Miksi vaimo ei suostu koti-isyyteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppaa puoli vuotta lasten kanssa ja yritä sitten uudestaan. Näytä vaimolle että lapset saa hoidossasi asiallista ruokaa ja rutiinit hoituvat mallikkaasti.

Kysyykö naiset puolisoltaan lupaa jäädä kotiin? Pitääkö naisten ensin todistella kokkaustaitoja ja rutiinien hallintaa?

Kyllähän sen näkee, osaako toinen valmistaa lapsille ruuan valmiiksi ennen kuin lapset valittavat nälkää, pääsevätkö lapset päiväunille ennen kuin he ovat liian väsyneitä ja saavatko lapset tarpeeksi ulkoilua. Yleensä lasten kanssa homma toimii, kun päivissä on tietty rytmi ja siitä pidetään kiinni. Tämä tarkoittaa vanhemmalle jatkuvaa kelloon katsomista ja asioiden ennakointia. Omalta mieheltä tuo ei olisi onnistunut.

En minä, hitto soikoon, muista että meillä olisi minun lapsuudessani ollut tuollaista aikatauluttamista. Onkohan vanhemmuuden mikromanagerointi mennyt liian pitkälle?

Et vain muista, koska vanhempi osasi huolehtia päiväjärjestyksestä rutiinilla.

Kyllä nainenkin voi olla koti-isä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppo huomata mikä täällä on naisten asenne miesten lastenhoitoon. Miehen taitoihin hoitaa lasta ei luoteta (ei todellakaan mitään rakettitiedettä) ja kotona olo lasten kansaa on sittenkin mukavampaa kuin töissä olo. Olin itse pitkällä isyysvapaalla ja rehellisesti sanottuna se oli paaaljon leppoisampaa kuin töissä. Vaikka tein normaaleja kotitöitä (siivousta, pyykinpesua yms), niin vapaa-aikaa oli useita tunteja päivässä. Lapsi nukkui päivällä hyvin, joka tietenkin auttoi, mutta lapsen kanssa oli hyvin helppo tehdä kaikkea kivaa, kuten tapailla kavereita (ennen koronaa), käydä golfaamassa (lapsi meni helposti mukana) ja vaan nauttia kesästä.

Kun nyt kuulen jonkun äidin valittavan kuinka rankkaa pienen lapsen kanssa on, niin tiedän hänen liioittelevan. Se on todella helppoa aikaa, eikä mikään ihme, että moni äiti haluaa varata sen ajan itselleen.

Siis sinulla oli yksi helppo lapsi ja nyt hehkutat kuinka helppoa lasten kanssa kotona on. Ja sinä tiedät siltä pohjalta kaikkien muiden tilanteen. Todella omahyväisen kuuloista ajattelua.

Minä olin mielelläni kotona lasten kanssa. Esikoisen kanssa se oli helppoa koska hän nukkui todella hyvin, söi hyvin ja viihtyi omissa puuhissaan paljon ym. Mutta myöhemmin oli todella rankkoja aikoja. Kolme pientä lasta joista kahdella laajat allergiat ja muitakin sairauksia. Yksi lapsista ei nukkunut kuin pienissä pätkissä niin yöt kun päivät. Sairauksien takia oli todella paljon itkuisuutta ja viihtyi vain sylissä missä olo ei ollut ihan niin kurja kuin muuten. Hoitotoimenpiteisiin meni paljon aikaa ja joskus laskin että yhdellä lapsista oli pahimmillaan 11 lääkärin määräämää lääkettä ja ravinnelisää jokapäiväisessä käytössä ja viisi kohtauslääkettä. Välilä oli viikkojen sairaalajaksoja. Ja tietysti muinakin aikoina neuvoloita, fysioterapia käyntejä, lääkärikäyntejä ym.

Mutta hienoa että yhden helpon lapsen isä tietää että äidit liiottelee aina lasten hoidon rankkuutta... Kannattaisi ymmärtää että kaikilla elämä ei ole samanlaista kuin sinulla.

Meillä on kolme lasta, kahden ensimmäisen kanssa vaimo jäi kotiin ja kolmannen kanssa sovimme, että minä jään (koska halusimme, että vaimon työuraan ei tule liian paljon katkoja). Ja meillä on ollut aivan samanlaiset murheet kuin muilla perheillä, eli korvatulehduskierteitä, sairaalaöitä, unettomuutta yms. Ja meillä juuri minä hoidin nämä, koska vaimollani ei ole ajokorttia. Mutta se vain kuuluu lapsiperhe-elämään, emmekä ole tehneet siitä numeroa.

Ymmärrän, että elämä on erilaista vanhemmilla, joilla on vakavasti tai kroonisesti sairas lapsi tai kehitysvammainen lapsi. Silloin lepo ja palautuminen kaikesta jää vähäksi. Mutta meidän tuttavapiirissä on täsmälleen kaksi tämmöistä tilannetta (kymmenien joukossa), joten mikään normi se ei ole. Turha siten määrittää vanhemmuuden raskaus niiden vaikeimpien tilanteiden perusteella.

Viisas vanhus kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viisas vanhus kirjoitti:

Yliopettajan nimi ja arvo on Suomessa tasavallan presidentin myöntämä arvonimi, joka kuuluu 12. ryhmään. Arvonimestä maksettavan veron määrä on joko 1 100 euroa tai 270 euroa.

Arvonimi myönnettiin ensimmäisen kerran vuonna 1947 lehtori Albert Gyllenbögelille. Vuosien 1918–2013 aikana yliopettajan arvonimi on myönnetty 40 henkilölle.

Mitähän tällä ammattinimikesaivartelulla on tekemistä ap:n koti-isäilyn kanssa? 

Paljastaa aloituksen keksityksi jutuksi, sanotaan trollaukseksi. 

Voisko tän jankutuksen jo lopettaa ja mennä aiheeseen? Yliopettaja on SEKÄ ammattinimike ETTÄ arvonimi, jotka on täysin eri asia. Ap:n vaimon tapauksessa 99.9% varmuudella ammattinimike. Tai en usko ainakaan, että seinäjoen amkkiin haetaan arvonimeä yliopettaja:

https://duunitori.fi/tyopaikat/tyo/yliopettaja-laskentatoimi-stse-13003…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppaa puoli vuotta lasten kanssa ja yritä sitten uudestaan. Näytä vaimolle että lapset saa hoidossasi asiallista ruokaa ja rutiinit hoituvat mallikkaasti.

Kysyykö naiset puolisoltaan lupaa jäädä kotiin? Pitääkö naisten ensin todistella kokkaustaitoja ja rutiinien hallintaa?

Kyllähän sen näkee, osaako toinen valmistaa lapsille ruuan valmiiksi ennen kuin lapset valittavat nälkää, pääsevätkö lapset päiväunille ennen kuin he ovat liian väsyneitä ja saavatko lapset tarpeeksi ulkoilua. Yleensä lasten kanssa homma toimii, kun päivissä on tietty rytmi ja siitä pidetään kiinni. Tämä tarkoittaa vanhemmalle jatkuvaa kelloon katsomista ja asioiden ennakointia. Omalta mieheltä tuo ei olisi onnistunut.

En minä, hitto soikoon, muista että meillä olisi minun lapsuudessani ollut tuollaista aikatauluttamista. Onkohan vanhemmuuden mikromanagerointi mennyt liian pitkälle?

Et varmasti muistakaan, koska ennakointi näkyy lapsille juuri siinä, että asiat sujuvat. Vanhemmuudesta ei oikeasti tiedä kyllä yhtään mitään sen perusteella, että on ollut lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppaa puoli vuotta lasten kanssa ja yritä sitten uudestaan. Näytä vaimolle että lapset saa hoidossasi asiallista ruokaa ja rutiinit hoituvat mallikkaasti.

Kysyykö naiset puolisoltaan lupaa jäädä kotiin? Pitääkö naisten ensin todistella kokkaustaitoja ja rutiinien hallintaa?

Kyllähän sen näkee, osaako toinen valmistaa lapsille ruuan valmiiksi ennen kuin lapset valittavat nälkää, pääsevätkö lapset päiväunille ennen kuin he ovat liian väsyneitä ja saavatko lapset tarpeeksi ulkoilua. Yleensä lasten kanssa homma toimii, kun päivissä on tietty rytmi ja siitä pidetään kiinni. Tämä tarkoittaa vanhemmalle jatkuvaa kelloon katsomista ja asioiden ennakointia. Omalta mieheltä tuo ei olisi onnistunut.

En minä, hitto soikoon, muista että meillä olisi minun lapsuudessani ollut tuollaista aikatauluttamista. Onkohan vanhemmuuden mikromanagerointi mennyt liian pitkälle?

Jestas senään, sinä olit lapsi. Et sinä voi verrata lapsena olemista vanhemman vastuuseen. Ihan sama kuin vertaisit kesälomareissuja, kun istuit auton takapenkillä ja vanhempi hoiti kaikki matkajärjestelyt alusta loppuun sekä tietenkin ajamisen.

Joo, mutta ei meillä silti ruvettu ruokaa laittamaan ennen kuin oli nälkä. Sitten syötiin leipää tai banaani jos heti piti saada. Tai että olisi kellon kanssa vahdittu päiväunien pituutta tai ulkoilumääriä. Maalla tietty meidän vanhemmille helpompaa, senkus viskasi lapset pihalle puihin kiipeilemään

Mistäs sinä sen tiedät? Lapsi tajuaa olevansa nälkäinen, kun vanhempi alkaa laittaa ruokaa. Siksi ruoanlaitto osuu siihen ”kun on jo nälkä”. Jo kauan ennen sitä vanhempi on suunnitellut, mitä ruokaa laitetaan, kauanko se kestää, ja huolehtinut ainekset kaupasta kotiin. Jos siis on. Useinhan tämä taso tekemisestä on naisten työtä riippumatta siitä, kuka on kotona, ja sen siirtäminen miehelle voi olla vaikeaa.

Se, että lapsi ei tiedä päiväuniensa tai ulkoilunsa pituutta, ei tarkoita, etteikö vanhempi sitä kellottaisi. Yllättysit jos tietäisit. Ja se lasten pihalle nakkaaminen voi lapsesta tuntua tosi spontaanilta, vaikka olisi kaikkea muuta kuin spontaania.