kotibileissä ja menekki jatkuu hyvänä läpi elämän.

Macho Alpha kirjoitti:

Täytyy myös muistaa, että mies voi kompensoida monia asioita rahalla, nainen ei. Kauniille, hoikalle naiselle koulutus on pieni bonus. Lihava ja ruma (tai luonteeltaan ilkeä, tylsä) nainen ei saa koulutuksellaan mitään anteeksi, mutta omat luulot saattaa olla kovinkin suuret.

Naisten korkeakoulutus parisuhdemarkkinoilla on miehen verinen hauki. <3

Sitä se varmaan onkin useimmille miehille, joilla itsellä ei ole kovin paljon tarjottavaa sillä saralla, jolloin se on fiksu pariutumisstrategia naisen kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kaikilla oikeus itse asettaa kriteerinsä potentiaaliselle kumppanilleen. Monesti tämä on myös niiden valintojen ulkopuolelle jäävien edun mukaista. Tällaisella tuomitsevalla ja yksipuolisella taktiikalla saattaa kuitenkin jäädä rakkaus löytämättä, ja muutenkin elämästä on tapana tulla sellaista millaiseksi itse sen rajaamme. :)

Tuo passiivis-aggressiivinen vittuilusi on niin hiottua, että olet selvästi harjoitellut paljon. Mutta älä kuitenkaan ala sanella muille, millä perusteella kumppania saa etsiä.

Yritäpä nyt ymmärtää, ku moni on tämän sulle rautalangasta vääntänyt: kukaan ei sanele sulle millä perusteella kumppaniasi saat etsiä.

Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää?

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, akateemiset pariutuvat akateemisten kanssa.

Itse päätin jo 18-vuotiaana (ennen ensimmäistä parisuhdetta), että en rupea katselemaan mitään amiskundeja. Miehen on oltava lukion käynyt ja yliopiston käynyt.

Onneksi voi valita miehen myös ulkomailta. Siellä on miljoonia yliopistokoulutettuja, sujuvaa englantia puhuvia miehiä. Suomalaiset amiskundit voivat ihan rauhassa ulista, että "työväenluokan miehiä syrjitään parisuhdemarkkinoilla".

Sulla on siihen täysi oikeus. Mutta oikeassa elämässä löytää joskus rakkauden myös yliopiston ulkopuolelta. Usko tai älä niin siellä on myös fiksuja miehiä, jotka vain eivät ole lukeneet akateemista loppututkintoa.

Miksi he sitten eivät ole opiskelleet jos ovat niin fiksuja?

Eivät kaikki fiksut opiskele. Ei se mene niin, että kaikkein älykkäimmät ja viisaimmat ovat ne, jotka kouluttautuvat kaikkein pisimmälle vaan ne, joilla on riittävästi älyä ja joilla on siihen imua.

Kaikilla ei myöskään ole lukion jälkeen sellaista elämäntilannetta, että pystyisi siitä jatkamaan yliopistoon tai korkeakouluun. Minulla rajoituksen teki terveys/perheolot eikä äly. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on asia, johon poikien vanhempien pitäisi kiinnittää huomiota. Pojille lukeminen ja heidän koulunkäyntinsä tukeminen auttaa parinmuodostusta tehokkaammin kuin vaikka urheiluharrastuksiin vieminen. Tosielämässä parinvalinta suosii juuri niitä lukutoukkapoikia, jotka päätyvät yliopistoihin, toki tarpeellisilla sosiaalisilla taidoilla varustettuina.

Ja jos joku kysyy että mihin niitä kranttuja Suomi-naisia tarvitsee, niin omaan terveyteen, onneen ja elämään. Parisuhteessa elävät miehet elävät pidempään.

T. Kolmen pojan äiti.

Vähänpä sä tiedät. Ne jotka pojista eniten seurustelee 16-20-ikävuodessa on juurikin ne, jotka ei paljon kirjoihin koske.

Ja ne jotka jää vanhoiksipojiksi on just niitä joita kiinnosti pienoismallit ja teoreettinen fysiikka.

Lihavoitu kohta on totta. Kyllä ne lätkäjätkät ja futarit on niitä, jotka kotibileissä pääsee touhuvaon väliin. Tilanne kuitenkin muuttuu yli 20-vuotiaana, kun (koulutetut) naiset alkavat miettiä pariutumista ja perheen perustamista. Tässä iässä mietitään millaiset miehet uranäkymät ovat, millainen isä ja aviomies miehestä tulisi. Viininpunaiset opiskelijahaalarit onkin yllättäen kova juttu.

Olen tästä itse elävä esimerkki. Teininä tytöt ei minusta kiinnostunut. Poikuus meni vasta 20-vuotiaana, mutta 20-29-vuotiaana oli ihan hyvä menekki. Tuona ajanjaksona oli muutamia parisuhteita ja ihan mukavaa sinkkuelämää, kunnes 29-vuotiaana aloitin parisuhteen nykyisen vaimoni kanssa.

Poikalasta kannattaa siis rohkaista sekä joukkueurheilun että kirjojen pariin. Tällöin poika pääsee parhaimmillaan poksauttelemaan jo teininä kotibileissä ja menekki jatkuu hyvänä läpi elämän.

Siis jo 20-vuotiaana. Ei huono saavutus, jos tuollaista saavutuksena pitää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus on, että miehille naisen selvästi korkeampi koulutus on ongelma. Aikanaan sinkkuna sen huomasin. Kun vähemmän koulutetulle miehelle sanoin olevani tutkija ja tekeväni väitöskirjaa, niin miesten kiinnostus kiinnostus lopahti välittömästi. Ja tämä tapahtui kymmeniä kertoja. Nykyinen mieheni on DI, joten ero ei ole niin suuri, että haittaisi (vaikka korkeammin koulutettu olenkin).

Et maininnut alaasi, mutta tuo voi johtua myös siitä, että moni mies ei halua jotain humanistista apurahatutkijaa elätikseen. Vaikea uskoa, että esimerkiksi väitöskirjaa tekevällä lääketieteen lisurilla olisi tuollaista ongelmaa.

Paitsi että olen luonnontieteilijä. Väikkärin tein ihan palkalla (apurahaa en jotain satunnaista kongressimatkaa lukuunottamatta ole saanut koskaan). Nykyään olen vientiteollisuudessa töissä.

Etsin vain akateemisesti koulutettua partneria. Minulla on yksi maisteri ja yksi kandi (kahdesta eri yliopistosta), miehessä tosin vähempikin riittäisi.  

Tiedän tapauksen jossa mol vnmht tohtoreita ja toinen lapsi amk jonka pso työtön maisteri. Toinen lapsi DI ja pso elämämkoulu, itäblokista.  Jo ikääntynyt äiti todellakin vauhkoo tästä, on ollu hänelle niin kova pala ettei lapset väitelleet tohtoreiksi eivätkä naineet vähintään erittäin menestyksekkäitä maistereita.  Se että, vanhemmat ovat joutuneet tukemaan lapsiensa perheitä, että olisivat edes vähän säädyllisempiä on varmaan pieni haitta siihen verrattuna että jälkikasvun akateeminen tai virastomenestys jäi saamatta. Lapset jo lähenee 60 v. 

Sitä vaan, että vaikka kuinka uskoo tilastoon että kun mä nyt kekkoslovakiassa väittelen tässä tohtoriksi niin lapset pääsee varmasti Harvardiin tai Carnegie Melloniin ja saavat Nobelin. Mutta näin ei aina käy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, akateemiset pariutuvat akateemisten kanssa.

Itse päätin jo 18-vuotiaana (ennen ensimmäistä parisuhdetta), että en rupea katselemaan mitään amiskundeja. Miehen on oltava lukion käynyt ja yliopiston käynyt.

Onneksi voi valita miehen myös ulkomailta. Siellä on miljoonia yliopistokoulutettuja, sujuvaa englantia puhuvia miehiä. Suomalaiset amiskundit voivat ihan rauhassa ulista, että "työväenluokan miehiä syrjitään parisuhdemarkkinoilla".

Sulla on siihen täysi oikeus. Mutta oikeassa elämässä löytää joskus rakkauden myös yliopiston ulkopuolelta. Usko tai älä niin siellä on myös fiksuja miehiä, jotka vain eivät ole lukeneet akateemista loppututkintoa.

Miksi he sitten eivät ole opiskelleet jos ovat niin fiksuja?

Eivät kaikki fiksut opiskele. Ei se mene niin, että kaikkein älykkäimmät ja viisaimmat ovat ne, jotka kouluttautuvat kaikkein pisimmälle vaan ne, joilla on riittävästi älyä ja joilla on siihen imua.

Kaikilla ei myöskään ole lukion jälkeen sellaista elämäntilannetta, että pystyisi siitä jatkamaan yliopistoon tai korkeakouluun. Minulla rajoituksen teki terveys/perheolot eikä äly. 

Mä oon kyllä aina ajatellut niin, että koulujärjestelmä tarjoaa opinnoille rakenteen ja useimmille aloille myös pätevyyden. Ei se kuitenkaan tarkoita, että sivistys, älykkyys, kyvykkyys, lahjakkuus... voidaan mitata 100% opintojen perusteella. Mielestäni pitää olla hieman yksinkertainen jos niin tahtoo ajatella ja toistella tätä "totuutta" vauva-palstoilla.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ymmärrä mitä näillä ”tutkimuksilla” haetaan tai mitataan? Mikä on hyöty?

Onko elämä jotenkin huonompi, jos olet lähihoitaja ja naimisissa hitsarin kanssa ja lapsenne valitsevat ammattikoulun kuin se, että kaksi akateemista avioituu keskenään ja lapsensa menevät yliopistoon?

Itse ajattelen, että tärkeintä elämässä on tehdä valinnat omien arvojen ja hyvän itsetuntemuksen kautta, silloin voi rakentaa onnellisen ja itseä tyydyttävän elämän.

Tutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoa ja oppia ymmärtämään ympäröivää maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmisten käyttäytymistä. Eikö sinusta ole arvokasta ymmärtää näitä asioita?

Vierailija kirjoitti:

Nykyään maisteri alkaaki leipomaan kakkuja tai maalari päättääkin opiskella hammaslääkäriksi. Joten enpä lähtis koulutuksen perusteella ketään karsimaan. Enemmän katson ihmisessä miten hän kohtelee muita, miten hän käyttäytyy, on, elää.

Maisteri tai hammaslääkäri voi alkaa leipomaan kakkuja tai maalaamaan taloja työkseen vaikka huomenna. Maalari tai leipuri ei voi avata hammaslääkärin vastaanottoa, vaan heidän täytyy ensin kouluttautua vuosikausia.

Tutkinto antaa mahdollisuuden valita nuo vaihtoehdot, mutta jos opinnot jäivät kesken ja alkaa kaduttaa, voi ainoa keino päästä uudelle uralle olla palata takaisin opiskelemaan. Toki maalari voi alkaa leipoa kakkuja tai leipuri maalaamaan taloja, mutta siitähän ei nyt ollut kyse.

Vierailija kirjoitti:

Etsin vain akateemisesti koulutettua partneria. Minulla on yksi maisteri ja yksi kandi (kahdesta eri yliopistosta), miehessä tosin vähempikin riittäisi.  

Tiedän tapauksen jossa mol vnmht tohtoreita ja toinen lapsi amk jonka pso työtön maisteri. Toinen lapsi DI ja pso elämämkoulu, itäblokista.  Jo ikääntynyt äiti todellakin vauhkoo tästä, on ollu hänelle niin kova pala ettei lapset väitelleet tohtoreiksi eivätkä naineet vähintään erittäin menestyksekkäitä maistereita.  Se että, vanhemmat ovat joutuneet tukemaan lapsiensa perheitä, että olisivat edes vähän säädyllisempiä on varmaan pieni haitta siihen verrattuna että jälkikasvun akateeminen tai virastomenestys jäi saamatta. Lapset jo lähenee 60 v. 

Sitä vaan, että vaikka kuinka uskoo tilastoon että kun mä nyt kekkoslovakiassa väittelen tässä tohtoriksi niin lapset pääsee varmasti Harvardiin tai Carnegie Melloniin ja saavat Nobelin. Mutta näin ei aina käy. 

Olisikos sinulla rahkeita opiskella vielä kerran yliopistossa ja tällä kertaa Suomen kieltä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on asia, johon poikien vanhempien pitäisi kiinnittää huomiota. Pojille lukeminen ja heidän koulunkäyntinsä tukeminen auttaa parinmuodostusta tehokkaammin kuin vaikka urheiluharrastuksiin vieminen. Tosielämässä parinvalinta suosii juuri niitä lukutoukkapoikia, jotka päätyvät yliopistoihin, toki tarpeellisilla sosiaalisilla taidoilla varustettuina.

Ja jos joku kysyy että mihin niitä kranttuja Suomi-naisia tarvitsee, niin omaan terveyteen, onneen ja elämään. Parisuhteessa elävät miehet elävät pidempään.

T. Kolmen pojan äiti.

Vähänpä sä tiedät. Ne jotka pojista eniten seurustelee 16-20-ikävuodessa on juurikin ne, jotka ei paljon kirjoihin koske.

Ja ne jotka jää vanhoiksipojiksi on just niitä joita kiinnosti pienoismallit ja teoreettinen fysiikka.

Lihavoitu kohta on totta. Kyllä ne lätkäjätkät ja futarit on niitä, jotka kotibileissä pääsee touhuvaon väliin. Tilanne kuitenkin muuttuu yli 20-vuotiaana, kun (koulutetut) naiset alkavat miettiä pariutumista ja perheen perustamista. Tässä iässä mietitään millaiset miehet uranäkymät ovat, millainen isä ja aviomies miehestä tulisi. Viininpunaiset opiskelijahaalarit onkin yllättäen kova juttu.

Olen tästä itse elävä esimerkki. Teininä tytöt ei minusta kiinnostunut. Poikuus meni vasta 20-vuotiaana, mutta 20-29-vuotiaana oli ihan hyvä menekki. Tuona ajanjaksona oli muutamia parisuhteita ja ihan mukavaa sinkkuelämää, kunnes 29-vuotiaana aloitin parisuhteen nykyisen vaimoni kanssa.

Poikalasta kannattaa siis rohkaista sekä joukkueurheilun että kirjojen pariin. Tällöin poika pääsee parhaimmillaan poksauttelemaan jo teininä kotibileissä ja menekki jatkuu hyvänä läpi elämän.

Kaverin pikkusiskolta vei neitsyyden kotibileissä yks tyyppi joka kulki yläasteen käytävillä pahoinpitelemässä huvikseen toisia tyyppejä ja kävi ammattikoulua 8 vuotta ja valmistu sieltä 23-vuotiaana.

Se kaverin pikkusisko ei ois antanu sille jos se ei ois ollu sellanen tyyppi ku se oli.