Raisa 35v. nousi duunariperheestä akateemiseksi. Kärjistävää ja yleistävää, miksi?

Miksi teillä keskiluokasta ponnistavilla on niin hurja tarve tulla dissaamaan meidän työväenluokkataustaisten elämää ja kokemuksia? Ettehän te niistä mitään tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisilla ei näytä olevan yhtään luokan lukutaitoa. Se on vähän tabu, tai ei niin vähänkään. Lisäksi kun eletään ja opiskellaan ja pariudutaan niin tiukasti sen oman luokan sisällä kuplassa, ajatellaan, että tällaista se nyt on kaikilla, tämä nyt on sitä suomalaista tavallista elämää.

Tämä. Harva avioituu oikeasti kovin eri taustaisen kanssa. Ja maalla ja pikkukaupungeissahan isoja eroja ei tule edes eteen.

Ei niitä taustoja kovin paljoa ole. Parin sukupolven takaa suurin osa on ollut maan- tai pienviljelijöitä ja heidän vanhempansa lisäksi piikoja, renkejä, torppareita tai korkeintaan kaupunkien työläisiä, joita olemme edelleenkin henkisesti, mutta mitä se haittaa.

Ei aivan näin.

Oli tutkimus, että on sukuja, joissa on oltu talonomistajia monta sukupolvea, sitten taas sukuja, jossa ei ole omistettu, vaan on oltu niitä renkejä ja sitten tehtaantyöläisiä.

Kaupunkilaiselle kuulostaa, että ihan sama, mutta toisella on sukutalo, talonpoikaiskalusteet, ja metsää mitä myydä, ja lapsille perintönä mökkitontit, toisella on vaatteet päällä ja vaatimaton kalustus, ja lapselle perintönä, että ole kova työmies.

Ja nämä periytyy.

Maaseudun maanviljelijä omistaa tilansa, ei hän ole duunari eikä renki.

Sinällään totta tämäkin. Kaupunkiin aikanaan työläiseksi muuttaneen torpparin jälkeläinen ei ole vieläkään ehkä henkisesti oikein mistään kotoisin verrattuna niihin, jolla suku on viljellyt maata samalla paikalla sukupolvi toisensa jälkeen.

Viimeistään pääkaupunkiseudulle muuttaessa tuo kuitenkin menettää merkitystään. Ei siellä juuri kukaan taida pahemmin keneltäkään enää kysellä oletteko te niitä Rääkkylän Koivistoja yms.

Mutta se tausta toimii henkisenä tukena itselle myös pääkaupunkiseudulle muutettaessa vaikkei ehkä näy muille. Itselläni on kotona myös edellisten sukupolvien valmistamia käsitöitä. Isoäidin serkun maalaamia tauluja, sukuraamattu 1700-luvun alusta jne.

Osaatko avata henkistä tukea tarkemmin? Miten se näkyy toiminnassasi? Koetko olevasi muita ihmisiä arvokkaampi tai kyvykkäämpi tuosta syystä?

Eiköhän kaikki ilman sen kummempia ajatusrakennelmia yksinkertaisesti hae pönkitystä omalle itsetunnolleen sieltä mistä sitä on saatavissa. Fiineistä taustoista tulleet takertuvat 1700-luvun sukuraamattuunsa, kun taas vähäisistä oloista lähteneet kääntävät sukuraamatun puutteen vahvuudeksi ja korostavat, kuinka pitkältä takamatkalta he ovat huippuyksilöinä nousseet.

Vierailija kirjoitti:

Miksi teillä keskiluokasta ponnistavilla on niin hurja tarve tulla dissaamaan meidän työväenluokkataustaisten elämää ja kokemuksia? Ettehän te niistä mitään tiedä.

Koska te olette meitä alempana. Varsin monen ihmisen koko elämä on pyhitetty siihen, että voisi nousta arvojärjestyksessä ylemmäksi. Esimerkkinä ei sitä gugguuta ostella lapselle kuosien takia...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ymmärtänyt näköjään jutun pointtia. Kyllä taustalla on merkitystä. Se ei tietenkään estä sitä, että duunarienkin lapset voi mennä yliopistoon. Mutta vanhempien valinnoilla on monille todella suuri merkitys, koski se sitten opiskelua, ruokavaliota tai ylipäänsä asennetta elämään. Ja jos siltä ummistaa silmänsä, eikä ymmärrä tätä, niin ei sekään ihan oikein mene.

Juuri näin. Akateemisen perheen lapsena ap suorastaan alleviivaa sitä ettei kykene näkemään luokkataustan merkitystä muuta kuin omasta keskiluokkaisesta taustastaan peilaten. Kun se nimenomaan on iso juttu. Jos tausta on vaikka työväenluokkainen, ei se yliopisto ole itsestään selvyys. Vanhemmat eivät osaa siihen valmentaa tai tukea tai tehdä sellaisia valintoja koko lapsuuden ajan, että se mahdollistuisi. Jo nyt nähdään kouluissa alaluokilta asti eriytymistä luokkataustan mukaan. Duunareiden lapset ovat isoilla kaatoluokilla, jossa ovat myös kaikki integroidut erityisoppilaat. Koulutettujen lapset kansoittavat musiikkiluokkia ja muita erityisluokkia. Yliopistoon harva hakee, jos ei ole esimerkkiä siitä omassa lähipiirissä. Jos suvussa ei akateemisia ole näkynyt, sen ensimmäisen löytyminen on iso ponnistus. Ilman keskiluokkaista taustaa myös arvioidaan omat kyvyt tavallisesti alemmas kuin tarvitsee. Työskentelen itse lastensuojelussa ja olen huomannut, että vaikka taidot riittävät, niin lukioon ei mennä, valitaan se amis. Luokkatausta myös määrittää mitä yliopistossa opiskelee, jos sen luokkaretken lähtee tekemään. Helsinkiläinen humanisti ei yleensä ole työväenluokkataustainen tai tule maalta.

Olen itse duunariperheestä ja valmistunut maisteriksi. Periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta vasta aikuisena olen todella tajunnut, että taustalla on väliä. Niin kuin artikkelin nainen sanoi, hän lukiossa tajusi, että on yliopistoja ja ammattikorkeakouluja. Kyllä ns. paremman väen lapset ovat tajunneet nämä jutut jo paljon aiemmin. Itsekin menin jossain putkessa, kun olin kiltti tyttö ja pärjäsin koulussa. Eivät vanhempanikaan puhuneet minulle mitään tulevaisuuden suunnittelusta, eivät siis varmaan edes osanneet. Kouluttamaton duunari on tehnyt sen työn mikä on vastaan kävellyt. Olin todella naiivi vielä lukiosta valmistuttuani. Tietysti voi ajatella, että olisihan minun itse pitänyt sitä ja tätä, mutta kyllä se vaan niin on, että lapsi omaksuu paljolti vanhempiensa ajattelu- ja arvomaailmaa ja mikä pirullisinta, ei tajua tätä itse.

Vanhempani ovat kannustaneet opiskeluun, mutta kyllä se ajatus on ollut sellainen, että sen koulutuksen avulla pääsee ihan suoraan johonkin tiettyyn työhön ja kaikkinainen "ylimääräinen asioiden ajattelu" oli ihan vierasta. Toki tässä on isoja eroja akateemisten alojen välillä, mutta itse opiskelin humanistisia ja yhteiskuntatieteitä, niin ei se opiskelu siellä ole sellaista, että opettele faktat kirjasta ja olet valmis tiettyyn työhön.

Mutta ajat muuttuvat onneksi ja liikkuvuus on lisääntynyt. Lainaamassani tekstissä särähti korvaan ajatus, että tietyissä piireissä lukioon ei mennä, vaikka taidot riittäisivät, vaan valitaan amis. Toki usein varmasti on juuri näin, mutta onhan paljon heitäkin, joilla rahkeet riittäisivät mihin vaan "ylös ja korkealle", mutta se oma juttu on ala, jota voi opiskella amiksessa. Oma poikani opiskelee kuljetusalaa ja taivastelijoita on riittänyt, kun minä ja mieheni olemme akateemisia. Poika on hommasta tosi innostunut ja olen vain tyytyväinen, että hän on noin nuorena löytänyt unelmiensa alan. En käsitä miksi hänen olisi pitänyt mennä lukioon suurin piirtein vain siksi, että on riittävän älykäs ja niin on sitten tapana. Ei se amis ole kaikille mikään kaatoluokka, mihin ajaudutaan, jos on sössinyt asiansa.

Rekkaa pääsee kyllä ajamaan vaikka olisi käynyt lukio ja yliopistonkin. Ei se duunari hommista huonoin ole. Mutta oikeesti kyllä elämässä voisi tehdä jotain mielenkiintoisempaankin.

En minäkään haluaisi ajaa rekkaa, mutta poikani haluaa, ja sehän tässä on ratkaisevaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisilla ei näytä olevan yhtään luokan lukutaitoa. Se on vähän tabu, tai ei niin vähänkään. Lisäksi kun eletään ja opiskellaan ja pariudutaan niin tiukasti sen oman luokan sisällä kuplassa, ajatellaan, että tällaista se nyt on kaikilla, tämä nyt on sitä suomalaista tavallista elämää.

Tämä. Harva avioituu oikeasti kovin eri taustaisen kanssa. Ja maalla ja pikkukaupungeissahan isoja eroja ei tule edes eteen.

Ei niitä taustoja kovin paljoa ole. Parin sukupolven takaa suurin osa on ollut maan- tai pienviljelijöitä ja heidän vanhempansa lisäksi piikoja, renkejä, torppareita tai korkeintaan kaupunkien työläisiä, joita olemme edelleenkin henkisesti, mutta mitä se haittaa.

Ei aivan näin.

Oli tutkimus, että on sukuja, joissa on oltu talonomistajia monta sukupolvea, sitten taas sukuja, jossa ei ole omistettu, vaan on oltu niitä renkejä ja sitten tehtaantyöläisiä.

Kaupunkilaiselle kuulostaa, että ihan sama, mutta toisella on sukutalo, talonpoikaiskalusteet, ja metsää mitä myydä, ja lapsille perintönä mökkitontit, toisella on vaatteet päällä ja vaatimaton kalustus, ja lapselle perintönä, että ole kova työmies.

Ja nämä periytyy.

Maaseudun maanviljelijä omistaa tilansa, ei hän ole duunari eikä renki.

Sinällään totta tämäkin. Kaupunkiin aikanaan työläiseksi muuttaneen torpparin jälkeläinen ei ole vieläkään ehkä henkisesti oikein mistään kotoisin verrattuna niihin, jolla suku on viljellyt maata samalla paikalla sukupolvi toisensa jälkeen.

Viimeistään pääkaupunkiseudulle muuttaessa tuo kuitenkin menettää merkitystään. Ei siellä juuri kukaan taida pahemmin keneltäkään enää kysellä oletteko te niitä Rääkkylän Koivistoja yms.

Mutta se tausta toimii henkisenä tukena itselle myös pääkaupunkiseudulle muutettaessa vaikkei ehkä näy muille. Itselläni on kotona myös edellisten sukupolvien valmistamia käsitöitä. Isoäidin serkun maalaamia tauluja, sukuraamattu 1700-luvun alusta jne.

Osaatko avata henkistä tukea tarkemmin? Miten se näkyy toiminnassasi? Koetko olevasi muita ihmisiä arvokkaampi tai kyvykkäämpi tuosta syystä?

En arvokkaampi ja kyvykkäämpi, mutta ehkä varmempi siitä kuka olen, mistä tulen ja mihin tähtään. Yksi lenkki sukupolvien ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisilla ei näytä olevan yhtään luokan lukutaitoa. Se on vähän tabu, tai ei niin vähänkään. Lisäksi kun eletään ja opiskellaan ja pariudutaan niin tiukasti sen oman luokan sisällä kuplassa, ajatellaan, että tällaista se nyt on kaikilla, tämä nyt on sitä suomalaista tavallista elämää.

Tämä. Harva avioituu oikeasti kovin eri taustaisen kanssa. Ja maalla ja pikkukaupungeissahan isoja eroja ei tule edes eteen.

Ei niitä taustoja kovin paljoa ole. Parin sukupolven takaa suurin osa on ollut maan- tai pienviljelijöitä ja heidän vanhempansa lisäksi piikoja, renkejä, torppareita tai korkeintaan kaupunkien työläisiä, joita olemme edelleenkin henkisesti, mutta mitä se haittaa.

Ei aivan näin.

Oli tutkimus, että on sukuja, joissa on oltu talonomistajia monta sukupolvea, sitten taas sukuja, jossa ei ole omistettu, vaan on oltu niitä renkejä ja sitten tehtaantyöläisiä.

Kaupunkilaiselle kuulostaa, että ihan sama, mutta toisella on sukutalo, talonpoikaiskalusteet, ja metsää mitä myydä, ja lapsille perintönä mökkitontit, toisella on vaatteet päällä ja vaatimaton kalustus, ja lapselle perintönä, että ole kova työmies.

Ja nämä periytyy.

Maaseudun maanviljelijä omistaa tilansa, ei hän ole duunari eikä renki.

Sinällään totta tämäkin. Kaupunkiin aikanaan työläiseksi muuttaneen torpparin jälkeläinen ei ole vieläkään ehkä henkisesti oikein mistään kotoisin verrattuna niihin, jolla suku on viljellyt maata samalla paikalla sukupolvi toisensa jälkeen.

Viimeistään pääkaupunkiseudulle muuttaessa tuo kuitenkin menettää merkitystään. Ei siellä juuri kukaan taida pahemmin keneltäkään enää kysellä oletteko te niitä Rääkkylän Koivistoja yms.

Mutta se tausta toimii henkisenä tukena itselle myös pääkaupunkiseudulle muutettaessa vaikkei ehkä näy muille. Itselläni on kotona myös edellisten sukupolvien valmistamia käsitöitä. Isoäidin serkun maalaamia tauluja, sukuraamattu 1700-luvun alusta jne.

Osaatko avata henkistä tukea tarkemmin? Miten se näkyy toiminnassasi? Koetko olevasi muita ihmisiä arvokkaampi tai kyvykkäämpi tuosta syystä?

En ole tuo jolta kysyt, mutta duunaritaustaisena ymmärrän, mistä hän tulee. Voi kokea olevansa YHTÄ hyvä ja arvokas kuin kuka tahansa. Ylpeys suvun tilasta ja siitä mitä esi-isät ovat tehneet.

Kannattaa tuntea historiaa. Työläislapset ovat olleet punikkien kakaroita, ja heitä ei esim ole huolittu töihin tai urheiluseuroihin tämän takia. Ihmisiä on otettu virkoihin puoluekirjan perusteella. Vaikka tämä ei näkyisi enää tänään, itsetunnossa se näkyy, siinä voiko olla ylpeä ja yhtä arvokas kenen tahansa silmissä. Kaikki eivät ole olleet. Riittää, että isovanhemmat ja näiden vanhemmat ovat eläneet sitä todellisuutta, ja kasvattaneet omat lapsensa sillä maailmankuvalla.

Vierailija kirjoitti:

Miksi teillä keskiluokasta ponnistavilla on niin hurja tarve tulla dissaamaan meidän työväenluokkataustaisten elämää ja kokemuksia? Ettehän te niistä mitään tiedä.

Tätä minäkin ihmettelen, että mikä työläistaustassa on niin provosoivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teillä keskiluokasta ponnistavilla on niin hurja tarve tulla dissaamaan meidän työväenluokkataustaisten elämää ja kokemuksia? Ettehän te niistä mitään tiedä.

Koska te olette meitä alempana. Varsin monen ihmisen koko elämä on pyhitetty siihen, että voisi nousta arvojärjestyksessä ylemmäksi. Esimerkkinä ei sitä gugguuta ostella lapselle kuosien takia...

Yhteiskuntaluokissa ei ole kyse paremmuusjärjestyksestä vaan erilaisista tavoista elää elämäänsä, jäsentää maailmaa ja arvottaa sitä. Gugguun ostajat eivät muuten ole työväenluokkaisia, vaan yleensä alle sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttelin kerran tutkijan kanssa ja hän sanoi että aiheeseen liittyy todella paljon vääriä käsityksiä. Korkeakoulutus on Suomessa laajentunut niin nopeasti, että pelkät akateemisten vanhempien lapset ei edes riittäisi täyttämään kovinkaan suurta osaa opiskelupaikoista, vaikka 90 prosenttia heistä valitsisi korkean koulutuksen (todellisuudessa pienempi osa).

Tietystikin korkeasti koulutettujen lapsista suhteellisesti suurempi osa päätyy korkeasti koulutetuiksi, mutta ei ole totta, että mikään koulutusala olisi vain heille.

Lisäksi kannattaa muistaa tutkimuksia lukiessa, että korkea-asteen koulutus tilastotiedoissa sisältää vanhat opistoasteen koulutuksetkin. Eli merkonomit ja opistoinsinöörit vanhempina sisältyy yläkäsitteeseen vanhemmilla korkea-asteen koulutus. Moni lukee sen väärin ja näitä päätyy jopa lehtijuttuihin.

Äitini oli sairaanhoitaja ja isäni merkonomi, 1980-luvulla korkeakoulussa tunsin olevani todella duunariperheestä.  Mielstäni vanhempani olivat ihan duunareita.

Merkonomi ja sairaanhoitaja ovat ihan koulutettuja, ihmisiä, eivät duunareita, vaikka eivät myöskään korkeasti koulutettuja eivätkä akateemisia. Alempaa keskiluokkaa.

Duunarit ovat erikseen, vielä vähemmällä koulutuksella. Varmasti jos on ollut kouluttautuneiden kuplassa, heidän maailma tuntuu vieraalta ja epätodelliselta.

Annapa sitten esimerkki, mitä tarkalleen ottaen on duunari. Mitä nyky-Suomessa duunari tekee työkseen?

Duunari tekee töitä ,joihin pääsee ilman koulutusta tai amis- pohjalta. Esim. Perushoitaja, siivooja, keittäjä, metallimies, hitsaaja, kaivurikuski, paperitehtaan työläinen, maatalouslomittaja, mansikan poimiaja, raksatyöläiset, kaupankassa tai myyjä, jne jne. Toki korkeakoulutettukin voi näitä töitä tehdä, muttei se korkeampi koulutus ole vaatimuksena työpaikan saamiseksi.

Nykyisinhän myös merkonomi kuuluu tähän listaan. Mutta tässä ketjussa ei nyt tajuta sitä, että ennen oli isompi juttu kuin nykyisin olla merkonomi. Veljeni opiskeli peruskoulupohjalta merkonomiksi 80-luvulla ja se koettiin isoksi jutuksi duunariperheessämme. Merkantti oli se vähemmän koulutettu. Kun ei ollut tradenomeja, merkonomi oli arvostetumpi titteli kuin nykyisin. Samaten vaikka opettajaksi opiskeltiin seminaarissa eli "alemmin" kuin nykyisin, sitä koulutusta arvostettiin paljon. Eli jos vanhemmat olivat tyyliin merkonomeja tai opettajia, ei todellakaan oltu silloisilla kriteereillä mitään duunareita. Samaten kuin nykyisin väännetään peistä ovatko ammattikorkeakoululaiset mitään "oikeasti" korkeasti koulutettuja. Koulutuksen arvo laskee koko ajan.

Punaisia on tapettu vankileireillä, ja heidän orponsa ja leskensä ovat saaneet kokea olevansa alaluokan kansalaisia. Kyllä sellaisilla kansakunnan traumoilla kestää muutama sukupolvi, yhtä lailla kuin on kestänyt sotatraumoilla. Toisista puhutaan, toisista ei ole puhuttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisilla ei näytä olevan yhtään luokan lukutaitoa. Se on vähän tabu, tai ei niin vähänkään. Lisäksi kun eletään ja opiskellaan ja pariudutaan niin tiukasti sen oman luokan sisällä kuplassa, ajatellaan, että tällaista se nyt on kaikilla, tämä nyt on sitä suomalaista tavallista elämää.

Tämä. Harva avioituu oikeasti kovin eri taustaisen kanssa. Ja maalla ja pikkukaupungeissahan isoja eroja ei tule edes eteen.

Eroja on asuinpaikkakunnan mukaan. Maalla ihmiset näyttävät esimerkiksi tupakoivan lasten seurassa paljon enemmän kuin mitä kaupungissa tehdään. Ajat ovat siinä mielessä muuttuneet, että kaupungeissa tupakoitsijoita ei enää nykyään kovin paljon näe. Ja jos näkee, niin monikaan heistä ei mielellään polta lasten lähellä. Maalle tämä kulttuurinen muutos ei vielä samassa mittakaavassa ole ehtinyt.

Olen 60-luvulla maalla syntynyt ja ei minun tuttavapiirissäni ja suvussani edes silloin ollut tupakoiva ihmisiä. Yhdistän kyllä tupakoinnin kaupunkien duunareihin.

Vierailija kirjoitti:

Punaisia on tapettu vankileireillä, ja heidän orponsa ja leskensä ovat saaneet kokea olevansa alaluokan kansalaisia. Kyllä sellaisilla kansakunnan traumoilla kestää muutama sukupolvi, yhtä lailla kuin on kestänyt sotatraumoilla. Toisista puhutaan, toisista ei ole puhuttu.

Nyt mennäänkin jo syviin vesiin. Onko tullut mieleen, että suurimmalla osaa nykynuorista on esivanhempia kummaltakin puolelta sisällissodan rintamaa. Eikä moni niistä edes tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teillä keskiluokasta ponnistavilla on niin hurja tarve tulla dissaamaan meidän työväenluokkataustaisten elämää ja kokemuksia? Ettehän te niistä mitään tiedä.

Koska te olette meitä alempana. Varsin monen ihmisen koko elämä on pyhitetty siihen, että voisi nousta arvojärjestyksessä ylemmäksi. Esimerkkinä ei sitä gugguuta ostella lapselle kuosien takia...

Yhteiskuntaluokissa ei ole kyse paremmuusjärjestyksestä vaan erilaisista tavoista elää elämäänsä, jäsentää maailmaa ja arvottaa sitä. Gugguun ostajat eivät muuten ole työväenluokkaisia, vaan yleensä alle sen.

Yhteiskuntaluokissa nimenomaan on kyse paremmuusjärjestyksestä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi teillä keskiluokasta ponnistavilla on niin hurja tarve tulla dissaamaan meidän työväenluokkataustaisten elämää ja kokemuksia? Ettehän te niistä mitään tiedä.

Missä tai miten työväentaustasi on näkynyt? Omassa kaveripiirissä tai opiskelupaikoissa tai armeijassa ei juteltu omista vanhemmista tai taustoistamme. Osa kavereista mennyt ammatikoulun kautta työelämään, toiset opiskelleet enemmän. Kukin kiinnostuksensa ja kykyjensä puitteissa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olin hyvä koulussa ja haaveilin yliopistosta. Kirjoitin ylioppilaaksi 80-luvun alussa maaseutukaupungista. Yliopistot oli kaukana, niihin ei käyty tutustumassa ja valinnassa oli apuna puhelinluettelon kaltainen opus. Tätini perheineen asui yliopistokaupungissa ja kävimme heidän luonaan kerran vuodessa. Yhden ainoaa kertaa me ei käyty tutustumassa kaupunkiin. Olen jälkeenpäin miettinyt, miten rohkaisevaa olisi ollut, jos me oltaisiin käyty yliopiston nurkalla ja minulle olisi sanottu, että ehkäpä sinä jonain päivänä opiskelet täällä.

Omien lasten kanssa toimin toisin. Vein heitä pienestä pitäen teatteriin, konsertteihin, ravintolaan, hotelleihin ja lentokoneeseen. Junalla käytiin lomareissuilla Suomen yliopistokaupungeissa ja sattumalta nähtiin aina yliopistotkin kaupungilla kävellessä. Ulkomaan kaupunkilomille lennettiin ihan siksi, että se innostaisi kielten opiskeluun, lentoasemilla liikkuminen olisi tuttua ja tärkeimpänä se, että elämän ensimmäinen lentomatka ei olisi lento opiskelijavaihtoon tai työmatkalle.

Lasten isä on ammattikoulun käynyt ja hyvin vaatimattomista oloista lähtien. Häntä ei koskaan ole tuettu eikä kannustettu koulunkäynnin suhteen vaikka lahjoja olisi ollut. Hän on suhtautunut positiivisesti lasten opintoihin, mutta hänelle ei tullut mieleenkään tehdä asioita, joita minä tein lasten kanssa.

Tässä tuli kyllä oma nuoruus mieleen. Muistan, kun kävin istumassa työkkärin aulassa, kun siellä sai lukea sitä "puhelinluetteloa", johon oli koottu opiskelupaikat. Se oli ainoa lähteeni, mistä sain selville, mitä voi opiskella. Lukiossa oli kai opoa, mutta olin "paremman väen luokalla" ainevalintani (pitkä matikka) takia ja muille oli ihan selvää, että hakevat lääkikseen, oikikseen jne. Joten opon tunnit käytettiin varainhankinnan suunnitteluun ja niillä varoilla matkailtiin. Olin tosi hyvä äikässä ja muistan, kun joskus myöhemmin näin yhden toisen äikässä tosi hyvän tytön bussissa ja juteltiin niitä näitä (hän oli ollut eri luokalla) ja hän kertoi hakevansa opiskelemaan suomen kieltä yliopistossa. Tämä kohta "puhelinluettelossa" oli mennyt minulta ihan ohi. Vuosia myöhemmin hain ja pääsin opiskelemaan suomen kieltä. Näin jälkeenpäin on hurja ajatella, millaisessa tynnyrissä olin elänyt. 

Varmaankaan ihan pääse sitten tiettyihin piireihin missä sukujen asema tiedostetaan ja keitä sitten tuntee piireistä mikä varmaankin myös kiukuttaa?

Monet etsivät vaikeuksilleen tai vierauden tunteelleen jonkun selittävän syyn  itsensä ulkopuolelta. On se sitten perhetausta, sukupuoli, rotu, musiikkimaku tai mikä tahansa.  Tulkitaan sitä miten muiden koetaan tulkitsevan sinua. Kummastelin juttua, ehkä sopii jonkun tietyn yliopistoon tiettyyn tiedekuntaan, mutta ei missään nimessä yleistettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin joskus nähdä vastaavan artikkelin akateemiperheen lapsesta, josta tulikin duunari.

En tämän jutun Raisan tilannetta väheksyäkseni, vaan ihan mielenkiinnosta nähdä se toinenkin puoli: miten se nähtäisiin? Olisiko se coolia downshiftaamista vai muiden puolelta tulevaa lyttäämistä ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Kiintoisa näkökulma. Minä ja mieheni olemme akateemisia, esikoispoika opiskelee ammattikoulussa tosi perinteistä äijäalaa. Syynä se, että hän on siitä kiinnostunut. Kyllähän lähipiirissä moni oli ihan haavi auki, kun asiasta kerrottiin. Kyllä se oletus ainakin lukioon menosta on tosi vahva, jos vanhemmat ovat akateemisia. Pojan kunniaksi täytyy sanoa, ettei häntä toisten mielipiteet kauheasti kiinnosta. Vanhempainillassa tajusin, että ollaan kyllä ihan eri porukkaa kuin muut vanhemmat. Siinä huomasi, että ollaan ihan altavastaajia, koska ei tiedetty mitään ammatillisista opinnoista saati sitten tästä alasta. Poika on itse hoitanut opintonsa kaikki asiat, tietysti myös työharjoittelupaikkojen hakemisen, mikä on näin ehkä pykälää vaikeampaa, kun suhteet on ihan toisiin juttuihin. Itse olen pojastani tosi ylpeä, että hän tekee mitä haluaa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi teillä keskiluokasta ponnistavilla on niin hurja tarve tulla dissaamaan meidän työväenluokkataustaisten elämää ja kokemuksia? Ettehän te niistä mitään tiedä.

Missä tai miten työväentaustasi on näkynyt? Omassa kaveripiirissä tai opiskelupaikoissa tai armeijassa ei juteltu omista vanhemmista tai taustoistamme. Osa kavereista mennyt ammatikoulun kautta työelämään, toiset opiskelleet enemmän. Kukin kiinnostuksensa ja kykyjensä puitteissa. 

Näkyyhän se kaikessa. Koulussa olin se lukioluokan ainoa, joka ei hiihtolomalla käynyt sellaisissa hienoissa paikoissa kuin Rukalla, Levillä jne. En ole edelleenkään koskaan niissä käynyt tai lasketellut. Yliopistolla (Helsingin) olin jälleen ainoa kurssitovereistani, jonka vanhemmat olivat proleja. Toisilla oli professoreita tai vähintään suurtilallisia, jos ei sattunut olemaan Helsingistä kotoisin. Oli vähän eri asia ryypiskellä "porukoilla", kun vanhemmat ei olleet kotona Bulevardilla kuin siellä pikkukaupungin kaksiossa, jossa omat vanhempani asuivat. Avioiduin ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen kanssa. Heillä oli palvelusväkeä kotona, kun hän oli pieni. Jokainen hänen suvussaan on tohtori ja varakas. Edelleen pikkuvirkamiehenä huomaan, miten työtoverit ovat järjestäin akateemisista kodeista, kenen isä on pappi, kenen insinööri. Mitä nuoremmista kyse, sitä varmemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen akateemisessa helsinkiläisperheessä kasvanut, 90-luvulla lukioni käynyt nelikymppinen.

Oma lapsuuteni ja kotoa saamani perusarvot ovat hyvin samat kuin tuolla duunariperheen Raisalla. Hämmästyin voimakasta yleistämistä, jota jutussa esiintyi.

Ei vanhemmat minua osanneet koulunkäynnissä ohjata, ajat oli niin muuttuneet omilta ajoiltaan. Kielitaitoa ei osattu arvostaa yhtään. Minä jätin sen enkun heti pois kuin pystyin. Nyt kaduttaa.

Ei vanhemmilla ollut hajuakaan lukion kurssivalinnoista; itse selvitin mitä tarvitsen lääkikseen ja toimin sen mukaisesti.

Vanhemmat olivat ihan pihalla akateemisista perinteistä. Opiskeluaikana onneksi nämä kulkevat perinnetietona ylemmiltä kursseilta fukseille. Jotain olen niistä omaksunut, kaikki ei kiinnosta, suurimmalla osalla ei ole sijaa ja aikaa elämässäni opiskelujen jälkeen.

Kotona painotettiin aina työnteon tärkeyttä, sitä että hankkii ammatin, tekee ahkerasti töitä, maksaa veronsa ja elämänsä. Opiskelu pelkän opiskelun ja itsensä kehittämisen vuoksi olisi ollut melkeinpä paheksuttavaa, sen piti olla tehokkaasti ammattiin ja itsensä elättämiseen johtavaa. Haahuilu jossakin humanistisessa tiedekunnassa vuodesta toiseen ilman selvää suunnitelmaa työurasta, olisi ollut noloa ja typerää. Ennemmin vanhemmat olisivat halunneet lapsena vaikka siivoavan hotelleja kuin filosofoivan kauralatte edessään Punavuoressa ikiopiskelijana.

Koen itse olevani samanlainen konkreettiseen työhön ja oman elannon tähtäävän opiskelun kannattaja. Kovan luokan akateeminen, kuten miehenikin. Opiskelu on vain väline, jolla saadaan se ammattitaito, jota työssä tarvitaan. Ja työ on se päämäärä, työ joka elättää.

Tällaisen "duunariasenteen" tämä perhe antaa lapsilleen.

Niin, duunaritaustalla siellä yliopistolla eksytään. Jäädään hengaamaan sinne sojalattemaailmaan, kun akateemisten jälkeläisillä on selvät sävelet miten menestyä. Minä eksyin humanistiseen huolella duunaritaustalla. Tuli käytyä kaikki egyptologiasta lähtien, koska konkreettista käsitystä akateemisesta urasta ei ollut eikä vanhemmat osanneet sen enempää ohjata kuin patistaakaan. N48

Minulla näkemys yliopisto-opinnoista oli, että aina sieltä johonkin valmistuu ja vaikeinta on vain päästä sisään. Tällaisia vinkkejä jakeli auliisti mm. maatalon emäntänä toiminut mummoni :) Katselin vain niitä paperisia vihkoja missä kerrottiin eri aineiden oppisisällöt ja milloin opetus järjestetään. "Opiskelijoilla on vapaa sivuaineoikeus, eikä erikoisempiakaan aineyhdistelmiä kannata väheksyä." Tämä virke oli minun opon tuntini. Haahuilin syvällisesti yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa tiedekunnassa ja olin ihan pihalla. MITÄÄN realismia ei ollut.