Masentuneet, loukkaantuisitko tästä psykoterapeutin kommentista

Luultavasti loukkaantuisin. Joskin tuo on täysin totta, mutta masentunut ei osaa ajatella niin.

Vaikea tuohon on mitään sanoa, kun olet ottanut yhden lauseen irti käydystä keskustelusta. 

Muutos tulee vasta kun ei ole muita vaihtoehtoja.

Vellominen on ihanaa. Ja rypeminen. Voivottelusta puhumattakaan.

Terapeutti ei ole bestis.

Juuri tänään käsiteltiin sitä aihetta, kuinka naurettava pelkuri olen, joten enpä ehkä osaisi tuosta loukkaantua.

Tottahan tuo on. Lisäksi olet ymmärtänyt väärin, eihän tuosta voi vetää johtopäätöstä että kyse olisi tahdon asiasta. Pelosta vapautuminen ei ole tahdon asia, eikä terapeuttisi niin väittänytkään. Olosi korjaantuisi silläkin, että alkaisit kuunnella mitä ihmiset sanoo, sen sijaan että yrität keksiä rivien välistä jotain mitä ei tarkoitettu, että voisit loukkantua.

Itse olen sairastanut vakavaa masennusta melkein kymmenen vuotta. Aloin parantua vasta, kun olin siinä pisteessä että mikä hyvänsä oli parempaa kuin silloinen tilanne. Pelosta vapautuu kun lopulta ymmärtää, että mikään mitä pelkäät ei voi olla pahempaa kuin se tilanne, missä olet.

Käsittääkseni psykoterapeuttien käsiin joutuneilla paraneminen on ensisijaisesti asiakkaan omasta tahdosta kiinni. Näin minä maallikkona näen asian, joten ei mitään syytä loukkaantua!

Siihen vellomiseenhan se koko terapia perustuu. Itse en olisi halunnut käydä, koska muutoin pystyn unohtamaan kaikki ikävät asiat. Oli kuitenkin pakko käydä. Ja muistella kaikkea ikävää, joka sitten mielessä pyöri enemmän.

Parantumista ei halua, koska terveen elämä ei välttämättä silti ole hyvää vaan kauheaa masennuksen ja normaalin olon välillä poukkoilua ja pärjäämistä. Masentuneena olo on sentään tasainen ja kuolema takaporttina lähellä koko ajan. Helpompaa ja vähemmän stressiä. Ihminen pyrkii luonnollisesti siihen, että resursseja kuluu ekonomisesti. Ja se, että elämä palautuisi suorastaan nautittavaksi tuntuu utopistiselta.

Puhuttiin ihmissuhteista ja kerroin mulla olevan muutamia, joiden kanssa on oltu kavereita peruskouluajoista asti. Siihen terapeutti sanoi, että "täytyyhän sussa sitten jotain olla, että he ovat noin kauan halunneet olla kavereita". Jäi jotenkin ikävä olo. Kuin terapeutti ei itse näkisi minussa mitään kaveruuden arvoista. Sanoi toisessa yhteydessä myös minun elävän "pientä elämää". Itse olen tyytyväinen tapahtumaköyhään elämääni epävakaan lapsuuden ja itsariajatuksiin johtaneen masennuksen ja siitä parantumisen jälkeen.

Eri

Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. On ehkä parhaita sanontoja ikinä. Minusta terapeutilla on erittäin hyvä pointti. Se että ylittikö rajat sanoessaan tuon ääneen on toinen kysymys mutta se että terapeuttisi on todellakin oikeassa ei ole kysymystäkään.

Uhrautuminen ja kaikenlainen draaman ylläpitäminen on myös elämänsisältö jota moni pitää yllä vain siksi että tyhjyyttä on niin hankala kestää ja on pelko siitä että mitä jos draaman sijaan ei osaakaan mitään muuta. Osaa kyllä, mutta draamailusta irtipäästäminen on vaikeaa.

Lisäksi "pahoinvoiminen" on osittain kemiallinenkin juttu. Tietyt tunteet aiheuttavat kemiallisen reaktion mitä keho on jo oppinut kaipaamaan kun sitä on pitkään toistettu. Keho on viisas ja usein terapiassa saadaan hyviä tuloksia myös kehollisilla hoitomenetelmillä.

Joten loukkaantumisesi oli sitä draamaa juuri mitä ylläpidät elämässäsi. Voisit myös miettiä mikä mahdollisuus se olisi jos terapeuttisi olikin oikeassa :)

Tuo on vähän sama asia kuin se, että kätilö sanoi minulle  synnytyksessä valittaessani, etten taida pystyä tähän, että "kyllä pystyt, jos vain haluat". Se on ikävästi sanottu ihmiselle, joka on hyvin haavoittuvassa tilanteessa, kokee olevansa täydellisessä umpikujassa ja eteenpäin meneminen tuntuu mahdottomalta.

Kyllä tiesin, että synnytyksessä olisin voinut tahdonvoimalla mennä vaikka mistä kauheuksista. Olin vain fyysisesti ja henkisesti aivan loppu, en päässyt eteepäin, vaikka mielestäni yritin. Lopputuloksen ajattelu ei auttanut yhtään. Olisin vain kaivannut myötäelämistä ja kannustamista.

Psykoterapautti olisi voinut painottaa parantumisprosessissa ajattelun pakottamisen sijaan hieman myötätuntoisempaa otetta. Hän olisi voinut miettiä asiakkaan kanssa yhdessä, onko jotain sellaisia pelkoja, mitä parantuminen asiakkaassa herättää. Psykoterapiaan saattaa tulla hyvin varovainen ja vetäytynyt ihminen, joka menee kuoreen ja lukkoon hyvin helposti. Ammattilaisen pitäisi ymmärtää se.

Mikä terapiasuuntaus kyseessä?

Riippuu vähän. Itselläni on psykoottistasoinen masennus ja eipä se paljon mun tahtoa kysele. Vakuutan, että kukaan ei halua sellaista ahdistusta itselleen, mitä se aiheuttaa, eikä sellaista toivoisi kenellekään. Jos se olisi tahdon asia, niin eihän se sairaus olisikaan. Joskus voi silti haastaa itseään, mutta itse olen toistaiseksi niin herkillä ja kuormittavassa elämäntilanteessa, etten pysty käymään sitä kaikkea skeidaa läpi. Se vaatisi optimaaliset olosuhteet, aikaa itselle ja omille ajatuksille ja se ei ole nyt mahdollista, kun elämä menee muiden ehdoilla tulipaloja sammutellen. Tosin luulen, että masennukseni on myös osin olosuhteista johtuvaa.

Jos nyt sen verran puutun ap sinun terapiaasi tässä vielä niin sinulla on oikeus loukkaantua. Koska vain sellaiset asiat loukkaa mitkä on totta. Kiukuttelet aikasi ja sitten alat hommiin.  Huomaat lopulta, että terapeutti oli oikeassa.

Yksikään ihminen joka sanoo sinulle asioita mitkä ei haasta sinua ei ole auttamassa, ne on mahdollistamassa ja ne on vahingollisia ihmisiä. Älä kysy sellaisilta mitään koska niillä ei älyllinen kapasiteetti riitä käsittelemään asioita. Kun joku sanoo jotain mikä iskee todella hermoon niin jää pyörittelemään sitä. Henkilö saattaa osua johonkin, tai sitten ei, ajan päästä saatat huomata, että oikeassa oli sittenkin. Myös johtopäätökset muuttuu kun päättelykyky harjaantuu ja kypsyy ja eri osa-alueet aukeaa käsiteltäviksi. Mutta sillä asenteella, että lyöt itsesi lukkoon aina kun kuulet jotain mikä ei miellytä, niin sillä tavoin ei toimi kuin pikkulapset ja typerykset.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. On ehkä parhaita sanontoja ikinä. Minusta terapeutilla on erittäin hyvä pointti. Se että ylittikö rajat sanoessaan tuon ääneen on toinen kysymys mutta se että terapeuttisi on todellakin oikeassa ei ole kysymystäkään.

Uhrautuminen ja kaikenlainen draaman ylläpitäminen on myös elämänsisältö jota moni pitää yllä vain siksi että tyhjyyttä on niin hankala kestää ja on pelko siitä että mitä jos draaman sijaan ei osaakaan mitään muuta. Osaa kyllä, mutta draamailusta irtipäästäminen on vaikeaa.

Lisäksi "pahoinvoiminen" on osittain kemiallinenkin juttu. Tietyt tunteet aiheuttavat kemiallisen reaktion mitä keho on jo oppinut kaipaamaan kun sitä on pitkään toistettu. Keho on viisas ja usein terapiassa saadaan hyviä tuloksia myös kehollisilla hoitomenetelmillä.

Joten loukkaantumisesi oli sitä draamaa juuri mitä ylläpidät elämässäsi. Voisit myös miettiä mikä mahdollisuus se olisi jos terapeuttisi olikin oikeassa :)

Masennuksen tai minkä tahansa mielenterveydenhäiriön vertaaminen draamaan antaa sinusta ainoastaan kylmän ja tyhmän kuvan. Mitään sanomaasi ei voi ottaa vakavasti enää sen jälkeen.

No sehän on hyvä juttu että sun terapeutti haluaa sun parantuvan. Mun terapeutti ei halunnut. Kunhan halusi vain mahdollisimman helppoa rahaa. Ei edes kuunnellut mitä puhuin. Ei muistanut koskaan mistään mitään kun kysyin jotain.

Vierailija kirjoitti:

Puhuttiin ihmissuhteista ja kerroin mulla olevan muutamia, joiden kanssa on oltu kavereita peruskouluajoista asti. Siihen terapeutti sanoi, että "täytyyhän sussa sitten jotain olla, että he ovat noin kauan halunneet olla kavereita". Jäi jotenkin ikävä olo. Kuin terapeutti ei itse näkisi minussa mitään kaveruuden arvoista. Sanoi toisessa yhteydessä myös minun elävän "pientä elämää". Itse olen tyytyväinen tapahtumaköyhään elämääni epävakaan lapsuuden ja itsariajatuksiin johtaneen masennuksen ja siitä parantumisen jälkeen.

Eri

Loukkaannuit sen sijaan,että olisit ajatellut niinhänse onkin. Miksi?

Terapeutti ei todellakaan voi tietää, mikä sinut saa paranemaan ja mikä ei. Hän ei voi myöskään "luvata", että parantuisit jos teet sitä tai tätä tai et tee jotakin. Terapia on sun prosessi, jota terapeutin tulisi tukea. Korkeintaan voitte allaa jiyella mitä muutos sulle merkitsee tms. Ota asia esille terapeutin kans ja kerro, että käi kalvamaan. Sitä varten se terapia on.